Tämän päivän evankeliumitekstimme on niitä Jeesuksen puheita, jotka evankelistat ovat ymmärtäneet eri tavoin. Teksti nimittäin löytyy sekä Matteuksen Vuorisaarnasta että Luukkaan ns. Kenttäsaarnasta. Kenttäsaarna on eräänlainen lyhyempi versio Vuorisaarnasta. Matteuksella se on Vuorisaarnan toiseksi viimeinen jakso ja Luukkaalla se on hieman lyhyempänä ja ilmain viittausta vääriin profeettoihin (Luuk 6:43-45). Niinpä valotankin tänään paitsi tekstiä sinänsä, myös niitä ongelmia, joita evankeliumivertailuun liittyy.
Näissä kertomuksissa on eroa, paitsi pituuden suhteen, myös painotuksen suhteen. Luukkaan painotus on selkeämmin kristityn omassa käyttäytymisessä kuin Matteuksella. Tämä Luukkaan näkökulma vain vahvistuu kun katsotaan miten Luukas on käuttänyt Jeesuksen sanoja. Hän on ensinnäkin jättänyt pois paljon sellaista mitä Matteus tuo esiin mutta myös se mihin tekstiympäristöön sijoittamisella on oma merkityksensä. Luukas nimittäin jatkaa tästä suoraan vertauksilla roskasta naapurin silmässä ja tukista omassa silmässä. Vaikuttaa siltä, kuin Luukas korostaisi kristittyjen omaa yksilöllistä vastuuta toimistaan.
Matteus sen sijaan näkee johtajien roolin paljon suurempana – siksi hän liittää tähän yhteyteen Jeesuksen varoituksia vääristä profeetoista. Tässä hän on hyvin vanhatestamentillisilla linjoilla. Vanha testamentti on täynnä kuvauksia Israelista Herran lammaslaunana, jota uhkaavat susina joko pakanat (Jer 5:6) tai Israelin uskottomat johtajat kuten Hesekiel (22:27-28) esittää:
27 Sen hallitusmiehet olivat kuin susia, kuin saalista raatelevia petoja. He vuodattivat verta ja ajoivat ihmisiä perikatoon, anastivat heidän omaisuutensa itselleen. 28 Sen profeetat valkaisivat kaiken tämän kalkilla, kun näkivät olemattomia näkyjä ja ennustivat kansalleen perättömiä. He sanoivat: ’ Näin sanoo Herra Jumala’, vaikka Herra ei ollut sanonut mitään.
Matteuksen teksti korostaa johtajilta vaadittavaa korkeaa eettistä tasoa. Johtajalta vaaditaan aina enemmän kuin tavalliselta ihmiseltä, koska hänen esimerkkinsä vaikuttaa muihin. Johtaja ei enää ole yksityishenkilö, joka voi toimissaan vetäytyä yksityisen intimiteettisuojan taakse. Hän on sekä johtajan tehtävissään että yksityisissä asioissaan esimerkkinä muille. Siksi vaatimustaso heidän kohdallaan on huomattavasti suurempi kuin yksityishenkilöiden kohdalla.
On huomionarvoisaa, että Jeesus puhuu tässä profeetoista eikä esimerkiksi kirjanoppineista ja fariseuksista, joilla hän normaalisti viittaa kansan johtajistoon. Profeetalla ei nimittäin yleensä ole mitään muodollista johtajanasemaa. Hänen valtansa on ainoastaan mielipidevaikuttamista. Tämä teksti korostaa voimakkaasti mielipidejohtajien vastuuta tekemisistään. He ovat yhtälailla vastuullisia kuin kansan muodolliset johtajatkin.
Johtajavaroituksen jälkeen Matteus jatkaa Luukkaan kanssa samalla aineistolla: hedelmistään puu tunnetaan. Tässä molemmat painottavat sitä, että mikäli joku ei ole antanut itseään kokosydämisesti Jumalan johdatettavaksi, hän ei voi tuottaa hyviä hedelmiä. Tämän asian on paljon selkeämmin ilmaissut Paavali Galatalaiskirjeessään (5:19-23), kun hän puhuu lihan teoista ja Hengen hedelmistä:
19 Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, 20 epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, 21 kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. 22 Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä.
Paavalin tekstiä ei pidä ottaa minään täydellisenä ja tyhjentävänä luettelona vaan esimerkkeinä. Pääpaino on siinä psykologisessa tosiasiassa, että ihmisen perimmäiset arvot ja käyttäytyminen eivät voi pitkään olla ristiriidassa keskenään. Ne väistämättä lähentyvät toisiaan ennemmin tai myöhemmin. Joko käyttäytyminen muuttuu tai arvostukset muuttuvat – tai molemmat. Tässä tulemme vanhaan kristinopin opetukseen omantunnon paatumisesta: ensimmäisellä kerralla vääräksi koettu asia vaivaa, mutta seuraavilla kerroilla omantunnon ääni onkin jo paljon hiljaisempi. Sen vuoksi vanha sananlasku ”varjele tapaa niin tapa varjelee sinua” sisältää hyvin syvällisen viisauden.
Näiden tekstien ongelma on siinä miten yhdistää ne luterilaiseen ’yksin armosta’ teologiaan. Vuorisaarna asettaa melkoisen vaatimustason, jonka täyttäminen tuntuu mahdottomalta. Onko pelastus sittenkin saavutettavissa vain tekojen kautta?
Eräs perinteinen ratkaisumalli on oppi ns. lain eri käytöistä. Lain ensimmäinen merkityshän on siinä, että sen tarkoitus on pitää meidät itsekkäät ihmiset edes jotenkuten sovussa keskenään ja antaa ohjeet siitä, miten tulee toimia. Lain toinen käyttö on sitä, että se näyttää meille meidän virheemme ja siten herättää synnintunnon ja armon kaipuun.
Täydellisiähän me emme kukaan ole ja kukaan meistä ei voi toimia aina oikein. Mutta siksihän me juuri olemme kristittyjä, koska emme ole täydellisiä. Ei täydellinen ihminen tee armolla yhtään mitään. Sen sijaan oman vajavaisuutensa ja syntisyytensä tunteville armo on kallisarvoinen lahja. Perimmältään hurskaus on, kuten kristinoppi asian ilmaisee, yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa. Siinä on oma paikkansa sekä Vuorisaarnan kaltaisilla ihannenormistoilla, että armon julistuksella.