9. sunnuntai helluntaista, Mt. 7: 15 – 21, Esko Väyrynen

Virret: 489: 1, 528: 1 ja 3, 629, 478: 1-4, 167: 1-3, 432: 1-, 482, 487, 301, 651: 1 ja 3.
Tekssti: Mt. 7: 15 – 21
Rippikoululeirin suuri vaara on ankarat säännöt. Kun te vanhemmat lähetätte lapsenne rippikoululeirille, niin on luonnollista, että toivotte lapsenne oppivan siellä hyvää ja arvokasta tulevaa elämää varten. Tämän odotuksen paineessa leirin opettajille syntyy kiusaus pitää tiukka kuri.
Viime maanantaina päättyneen ja nyt konfirmoidun leirin järjestyssääntöjen esittelyn jälkeen, joka oli aivan ensimmäinen tunti, eräs isosista sanoi ajatelleensa, että kyllä pitäisi sentään pitää pientä rajaa pappien valinnassa Keravallekin. Mutta leirin jatkuessa kävi ilmi, että järjestysongelmia ei ole ja säännöt ovat kuin palovakuutus, kaiken varalta. Mainittu isonen sanoi todenneensa, että kyllä tämä tästä järjestyy.
Hyvät vanhemmat. Te tiedätte itse hyvin, että nuorten kanssa ei onnistu pakkotoimin. Susi paljastuu lammasturkin sisältä nopeasti. Ihmisluonto kyllä haluaisi saada itse jotakin aikaan. Vanhempina me mielellämme haluaisimme kasvattaa lapsiamme tai vähintään opettaa heille jotakin. Mutta se ei onnistu kovuudella tai vaatimalla. Rakkaudesta lapsiimme me olemme pikemminkin valmiit luopumaan kuin vaatimaan.
Rakkaudesta lapsiin kertoo Keravan seurakunnan uhraus rakentaa nuortenkin käyttöön hieno leirikeskus. Varmasti niillekin rahoille olisi ollut muitakin reikiä. Toivon mukaan se saadaan kokea nuorten mieltymisenä seurakuntaan.
Seurakunnan työntekijätkin mielellään haluaisivat saada ”omia” nuoria. Joskus voitaneen puhua ilkeästi jopa käännyttämisestä. Kun ollaan vaikka vain puolitoista viikkoa leirillä, niin jo se aika on omiaan paljastamaan sekä leiriläisille että leirin pitäjille, että ei ole mielekästä ruveta edes leikillään kehottamaan: seuratkaa meitä. Opettajat tai vanhemmat eivät voi antaa uskoa. Se on Jumalan lahja.
Mielestäni vielä vaikeampi on kotona vanhempien asettua joka viikkoiseksi esikuvaksi kaikkina päivinä tarkkaavaisille lapsilleen. Kun kolmantena leiripäivänä oli vierailupäivä, niin omat tyttärenikin olivat vaistonneet haluni pitää tiukka kuri, koskapa olivat huoneeni pöydällä olleen muistilehtiön tyhjälle sivulle kirjoittaneet lapsen tikkukirjaimilla: käytiin vähän sotkemassa ja nimet alla.
Jos me seurakunnan työntekijöinä tai lasten vanhempina uskaltaisimme luopua sääntöjen tekemisestä ja kiellettyjen asioiden listojen laatimisesta ja sen sijaan uskaltaisimme joskus myöntää, että mekin erehdymme ja epäonnistumme. Mutta olemme sen valmiit tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Silloin me olisimme lähempänä sitä puuta, joka kantaa hedelmää iankaikkiseen elämään. Kristus antoi meille esikuvan uhraamalla itsensä meidän edestämme. Hän luopui vaatimuksista. Hän täytti ne itse.
Meidän kohdallamme se tarkoittanee hiljaista rukousta lastemme ja nuortemme puolesta, arvostelun sijasta. Meidän oma erinomaisuutemme ärsyttää kiusantekoon, vaikkapa vain muistilehtiön yhden puhtaan sivun tärvelemiseen. Mutta hellyys ja nöyryys aitoina eivät vaadi välttämättä vastatoimia. Useimmiten ne hiljentävät.
Valtakunnallisten kotiseutupäivien tunnus: ”asuinkunnasta kotikunnaksi” viittaa aivan samaan asiaan. Ehkä laajemmissa puitteissa. Jos me opimme huomaamaan lähellämme asuvan naapurin ystävänä, niin me joudumme ehkä hieman enemmän ottamaan hänet huomioon naapurisopua ajatellen. Mutta samalla viihtyvyys kasvaa. Rupeamme miettimään niitä asioita, jotka meitä yhdistävät. Toisten puutteiden tarkkailu unohtuu. Tai niinkuin nämä rippikoululaiset totesivat yllättyneinä leirillä olleiden isosten perusteella, että uskova nuorikin voi olla tavallinen ihminen, siis normaali.
Me muualta tänne Keravalle muuttaneet saamme pitää tätä kotikaupunkina aivan kuten täällä syntyneetkin. Samalla tavalla uskova ihminen ei ole sen kummempi kuin hän, joka ei usko. Uskova ehkä pyrkii tietoisesti olemaan rehellinen itselleen. Hän uskaltaa sisimmässään tunnustaa itselleen, että hän haluaa olla parempi kuin mihin hän pystyy. Jos hän tähän pystyy, niin silloin hän ei voikaan enää arvostella toisia teeskentelystä ja vielä vähemmän asettaa heille vaatimuksia.
Näin kotiseutujuhlan päivänä olisi meidän keravalaisten hyvä havahtua huomaamaan, että meistä suurin osa on jostakin muualta tänne muuttaneita, jotka sentähden jännitämme ja vierastamme toisiamme.