7. sunnuntai helluntaista, Mt. 5: 38 – 42, Esko Väyrynen

”Varmasti sekä sinä että minä yritämme välttää syntiä. Kumminkin saa joka päivä huomata puhutelleensa läheisiä töykeästi tai epäystävällisesti tai jollakin muulla tavalla pahoittaneensa heidän mielensä.”
Nuo sanat voisivat olla kenen hyvänsä tavallisen ihmisen lausumat. Erityistä tuskaa ne tuottavat toteajalleen, kun hän haluaa ottaa Jeesuksen opetukset todesta. Jeesuksen opetuslapsi ei saa kokea synnitöntä päivää. Jos näin olisi, silloin emme tarvitsisi Vapahtajaa, syntisten Pelastajaa.
Me suorastaan nautimme jo ajatuksesta ”Kosto on suloista” tai ”Kosto elää”. Luonnolliselle ihmiselle kosto on peräti itsestään selvyys. Mutta Jeesus kehoittaa seuraajiaan ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa”.
Kumminkin meillä on puolustuslaitos, poliisilaitos ja rangaistuslaitos. Pitäisikö meidän Jeesuksen neuvoa seurataksemme luopua niiden tukemisesta eli kieltäytyä verojen maksusta. Apostoli Paavali antaa meille selkeän vastauksen: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on” Rm. 13:1. Paavali vielä perustelee vaatimuksensa kuuliaisuudesta esivallalle: ”Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa” Rm. 13:3. Esivalta on siis heikkojen suojelemiseksi pahalta. Mutta yksityinen kristitty ei saa ryhtyä käyttämään esivallalle kuuluvaa pahan vastustamistehtävää, koska siitä seuraisi vain sekasortoa, anarkiaa. Kristittyjen velvollisuus on rukoilla esivallan puolesta, että heikot säästyisivät sorrolta ja mielivallalta, 1. Tim. 2:2.
Jeesuksen kehoitus pahan vastustamisesta pidättäytymiseksi ei koske kilvoituksesta luopumista eli kiusausten vastustamista ja välttämistä. Jeesus opettaa seuraajiaan rukoilemaan varjeltumista kiusauksista: ”äläkä saata meitä kiusaukseen” Mt. 6:13. Tämän rukouksen selityksessä Luther mainitsee yhtenä kiusauksiin viettelijänä oman lihan. Toisin sanoen meillä kaikkein vaarallisin ja vaikein vastutteva on oma itsekäs tahtomme.
Evankeliumiteksti vaatii luopumaan kostosta ja rakastamaan vihollisia. Sitä me saamme harjoitella kieltäytymällä omista mielihaluista ja oman edun tavoittelusta. Jos me pystymme auttamaan tarvitsevaa tietoisina, että emme saa korvausta, meillä on aavistus itsekkyyden voittamisesta.
Kokemuksesta tiedämme, että vaikka olisimme varautuneet vastikkeettomaan auttamiseen, niin toivoisimme edes kiitoksen sanaa. Se on käänteisilmiö sille, että jos meitä lyödään tai loukataan, jaksamme olla loukkautumatta. Me emme siihen pysty.
Raamattu todistaa, että ainoastaan Jeesus ei herjattaessa herjannut takaisin ja joutuessaan kärsimään syyttömästi, ei uhannut kostolla, 1. Piet. 2:23.
Miksi Jeesus vaatii näin yli-inhimillisiä suorituksia seuraajiltaan? Siksi, että meille kirkastuisi Jumalan rakkauden pohjattomuus ja ihmisen täydellinen avuttomuus saavuttaa iankaikkinen elämä. Jos yksi ihminen olisi onnistunut tai onnistuisi täyttämään Jumalan lain, hänestä tulisi pelastuksen mitta. Syntyisi jako hurskaisiin ja syntisiin. Jeesuksen aikalaiset totisesti suorittivat tätä jakoa koko ajan. Jeesus osoitti, että ystävien, valitun kansan jäsenten rakastaminen ei riitä. Tosi hurskaan pitää rakastaa vihollista ja luopua vääryydenkin kostosta.
Mutta Jumala rakastaa juuri näitä kyvyttömiä ja siveellisesti kelvottomia. Jumala osoitti tämän lähettämällä ainoan Poikansa kärsimään Golgatan ristillä juuri minulle kuuluvan kuolemantuomion, että minulla epäuskostani huolimatta olisi iankaikkinen elämä.
Minun epäuskossa hyvin vahva itsekkyyteni vaatii minulta näyttöjä uskosta. Sielunvihollinen tietoisena siitä, että minulla on vain lankeemuksia, yrittää näin suistaa minut epäuskoon ja sitä kautta muihin suuriin synteihin. Jumalan pohjaton rakkaus tulee tueksi siinä, että hän vakuuttamasta päästyään vakuuttaa: minä olen sinut jo pyhässä kasteessa nimeltä kutsunut omaksi lapsekseni ja iankaikkisen elämän perilliseksi.
Jumalan laki ei ole turha. Jeesuskaan ei kumonnut lakia. Hän ainoana täytti lain meidän puolestamme. Laki on yhä edelleen voimassa ja sanelee täydellä vakavuudella vaatimuksia meille, jotta meille kirkastuisi tarve turvata Jumalan armoon. Jos meille itselle Jumalan armo on kirkastunut ainoaksi toivoksi syntiviheliäisyydessämme, niin siitä me saamme voimaa jotenkin sietää myös lähimmäisiämme. Me haluamme silloin yrittää antaa toisillemme anteeksi. Ehkä joskus Jumalan rakkaus kohdallamme tulee todeksi niinkin, että jaksamme pyytääkin lähimmäiseltä anteeksi.