Kallioperustus, josta Jeesus puhuu päivän evankeliumissa, on Hän itse. Niinpä Paavalikin toteaa: “Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” (1. Kor. 3:11)
Uskossa Jeesukseen Kristukseen ei ole kysymys uskonnon harjoittamisesta tai johonkin aatteeseen pitäytymisestä ja siihen uskomisesta. Kysymys on turvautumisesta ja kaiken toivon laittamisesta henkilöön, persoonaan.
Pietari tunnusti aikoinaan oman uskonsa Jeesukseen, kun monet olivat vetäytyneet pois hänen opetuslastensa joukosta, sanomalla: “Herra, kenen luo me menisimme? Sinulle on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh. 6: 68,69) Kenen muun luo mekään menisimme: Kuka muu antaa syntimme anteeksi? Kuka muu ei meitä koskaan hylkää eikä jätä? Kuka muu vie meidät ikuiseen elämään?
Pietari ja toiset opetuslapset eivät yrittäneet saada ihmisiä vakuuttumaan omista ajatuksistaan. He todistivat Hänestä, jonka he olivat kohdanneet. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen alusta voimme lukea: “Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.” (1. Joh. 1:1,2)
Jeesus Kristus on elämän Sana, Jumalan Sana isolla alkukirjaimella kirjoitettuna, ja tästä Sanasta opetuslapset siis todistivat ja tästä Sanasta todistavat myös ne kirjoitukset, jotka on koottu Uuteen testamenttiin. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja selittää lukijoilleen ryhtyneensä kirjoitustyöhön seuraavasta syystä: “Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” (Joh. 20:31) Samasta syystä on kirjoitettu koko Uusi testamentti – ja itse asiassa myös Vanha testamentti. Näin me kristityt uskomme.
Kristus on koko Raamatun ydin ja keskus, joka antaa kaikelle perimmäisen merkityksen. Raamattu ei ole oman todistuksensa mukaan samalla tavoin jumalallinen kirja kuin Koraani Islamin mukaan. Muslimit uskovat, että arabiankielinen Koraani on kopio Jumalan luona olevasta ikuisesta kirjasta ja profeetta Muhammedin välittämää Jumalan suoraa puhetta. Raamattu ei ole tällainen ikään kuin taivaasta pudonnut kirja – vaikka jotkut siihen tähän tapaan suhtautuvat –, vaan ihmisten omista lähtökohdistaan käsin kirjoittama kirja Jumalan pelastussuunnitelmasta eli Kristuksesta.
Raamatulla on toisin kuin Koraanilla myös inhimillinen puoli. Siksi Raamatusta löytyy epätäydellisyyttä ja ristiriitaisia yksityiskohtia. Raamatun kirjoittajat ovat myös tallentaneet siihen sellaisia omalle ajalleen ominaisia tapoja ja käsityksiä, jotka myöhemmin ovat muuttuneet tai osoittautuneet virheellisiksi. Tällainen inhimillisyys ja historiaan kiinnittyminen ei ole puute tai ongelma.
Myös Raamatun jumalallisuus kiinnittyy historiaan. Jumala ilmoitti itsensä syntymällä yhdeksi meistä ja astui Jeesuksessa Kristuksessa keskelle ihmisten historiaa. Kristuksessa aika ja ikuisuus, jumalallinen ja inhimillinen kohtasivat. Omalla tavallaan jumalallinen ja inhimillinen kohtaavat myös Raamatussa. Jumala ei antanut Raamatun kirjoittajille valmiita tekstejä. Miten tämä ylipäätään olisi voinut olla edes mahdollista, sillä ovathan Jumala ja taivas jotain sellaista, mitä järkemme ei tavoita.? Raamatun kirjoittajat toimivat kuitenkin Pyhän Hengen johtamina. Heidän henkilökohtaisista lähtökohdistaan käsin tietyssä historiallisessa tilanteessa laatimansa tekstit eivät ole vain ihmishengen tuotteita vaan myös Pyhän Hengen inspiroimaa todistusta Kristuksesta.
Ilman Kristusta Raamattu olisi vain historiallinen dokumentti, ja jos me emme löydä Raamatusta Jeesusta Kristusta, se jää meille kirjaksi kirjojen joukkoon. Raamatussa on kyllä paljon sellaista, mikä saa rehellisen lukijan pohtimaan, onko kysymyksessä muiden kirjojen kaltainen kirja vai jotain enemmän. Mutta varsinaisesti Raamatun jumalallinen alkuperä avautuu meille Kristuksen tuntemisesta käsin, emmekä me löydä Kristusta Raamatusta omin neuvoin. Pyhä Henki ohjasi Raamatun kirjoittajia, ja samalla tavalla Pyhän Hengen täytyy avata meille Raamatun perimmäinen sanoma ja kirkastaa meille Kristus.
Miten Pyhä Henki sitten kirkastaa meille Kristuksen? Hän tekee sen evankeliumin, Kristuksesta kertovan hyvän sanoman kautta. Tämä sanoma on Raamatun keskeinen sisältö ja viesti. Me emme voi pilkkoa Raamattua, vaan meidän täytyy ajatella, että Raamattu on kokonaisuus, ja kaikki siinä viittaa ainakin epäsuorasti Kristukseen. Mutta meidän tulee tarkastella kaikkea Kristus-sanomasta käsin, joka on aina sama ja muuttumaton. Raamatussa on paljon aikasidonnaista, mutta hyvä sanoma Kristuksesta ei koskaan muutu eikä voi muuttua. Kristus on se luja kallioperustus, jolle viisas elämänsä rakentaa, ja koska Raamattuun on tallennettu sanoma Hänestä, myös Raamatulla on perustavaa laatua oleva merkitys kristityn elämässä.
Kristittyinä me uskomme, että Kristus on totuus ja hyvä sanoma Hänestä on totuus. Uskomme on myös siinä mielessä varmalla pohjalla, että Raamatun moninainen tutkiminen ei ole tehnyt uskoamme tyhjäksi. Raamattua on tutkittu tieteellisesti monta kertaa enemmän kuin mitään muuta kirjaa, ja tutkimus on tuonut esiin paljon mielenkiintoista ja arvokasta tietoa, joka auttaa ymmärtämää paremmin Raamattua. Usein myös kerrotaan tutkimustuloksista, joiden väitetään vievän historiallisen pohjan pois Kristus-uskolta. Mutta pelkistä oletuksistahan on aina ollut kysymys. Joku voi esimerkiksi todistella, että Jeesus haudattiin joukkohautaan, mutta todistelu on vain todistelua eikä mitään varmaa tietoa.
Kaikki sellainen, mikä on evankeliumin, Kristus sanoman, kanssa ristiriidassa, on harhaa. Vaikka joidenkin mielestä nykyään ei enää pitäisi puhua mitään harhoista tai harhaopeista, eikö meidän ole kristittyinä lupa kutsua oman uskomme kannalta harhaksi kaikkea sellaista, mikä selvästi vesittää uskon Jeesukseen Kristukseen maailman Vapahtajana? Raamattu ainakin opastaa meitä näin tekemään. Esimerkiksi ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: “Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta. Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta. Sellainen henki on Antikristuksen henki, jonka te olette kuulleet olevan tulossa ja joka jo on maailmassa.” (1. Joh. 4:1-3)
Evankeliumi tarkoittaa suppeassa merkityksessä hyvää sanomaa Kristuksesta, laajassa merkityksessä kaikkea sitä, mikä liittyy olennaisesti Kristus-sanomaan. Evankeliumi laajassa merkityksessä on esitetty tiivistetyssä muodossa uskontunnustukissa, jotka ovat meille avain Raamatun oikeaan ymmärtämiseen. Uskontunnustukset ilmaisevat Kristuksen kirkon yhteisen, vuosisataisen ja koetellun uskon, josta se ei voi koskaan luopua.
Viime aikoina – ja aika useinkin – on lehtiä lukiessaan törmännyt sellaiseen harhaanjohtavan ajatukseen, että uskontunnustukset ovat ennen kaikkea ylistystä, eikä niitä sen vuoksi pidä ottaa kirjaimellisesti. Uskontunnustukset ovat epäilemättä ylistystä, ja niissä on jotain sellaista, mikä on vertauskuvallista. Vertauskuvalliset ilmaisut on helppo tunnistaa. Kun Kristuksesta todetaan, että hän “istuu Isän oikealla puolella”, kysymys ei tietenkään ole tuolilla istumisesta eikä jostain paikasta taivaassa. Uskontunnustukset puhuvat kaikissa kohdin jostain, mikä on todellista ja mikä on oikeasti tapahtunut. Juuri siksi ne ovat myös ylitystä.
Mitään selityksiä uskontunnustukset eivät yritä antaa. Ne ovat luonteeltaan toteavia ja jättävät selittämättömän selittämättömäksi. Apostolisen uskontunnustuksen alussa todetaan, että Jumalan on luonut taivaan ja maan. Se, miten tämä on tapahtunut, jää salaisuudeksi. Toisen uskonkappaleen alussa sanotaan, että Jeesus Kristus on Jumala Poika ja meidän Herramme, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Sitä, miten neitseellinen syntymä Pyhän Hengen vaikutuksesta on tapahtunut, meille ei kerrota. Kysymys on ihmeestä, jota meidän ei tarvitse ymmärtää ja jota me emme voi ymmärtää.
Kristuksen kirkon yhteinen usko on paljon enemmän kuin ihmisten ajatukset ja mielipiteet. Kaikki ihmisajatusten varaan rakentaminen on hiekalle rakentamista, ja hienoilta näyttävät rakennelmat sortuvat ennen pitkää maan tasalle saakka. Kirkon yhteinen usko sen sijaan on luja rakennus, jonka voimme todeta kestäneen aikojen vaihtelut halki vuosisatojen. Se ei kuitenkaan ole kestänyt eikä kestä itsessään. Se kestää siksi, että sitä kannattelee kallioperustus – Hän, “joka opetti niin kuin se, jolle on annettu valta.”
Yhteinen usko tukee meitä omassa uskon kilvoituksessamme, kun emme ole yksin uskomassa ja kilvoittelemassa. Mutta me emme kestä yhteisenkään uskon varassa, saati sitten oman uskomme varassa. Kestämme vain kallioperustan, Jeesuksen Kristuksen, varassa, ja vain hän askeliaan seuraten vältämme harhapoluille joutumisen. Kun jäämme Kristuksen varaan, sillä ei ole merkitystä, millaisia me olemme, mitä me teemme ja mihin me pystymme. Vain sillä on merkitystä, millainen Kristus on, mitä Hän tekee ja mihin Hän pystyy. Hän on armollinen ja laupias, Hän “äänensä soi läpi myrskyn ja helvetin pauhun”, Hän vie meidät sinne, missä kaikki myrskyt ovat tauonneet.