”Mikä on totuus?” (Joh.18:38). Tämä Pilatuksen kysymys on tullut totuutta etsivien ja tutkivien tunnuslauseeksi. Totuus ei aina miellytä. Omien mielihalujen mukaan ohjautuvalle, totuudellisen opetuksen hylkäävälle totuus on suhteellinen tai se on yhtä kuin monta tulkintaa. Mutta kuka tahansa voi elää aikoja, jolloin kysymys totuudesta tulee polttavaksi – totuuksien valintamyymälä ei enää tyydytä.
Mitä tapahtui ja milloin? Tämä kysymys esitetään ainakin oikeuden edessä tai historiaa selvitettäessä, tavoitteena totuuden selville saaminen. Luonnontieteiden tutkimus pyrkii puolestaan selvittämään olioiden ja ilmiöiden alkuperää, ominaisuuksia, toimintaa ja vaikutusta – tässä kysymytään siis millainen ja miten.
Päivän epistolassa viitataan Israelin kansan vaellukseen erämaassa, kohti luvattua maata. Jumalan johdatus ilmeni hänen kansansa vaiheissa. Jumala, joka on ikuinen, on toiminut ja toimii edelleen tässä ajassa. Epistola koskettaa myös luomiskertomusta. Mitä on sanottava Raamatun totuusarvosta historian ja luonnontieteiden alueella?
Varmasti Jeesuksen syntymä, kärsimys, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen ovat maailmanhistorian tosi tapahtumia. Tieteellinen tutkimuskin on melko yksimielinen siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli kerran maan päällä elänyt henkilö. Mutta hänen tunnustamisensa Jumalan Pojaksi onkin sitten uskon asia. Nämä mainitut tapahtumat ovat uskomme välttämätöntä perustaa, kohtia uskontunnustuksessa. Mutta Raamattuun kirjattu historia ei ole tarkka päiväkirja. Raamatussa on paljon ainutkertaista ja muuta, jonka lopulliseen selvittämiseen tieteen työkalut eivät riitä.
Miten on sitten maailman luomisen laita? Luomiskertomus ja maailmankaikkeuden syntyä koskeva tiieteellinen tutkimus näyttävät antavan huomattavan erilaisen kuvan, mitä vaikkapa aikaan tulee: kuusi luomispäivää ja lepopäivä – vaiko miljardeja vuosia? Tiede on ratkaisevasti muokannut käsitystä ympäröivästä maailmasta ja ihmisestä. Mutta Raamatun kirjoittamisen aikaan maailmankuva oli yksinkertainen ja perustui arkihavaintoon. Luomisesta oli kirjoitettava tavalla, jota kouluja käymättömätkin kykenivät ymmärtämään vuosituhansien saatossa. Kertomuksesta löytyy ajaton sanoma, meidänkin ajallemme.
Himmentääkö tieteen mittapuun mukainen arviointi Raamatun totuusarvoa? Tämän kysymyksen edessä on joku kompastunutkin. Mutta ei Raamattu ole tarkoitettukaan historian muistikirjaksi tai luonnontieteelliseksi oppikirjaksi. Raamatun totuusarvo on huikeasti suurempi kuin tieteen tarjoama, joka sitäpaitsi on aina avoin korjauksille. Tieteellä on myös rajansa. Se ei kykene vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin: Mikä on ihmisen asema maailmankaikkeudessa? Miten ratkaista syyllisyys täydellisesti? Mitä on kuoleman jälkeen? Onko tässä elämässä toivoa?
Juuri näihin kysymyksiin löydämme Raamatusta vastauksen. Juuri perimmäistä totuutta tarkoittaa Psalmin sana: ”Sinun sanasi on kokonansa totuus” (Ps.119:160). ”Aamenkirja”, sanoi päiväkerholapsi. Niin Uusi kuin Vanhakin testamentti on annettu uskoamme varten. Jeesus sanoo:
”Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta” (Joh. 5:39). Jeesus Kristus ja hänen työnsä syntisen pelastamiseksi on Raamatun keskus ja avain. Raamattu tulkitsee siis itseään. Kerholapsi sanoikin: ”Ristikirja”.
Jeesus tuli tähän maailmaan, kärsi ja kuoli ristillä ja näin otti ihmisen osan heikkouksineen ja vajavuuksineen. Ja mikä tärkeintä, itse viattomana, Herra otti kantaakseen ihmiskunnan rikkomukset. Yhdenmukaisesti tämän kanssa Jumalan pyhä, voimallinen sana on annettu meille ihmisten kieltä käyttäen, tieteen mittapuun mukaan kirjallisia ja tieteellisiä puutteitakin tekstissään kantaen.
Löydämme päivän epistolasta vielä yhden, tärkeän opetuksen Raamattua koskien. Hengen miekassa on kaksi terää: Laki ilmoittaa Jumalan tahdon meidän elämässämme. Vaikka yhteiskunnan edessä voimme saada nuhteettoman leiman, Jumalan edessä olemme kelvottomia. Näin siis, mitä omiin mahdollisuuksiimme tulee. Jumalan lain tehtäväksi jää siten paljastaa rikkomuksemme – se viiltää ja pistää omaatuntoa.
Mutta Hengen miekan toinen terä, evankeliumi, parantaa nuo viillot ja pistot. Evankeliumi tuo meille Kristuksen – Jumalan Pojan, joka syntyi veljeksemme, kärsi ja kuoli ristillä syntiemme sovittamiseksi, nousi kuolleista ja voitti kuoleman, astui ylös taivaaseen ja on kerran tuleva noutamaan omiaan sinne. Kuka ikinä turvaa häneen, saa syntinsä anteeksi ja on matkalla taivaan kotiin. Ennakkona taivaan ihanuudesta Jeesus vaikuttaa uskovissa Pyhän Henkensä uudistamina uhrautuvaa lähimmäisenrakkautta, ymmärrystä ylempää rauhaa ja ylimaallista iloa jo nyt.
Miten siis on tulkittava päivän epistolaa? Me, koko maailman kristityt, olemme Uuden liiton Jumalan kansaa, olimmepa sitten juutalaisuudesta tai pakanuudesta kristityiksi kääntyneitä. Erämaavaellus tarkoittaa vaellusta kohti kristittyjen luvattua maata, taivasta. Kasteessa olemme alkaneet tuon vaelluksen. Mutta epistola varoittaa matkalta poisjäämisestä, se on: sanan hylkäämisesta ja lopullisesta epäuskoon paatumuksesta, sillä tällainen asiantila vie kadotukseen.
Luvattu maa on levon maa. Elämän matkalla on monenlaisia vaivoja ja vastuksia, jotka raskauttavat meitä. Mutta varsinainen kuormamme on synti – sitä emme pysty itse kantamaan. Mutta määränpäähän päästyä saamme levätä kaikkien töidemme jälkeen – erityisesti syntiemme kuorman kantamisen ja oman yrittämisen kelvata Jumalalle Jo nyt saamme – ja meitä kutsutaan – syntimme tunnustaen ja anteeksiantoa pyytäen käymään Vapahtajamme ristin juurelle. ”Ristillä on kaikki kannettu, synnit tänään anteeks’ annettu”. Ja niin löydämme levon sisimpäämme. Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt.11:28). Ikuisen levon maassa, taivaassa, tuota lepoa ei voi enää mikään häiritä. Perille pääsyn toivosta saamme uutta voimaa jatkaa matkaamme.
Tuosta levosta puhuu myös luomiskertomus, johon päivän epistola viittaa: oli kuusi luomistyön päivää, minkä jälkeen Jumalan sanotaan levänneen. Väsyikö Jumala? Sanotaanhan Jesajan kirjassa: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu” (Jes. 40:28). Mutta ihmiseksi syntyneenä, kaikkivaltiaan voimansa käytöstä pidättäytyneenä, hän uupui ristin alla, että me, hänen armostaan, saisimme uuden voiman kantaa omaa ristiämme.
Luomiskertomuksen seitsemäntenä päivänä Jumalan luomistyö oli täydellinen. Hän käski meidänkin viettää lepopäivää – eikä vain viikkolepona vaan sielun lepona, jota Jeesus tarjoaa. Siksi lepopäivä pyhitetään ennen muuta Jumalan sanalla, rukouksella ja ehtoollisella – yhteisessä jumalanpalveluksessa, jos vain mahdollista. Kristittyinä vietämme sitä sunnuntaina Herramme ylösnousemuksen muistoksi. Se on luomiskertomuksen järjestyksessä kahdeksas, uuden luomisen päivä: siinä noustaan uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään, jonka Kristus luo uskovissa. Tuota uutta luomista luonnehtii rakkaus, rauha ja ilo. Näin Jumalan kansan lepo tuo paitsi uutta voimaa palvella, myös virkistävän hengellisen kokemuksen. Jeesuksen ylösnousemus on meillekin uuden elämän alku jo nyt ja kerran taivaassa, ikuisen levon maassa. Haudassa nukumme kuolonunta. Mutta aikanaan Jeesus herättää kuolleista. Uskossa poisnukkuneet saavat kirkastetun ruumiin ja otetaan taivaaseen, missä ei ole enää mitään vajaata. Silloin uusi luominen on saavuttanut täydellisyytensä.
Sitä kohti käydessä, nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: