7. sunnuntai helluntaista, Mk 10:17-27, Hans-Christian Daniel

Näin unta. Olin liikkeellä kaupungissa. Tulin suuren tiilirakennuksen seinän kohdalle. Hurjan pitkä ja korkea seinä oli tummista tiilistä tehty, ikkunaton ja ainakin kolmen kerroksen korkuinen. Suhteellinen pieni musta risti osoitti sen kirkon seinäksi. Kapea lumeen aurattu polku johti sen portaikkoon ja oveen. Katsoin itseni ylhäältä sielun perspektiivistä, kun käännyin sisäkäyntiin päin. Oveen ilmaantui ihmishahmo, joka vilkutti minulle ja tuli juoksujalkaa minua vastaan. En tuntenut häntä. Niinpä katselin ympärille, kenelle hän vilkutti ja ketä hän tuli vastaan. Minä se olin. Minut kutsuttiin peremmälle.
Herättyäni ajattelin sitä unta. Synkkä, ikävä ja ikkunaton pitkä ja hallitseva pinta kertoo ihmisten käsityksen kirkosta hallintokuntana, välttämättömänä pahana, aina olleena ja jatkuvana, mutta johon eivät kaikki tahdo kuulla. Ei ollut tungosta. Mielessä musta risti viestii haudasta ja kirkon sijoittamisesta kuoleman läheisyyteen. Lumimaisema kertoo suojavyöhykkeestä, etäisyydestä, kylmästä mielikuvasta. Kapea polku viestii sitä, että moni kokee vaikeaksi lähestyä kirkkoa. Se että näkyi vain se toinen hahmo ja minä, kertoo väen vähenemisestä joukkopakon jälkeen. Mutta kuka se oli? Kumma, kun se tuli juoksujalka luokseni ja piti ystävänä, vaikken tuntenut häntä. Olisiko se Kristus, jota en tunne, ja joka kuitenkin tulee luokseni? Olisiko se niin, että vaikka kirkko onkin monen ihmisen silmissä halveksittava ikävä hallintokunta, kuitenkin sen kallein ja dynaaminen eli elinvoimainen ja väkevä, aikaamme ja ihmistä kohtaava ja ulospäin suuntautuva aarre on Kristus? Lutherin pöytärukous alkaa sanoin ”Kiittäkää Herra, sillä hän on ystävämme!” En tiedä. Tuon uneni tänne, sillä ennenkin Herra on puhunut unessa.
Tämän päivän evankeliumissa kuulemme miehestä, joka tuli juoksujalkaa Jeesuksen luo. Tämän päivän ihminen ei tule juoksujalka, vaan lähtee. Jokainen tahtoo rakastaa itseään enemmän kuin muita. Jokainen tietää kaikista asioista kaiken, jokainen kulkee omaa totuuttaan noudattaen. Kirkkoa lyödään mennen tullen, Jumalaa julistetaan satuolennoksi, kristityt hölmöiksi, ihmisten höpöttely Raamattua tärkeämmäksi. Rakkauden kohteena on vain oma etu, oma nautinto, oman itsensä toteuttaminen. Mikä ei noudata tämän päivän ihmisen omaa mielipidettä, kaadetaan likasankoon, terroristipommitetaan puolilta ja toisin, ammutaan kumoon.. Meillä on tietotekniikkaa, mutta ihmisten tietotaidosta puhutaan uusavuttomuutena. Tietotulvasta valikoidaan vain se, mikä sopii kulloinkin parhaiten tukemaan omaa näkemystään, ja jokainen luulee olevansa kaikkien asioiden paras asiantuntija. Jokaisella on oma totuutensa ja oma arvomaailmansa. Jokainen elää omassa keinotodellissudessaan. Nuoret mittaavat ihmisen sosiaalista arvoa omistamillaan laitteilla, gigatavuilla, chattikavereilla, viestien määrällä. Nuorelle elämän suurin katastrofi on kännykän katoaminen. Taivas on itse tehty, hankittu ostosparatiisista tai tietokonepeleissä henkien määrällä: mullapa on seitsemän elämää! Norjan traagiset tapahtumat niin kuin meilläkin koulujen, Myyrmannin ja Sellon joukkosurmat kertovat hälyttävän tarinan tämän päivän ihmisten heikosta syyllisyydentunnusta ja puuttuvasta omantunnon toiminnasta. Ihaillaan omaa mahtailevaa peilikuvaansa, jota sielunvihollinen näyttää maailmanvalloittajan harhakuvassa. Ollaan itse asiassa avuttomia ja suojattomia pahan valtaa vastaan. Ollaanko nykyään niitä, joille tänään sanotaan: Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon”. Ensin mies tuli juoksujalkaa, niin kuin rippikoululaiset ja ehkä vielä lukioiän isoset. Opetuslapset hämmästelivät, sitten he olivat ”yhä enemmän ihmeissään”.
Tänään kuulemme: Yksi sinulta puuttuu: aarre taivaassa, seuraa minua. Tämän päivän ihmisellä on aarteensa täällä, oman koneensa ja laitteensa ääressä. Tämä aika synkistyy Herran sanoista ja lähtee surullisena pois, sillä heillä on paljon omaisuutta. Herra sanoo meille ja meistä: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! … Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.”
Tänään saamme oppia, että Jumala ei tahdo tekopyhyyttä, omahyväisyyttä tai itserakkautta, vaan hän haluaa lähimmäisrakkautta. Jumala rakastaa jokaista ja antaa elämän siunausta ihmisille ja koko luomakunnalle. Kristitty on kuin putki, johon Jumala ylhäältä antaa sitä hyvää, ja tämä putki jakaa sitä toisille. Sitä Herramme Jeesus Kristus tänään tarkoittaa kehottaessaan miestä luopuen jakamaan sitä omaisuutensa, josta sille oli tullut rakkauden este. Omaisuutta Jumala on nimittäin tarkoittanut rakkauden välineeksi, siunaukseksi meille ja muille.
Markuksen evankeliumissa tämän päivän teksti on sijoitettu juuri sen ihanan kohdan perään, jossa Jeesus siunaa lapsia. Niitä estivät opetuslapset, mutta Jeesus mursi esteen ja otti lapset syliinsä. Evankeliumin miehen kohdalla alkuestettä ei ollut, sillä hän tuli suoraan juoksujalkaa ja polvistui Jeesuksen eteen. Ei ollut siis ulkonaista estettä, mutta Jeesus kävi sisäisen esteen kimppuun: rikkauteen ja omahyväisyyteen. Silloinkin, vaikka homma näytti mahdottomalta, jäi toivon näköala voimaan, sillä mikä on ihmiselle mahdoton, se on Jumalalle mahdollista: Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”
Tänään Herramme Jeesus Kristus auttaa meitä käsittämään elämän ankaran peruslain, elämän käyttöohjeen, jonka Jumala on kirjoittanut jokaisen selkänahkaan: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat (Matt. 7:12). Aamen.