Jeesuksen vuorisaarna huipentuu kallioperustan ylistykseen. Ennen vanhaan tunnustettiin nöyrästi, että asuinpaikan valinta oli usein ratkaisevan tärkeää selviytymistä ajatellen. Välillä meilläkin näytettiin kuvittelevan, että luonnon asettamat reunaehdot voidaan syrjäyttää ja rakentaa ehkä teoreettisesti toimivia ratkaisuja, jotka käytännössä ovat osoittautuneet usein kestämättömiksi. On jouduttu palaamaan vanhoihin, hyviksi havaittuihin rakennustapoihin ja kehittelemään niitä. Tämä asennemuutoksen yhtenä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Terve talo -projekti Luopioisissa.
Evankelista Matteuksen välittämän, asioita selvyyden vuoksi yksinkertaistavan kuvauksen mukaan viisas mies rakensi kalliolle ja asumus kesti tuulen ja tulvan, kun sen sijaan hiekalle perustettu talo sortui maan tasalle saakka. Luukas tuo mukaan rakennusteknisesti yksityiskohtaisemman version Jeesuksen vertauksesta, jossa Herran sanojen kuulijaa ja niiden kuuliaista noudattajaa verrataan mieheen, joka taloa rakentaessaan näki vaivaa ja kaivoi syvään sekä laski perustukset kalliolle. Hyvin rakennettu ei horjunut tiukan paikan tullen. Luukkaan mukaan ”se taas, joka kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman perustusta. Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten, se sortui heti maan tasalle”.
Jeesuksen vertausta ei luonnollisesti pidä käsittää liian kirjaimellisesti. Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Viisaus talon rakentaa”. Se, mitä tämä viisaus syvimmältään on, kajastaa Psalmin 127 sanassa ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa”. Samaa vertauskuvaa jatketaan eteenpäin Matteuksen evankeliumin luvussa 21, jossa puhutaan ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät”. Apostoli Paavali puhuu Kristus-sanomasta seurakunnan perustuksena ja 1. Pietarin kirjeessä todetaan Jesajan profetiaan ja Roomalaiskirjeeseen viitaten: ”Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.” … ”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, … Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.”
Rakentumisen perustana on siis Jumalan armahdus, joka ei ole vain pelastetuksi julistamista vaan kulmakiven, Kristuksen, kannateltavana olemista, osana sitä rakennusta, jota hän koossa pitää. Kyseessä on hengellinen rakennus, seurakunta, jota rakkaus rakentaa. Kun siis kysytään, mitä on totuus ja mitä harha, ei kyse ole vain siitä, että oltaisiin aukottomasti todistettu aistein havaittavin ja järjellä ymmärrettävin todistein, että jotakin on tapahtunut. Harhaa on se, että ihmiset olisivat omin voimin saaneet aikaan kirkon ja seurakunnan sekä oman pelastuksensa. Harhaa on myös se, että kristillisessä uskossa olisi kyse vain suurista sanoista, joilla ei ole mitään merkitystä käytännön elämän kannalta. Totuus on se, että usko, toivo ja rakkaus lyövät kättä toisilleen Totuuden Hengen johdatuksessa. Ihmisen Poika itse sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Eteemme avautuu Kristus-uskon tie, jonka tarjoama toivo on tosi. Hänen matkakumppanuutensa puolestaan heijastuu elämään palvelevan rakkauden synnyttämänä pohjavireenä.
Vainoa kokeneissa, ahtailla olleissa kirkkokunnissa on erityisellä tavalla pidetty puhuttelevana Herramme vuorisaarnan rohkaisu lähteä seuraamaan Kristusta pyhässä huolettomuudessa huolimatta ulkoisista ja sisäisistäkin peloista ja ahdistuksista. Sillä tiellä seurakunta on usein löytänyt ihmeellisellä tavalla aiempaa kirkkaammalla tavalla kutsumuksensa ja uskottavuutensa Kristuksen ruumiina. Ei ole itsetarkoitus erottautua ihmisistä, vaan syvä halu on sulkea kaikki Jumalan rakkauden lämpimään syliin seurakunnan yhteydessä. Silti tulee tilanteita, jolloin ei ole mahdollista vain esittää hurskaita toiveita, vaan vaaditaan poikkeuksellisia ratkaisuja.
Natsi-Saksan nousun vuosina, lopullisen hahmonsa vuonna 1937 saaneessa kirjassa Seuraaminen, tai hieman tulkiten suomennettuna Kutsu seuraamiseen, Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa pappisseminaarilaisten kanssa eletyn yhteisöelämän ja Kolmannen valtakunnan epäkristillisistä voimista saatujen kokemusten perusteella vuorisaarnasta väkevästi. Taustalla oli myös tästä Herramme puheesta vaikutteita saaneen Mahatma Gandhin passiivisen vastarinnan opin Intiassa antamat voimannäytöt väkivallattomasta vallankäytöstä. Bonhoeffer kommentoi päivän evankeliumia, joka tiivistää vuorisaarnan kuulemaamme vertaukseen: ”Inhimillisesti katsottuna on olemassa lukuisia mahdollisuuksia ymmärtää ja selittää vuorisaarnaa. Jeesus tuntee vain yhden ainoan mahdollisuuden: yksinkertaisesti mennä ja totella. Ei pidä selittää, soveltaa, vaan tehdä, olla kuuliainen. Vain silloin on Jeesuksen sana oikein kuultu. Mutta taaskaan ei saa puhua tekemisestä jonakin ihanteellisena mahdollisuutena, vaan on todella lähdettävä tekemään.”
Kulmakivi on laskettu, mutta meidät on kutsuttu Herramme seuraajiksi elon tielle elämään tämän armon osallisuudessa sekä muistamaan vaikkapa konfirmaatiossa tavalla tai toisella annettua kehotusta Jumalan armon avulla osoittaa sitä uskoa elämässä, johon meidät on kastettu. Kyseessä on elämän suuntaaminen rakkauden kaksoiskäskyn asettamien suuntaviivojen mukaisesti suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Joka päivä kohtaamme monenlaisia tilanteita, jotka haastavat meitä kyselemään, ”mikä tämän merkitys on” ja ”mitähän minun nyt oikein pitäisi tehdä”.
Monesti on sangen yksinkertaista sanoa, mikä on oikein. Joskus taas ei näytä olevan yksinkertaista ja yksiselitteistä ratkaisua. Silloinkin voidaan tehdä kaikenlaista, mikä edistää yhteisen elämän parasta, vaikka itse asiaan ei voitaisikaan mitään selkeää ja lopullista sanoakaan. Yhdessä tekeminen antaa useimmiten hyvän mielen, kun on selkeä näky siitä, mitä halutaan ja jokainen on sitoutunut tekemään oman osansa ja sen myös todella tekee. Joka tapauksessa tulos on useimmiten parempi kuin mitä yksin olisi saanut aikaan. Jokin osa-alue ehkä tulee sillä kertaa hoidetuksi heikommin, mutta ehkä tuokin tehtävä oli silloiselle tekijälle opiksi ja kerrytti näin samalla myös yhteistä osaamispääomaa. Jos joku tekee aina yksin kaiken, joudutaan hankaluuksiin, kun tuota yhtä ei aina olekaan paikalla. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta tekijän puuttuessa ei tehtävä tule tehdyksi.
Jos ei olla valmiita palvelemaan yhteisen elämän perusedellytyksiä eli elämään sanan varassa ja sitä todella kuullen, sana ei tule lihaksi yksilön eikä yhteisön elämässä. Jumalan lahjoja ja hänen antamaansa kutsumusta ei silloin pidetä arvossa. Pelastuksen perusta ei tosin ole meissä ja tekemisissämme vaan Herran armossa. Siitä todistavat niin ristin ryöväri kuin tuhlaajapoikakin. Viime tingan tapahtumat eivät kuitenkaan ole sitova arjen malli ja viimeinen kädenojennus itsestäänselvyys, vaikka ilman niitä ei elämää olisikaan. Pyhä Henki johdattaa meitä jo tässä elämässä, vaikka vasta tulevassa kaikki on täydellistä.