Apostolien päivä, Luuk. 5:1-11, Martti Vaahtoranta

1.
Raamatun todistuksen mukaan Jeesus vetäytyi usein vuorelle rukoilemaan. Niin Hän teki, vaikka Hän olikin Jumalan ainosyntyinen Poika ja alati rakkauden keskustelussa Isänsä kanssa – Pyhässä Hengessä ja yhdessä, yhteisessä jumaluudessa.
Vuorelle Hän vetäytyi myös siksi yöksi, joka edelsi kahdentoista apostolin kutsumista. Sitä muistamme tänään.
Oikeastaan muistamme erityisesti P. Pietaria ja P. Paavalia. Kumpikin surmattiin perimätiedon mukaan Kristuksen todistuksen tähden Roomassa vuonna 67, 29. päivänä kesäkuuta. Pietarin ja Paavalin marttyrikuoleman vuosipäivä oli eilen.
Tämän päivän evankeliumi keskittyy kuitenkin Herraan Jeesukseen itseensä ja apostoleista Pietarin kutsumiseen. Se osoittaa, kuinka Herra Jeesus, joka välillä vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan, teki varsinaisen työnsä Jumalan Poikana ja maailman Vapahtajana siellä, missä ihmiset elivät, työskentelivät, juhlivat ja kärsivät. Apostolitkin Hän kutsui mukaansa keskeltä näiden arkista elämää.
Joskus Jeesus kuitenkin otti myös heitä mukaansa vuorelle. Kirkastussunnuntaina muistetaan Herran kirkkauden ilmestymistä taivaan avautuessa ja Isän äänen kuuluessa niin, että myös mukana olleet valitut opetuslapset kuulivat sen.
Sitä kesti kuitenkin vain hetken. Opetuslapset eivät jääneet vuorelle, ei myöskään Jeesus. Yhdessä he laskeutuivat alas arkeen, työhön ja vaivaan, sinne, minne Jeesus oli tullut ja missä Hän oli kutsunut heidät mukaansa. Ja siellä mekin olemme.
2.
Elämä Jeesuksen seurassa voi kyllä joskus olla ”vuorelle vetäytymistä”. Se voi olla sydämen hiljaista rukousta. Se voi olla viileitä vanhoja kirkkoja, joissa tuoksuvat suitsutus ja kynttilät. Se voi olla taivaallisen kaunista gregoriaanista laulua. Se voi olla vanhan, kellastuneen postillan fraktuuralla painettujen sivujen kääntelyä sunnuntain rauhassa lepäävän auringon paistaessa kamarin ikkunasta sisään.
Elämä Jeesuksen seurassa voi olla uskonveljien ja -sisarten välistä hiljaista keskustelua. Se voi olla sydämen purkamista papille ripissä. Se voi olla myös sielun yllättäen, kesken messun valtaamaa Kristuksen armollisen läsnäolon tunnetta. Se voi olla taivaskokemus virttä veisatessa ja uskovan kansan kulkiessa kohti Herran alttaria ja Kaikkein Pyhimmän kohtaamista Hänen ruumiissaan ja veressään.
Kristillinen usko voi olla kaikkea tätä. Varsinaisesti se on kuitenkin muuta. Se on arjen kilvoitusta, johon hetket vuorella Jeesuksen seurassa meitä valmistavat. Se on matkantekoa Jeesuksen kanssa siinä elämässä, joka meitä enimmäkseen ympäröi. Se on alituista vastaamista arjen taistelujen ja ilojen keskellä siihen Jeesuksen kutsuun, jonka Hän esitti tämän päivän evankeliumissa Simonille, Joonaan pojalle, hänelle, jonka me paremmin tunnemme pyhänä apostoli Pietarina.
3.
Mitenkään erityisen ’pyhä’ Pietari tai oikeastaan silloin vielä Simon ei kuitenkaan ollut, kun Jeesus tiettynä kuumaan päivään valkenevana tyynenä aamuna tuli Genesaretin järven rannalle siihen kalarantaan, jossa Pietari oli kavereineen klaaraamassa verkkoja pitkän työrupeaman jälkeen.
Kalasta oli leipä kiinni. Elätettävänä oli sekä oma perhe että työporukan vaimot ja lapset.
Tällä kertaa ei hyvältä näyttänyt. Koko yö oli tehty töitä. Tuloksena oli kuitenkin vain väsymys. Kalat pysyivät poissa. Ja nyt, kun edellisestä ateriastakin oli aikaa eikä kahvia siihen aikaan edes tunnettu, on helppo asettua tunnelmaan, joka vallitsi veneissä ja rannalla. Ei käy kateeksi.
4.
Ja juuri silloin tulee rantaan nasaretilainen rabbi Jeesus. Hänet Pietari oli jo oppinut tuntemaan, kun Jeesus oli parantanut hänen sairaan anoppinsa.
Ehkä Pietari juuri sen tähden, vastapalveluksen tarjotakseen, suostuu tehtävään, jolle hän muussa tilanteessa olisi viitannut kintaalla tai ehkä jopa huitaissut kysyjää nyrkillä. Nyt rättiväsynyt Pietari kuitenkin sallii Jeesukselle sen, mitä muille ei olisi suotu: että Jeesus saa astua Pietarin veneeseen puhuakseen kansalle sieltä.
Aamu oli ilmeisesti tyyni, tai ehkä järveltä puhalsi hiljainen tuuli. Se kantoi Herran äänen kansan kuulla, veden pinnan vahvistaessa sitä. Jeesus sai tällä tavoin myös sopivasti etäisyyttä kuulijoihinsa, jotka tungeksivat Hänen ympärillään. Olihan tieto Hänen parantajan taidoistaan jo levinnyt kansan pariin, jota kuolema sairauksien muodossa alati uhkasi.
5.
Pietarilta tämä Jeesuksen pyyntö kuitenkin vaati paljon. Kotiin lähtemisestä ei ollut puhettakaan niin kauan kuin Jeesus saarnasi hänen paatistaan. Voi olla, että Pietari heitti ankkurin rantaveteen. Yhtä mahdollista on, että hänen oli soutaen pidettävä vene paikoillaan ja irti rannasta, koska Genesaretin rantaveteen ankkuroiminen ei olisi onnistunut.
Toisaalta: eipä Pietarilla ollut kaloja toimitettavaksi markkinoille. Kun tällä tavalla saisi vielä kiitollisuudenvelankin maksetuksi, niin voisihan sitä vielä muutaman tunnin viettää airoissa, vaikka päätä särki, jäseniä kolotti ja nälkä kurni vatsassa.
Hengellisten opettajien tapaan rabbi Jeesus, joka oli kuulemma ennen ollut kirvesmiehen töissä, istui paatin piittalle ja alkoi opettaa. Pietaria nukutti.
Yhtäkkiä hän kuitenkin heräsi. Jeesus oli lopettanut puheensa. Nyt oli ”vuokranmaksun” aika.
Ja mikä olikaan palkka veneen lainaamisesta? Jeesus, tämä maakrapu, joka kyllä osasi saarnata ja parantaa sairaita, mutta joka ei tiennyt yhtään mitään kalastuksesta, nyt tämä Jeesus antoi Pietarille melkein käskien neuvon, joka oli aivan järjetön. Pietari ei ollut mikään spesialisti sapatin noudattamisessa eikä muissa oppineiden asioissa. Kalastuksesta hän saattoi sanoa tietävänsä jotakin. Itse asiassa hän tiesi kaiken, mitä Genesaretin järven kalastajan piti tietää.
Ja nyt rabbi Jeesus käski hänen keskellä kirkkainta päivää heittää verkot syvään veteen. Aivan päätön ajatus! Sellainen ei voinut tulla kenenkään muun kuin pesunkestävän maakravun mieleen!
6.
Jokin näytti kuitenkin pidättelevän väsynyttä, äkkipikaista ja suurisuista Pietaria. Varsin viisto oli silti hänen vastauksensa: ”Mestari”, hän sanoo. Sana, jota Pietari tässä käyttää, voitaisiin kääntää myös sanalla ”pomo”, ja Pietarin puuskahdus vaikkapa englantilaisittain ”yes, boss” tai ”aye aye captain”. Siinä on helppo kuulla ironia, jota Pietari ei tässä tilanteessa pysty peittämään.
Silti hän antaa väsyneelle työporukalleen käskyn totella Jeesusta. ”Kun kerran pomo käskee, niin mehän tehdään.” Niin hän saattoi ajatella. Tai ehkä Jeesuksen olemuksessa ja puheessa oli sittenkin jotakin sellaista, joka sai hänet tottelemaan, vaikka itse käsky tuntuikin järjettömältä. Ehkä siinä oli Jumalan sanan voimaa, joka vaikutti myös epäuskoiseen Simoniin. ”Sinun käskystäs minä heitän ulos verkon.” Niin Pietari sanoi.
Ja mitä sitten tapahtui – se on historiaa. Puhumme tänäkin päivänä ”Pietarin kalansaaliista”. Verkot heitettiin syvään veteen, mutta se ei ollutkaan tyhjää kirkkautta, vaan täynnä kaloja, joita miehissä kiskottiin veneisiin. Kalliit verkot repeilivät, mutta se ei ollut mitään sen käsittämättömän saaliin rinnalla, joka nyt potki ja välkehti täpötäysissä paateissa, kun niitä alettiin vaivalloisesti soutaa rantaan.
7.
Se oli saalis, jota saattoi verrata lottovoittoon. Siitä saaduilla myyntituloilla voisi hankkia lapsille monta vaatekertaa ja vaimolle korun. Taloa voisi korjata, ja ehkä aasinkin voisi ostaa. Tai mitä kalastaja Pietari nyt saattoikaan tarvita tai mistä hän sitten uneksikin – ehkä vain velkojen maksamisesta niille, jotka rahoittivat hänen veneensä ja verkkonsa. Sitä emme tiedä.
Sen kuitenkin tiedämme, että kalat jäivät. Eivät ne tosin varmaan veneisiin mädäntyneet. Eiköhän kylästä löytynyt talkooväkeä toimittamaan ne myytäviksi. Mutta se unelma, joka Pietarilla oli koko ikänsä ollut, unelma jättisaaliista, se vaihtui kokonaan uudeksi. Kalat jäivät muille.
Sillä Pietari putosi Jeesuksen eteen polvilleen. Ja nyt hän käytti Hänestä kokonaan toista sanaa kuin se monimielinen ”Mestari”, jonka hän huokaisi joutuessaan pitkän yön ja päiväisenkin rupeaman jälkeen vielä turhaan työhön, kuten hän arveli.
Nyt Pietari käytti sanaa ”Herra”, joka on Raamatussa kreikaksi κύριος. Se on sana, jolla Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä korvattiin alkutekstissä ollut Jumalan nimi. Varottiin lausumasta turhaan Jumalan nimeä, jonka sijasta käytettiin sanaa κύριος, ”Herra”.
Tätä sanaa, jonka P. Luukas on tallentanut meille kreikaksi käännettynä, Pietari nyt käyttää Jeesuksesta. Mitä hän omalla kielellään, arameaksi, tarkkaan ottaen sanoi, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän enää puhu ivallisesti ”pomosta” eikä enää istu paattinsa piitalla päätään pudistellen. Nyt Pietari on Herran, Jumalan itsensä edessä polvillaan tai ehkä kasvoillaan maassa.
8.
Pietarin oli vallannut Jumalan kauhu. Hän myös näki itsensä siitä peilistä, joka seisoi hänen edessään kirkkaampana kuin auringonpaiste – ja hän kauhistui näkemäänsä.
Genesaretin kalastaja ymmärsi olevansa ainoan Pyhän edessä. Itsensä hän näki olevan paha, läpikotaisin paha ja syntinen ihminen. Pietari ymmärsi olevansa kadotettu syntinen, jota ei suurinkaan kalansaalis voisi auttaa, ei sittenkään, vaikka se toisi viljalti kilisevää hänen pussiinsa kaiken tultua myydyksi.
9.
Tämä on se tilanne, jossa myös meistä jokainen on haaveineen ja pelkoineen, ivansa ja katkeruutensa kanssa, mutta myös elämän ollessa helppoa ja hauskaa. Jos kohtaamme Nasaretin Opettajan sellaisena, kuin Hän todella on, ihmisenä, joka on Jumalan ainosyntyinen Poika, meidän silmämme avautuvat, ja näemme selvästi myös, millaisia itse olemme. Silloin haluamme Pietarin tavoin huutaa Pyhän edessä: ”Herra, mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen!”
Sillä Jumalan pyhyys, joka Jeesuksessa ilmestyy ja kohtaa meidät, se on tuli, joka hävittää ja tuhoaa sitä, mikä on pahaa. Sen tähden pelkäämme katsoa sitä ja pyydämme, että Jumala kääntäisi kasvonsa meistä pois. Ja kuitenkin tiedämme, ettemme pääse Häntä pakoon. Tiedämme, että Hän kerran toteuttaa tuomionsa, vaikka nyt vielä voisimmekin väistää sitä.
Jeesuksessa Pietari kohtasi Jumalan tuomion. Mutta tuhoutuiko paha Pietari? Tuomitseeko Jeesus Pietarin, joka Hänen edessään tunnustaa syntinsä? Mitä Jeesus sanoo maassa makaavalle kalastajalle?
Ei. Ei Jeesus tuomitse. Sen sijaan Hän sanoo, niin kuin Hän niin monta kertaa sanoi pelon valtaan joutuneille omilleen: ”Älä pelkää!”
10.
”Älä pelkää!” Niin Jeesus sanoo myös sinulle, kun syntisi kauhistavat sinua Jumalan pyhyyden edessä. ”Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.”
Simonin, Joonaan pojan, Jeesus kutsui nimeltä. Jeesus armahti häntä ja lähetti hänet sitten ihmisten kalastajaksi. Simonista tuli Pietari, Kallioapostoli.
Pietari otti vastaan viran, jonka Jeesus hänelle antoi. Hän jätti kalapaattinsa rantaan ja sai koulutuksen Kirkkolaivan miehistön päällystön jäseneksi. Pietarista tuli kahdentoista apostolin nokkamies ja yksi ensimmäisistä siinä virassa, jonka kautta Herran Jeesuksen ääni, polvilleen pudottava laki ja suloinen evankeliumi kaikuu tänäkin päivänä Kirkossa, Jumalan kalapaatissa. Ja lopulta Pietari sai perimätiedon mukaan todistaa verellään Herrastaan Roomassa.
Lohduttakoon siis Pietarin esikuva meitä, kanssasyntisiä. Lohduttakoon meitä myös se, että muistamme, kuinka Pietarin vielä Jeesuksen kutsunkin jälkeen kävi, kävi monta kertaa. Hänellä oli vielä pitkä tie kuljettavana siihen hetkeen, jolloin Jeesus jälleen, ylösnousemuksensa jälkeen kohtasi hänet Genesaretin järven rannalla ja lopullisesti lähetti hänet kaitsemaan laumansa lampaita. Ja senkin jälkeen Pietari oli lankeava, heikko ihminen, joka eli ja teki työtään vain ja ainoastaan Jumalan armon varassa, Herran Jeesuksen aina uudestaan nostaessa hänet seisomaan ja sanoen: ”Älä pelkää!”
11.
Rakas seurakunta! Me kiitämme tänään Jumalaa Pyhästä Pietarista ja Pyhästä Paavalista ja kaikista muista apostoleista. Kiitämme myös apostolisesta saarnavirasta, jonka tehtäväksi on annettu uskollisesti kaita ja hoitaa Jeesuksen armopaatin miehistöä, ruokkia sitä Sanan ja sakramenttien hyvällä ruoalla ja virkistävällä juomalla. Kiitämme Jumalaa, joka aina uudelleen kutsuu miehiä maailmasta ja maailmallisista unelmista siihen todellisuuteen, jossa Herra sanoo syntisille: ”Älä pelkää!” Kiitämme veljistä, jotka kaikessa heikkoudessaankin ja alati armon tarpeessa ollen tahtovat maallisen uran ja menestyksen sijasta kantaa Kristuksen Kirkon palveluviran iestä.
Ja lopulta kiitämme Jumalaa myös siitä, että Hän on kutsunut meidät kaikki, kaikki omansa, kaikki kastetut ja uskovat töihin siihen nuottakuntaan ja siihen troolariin, joka kalastaa ihmisiä maailman merestä, ei kuitenkaan tapettaviksi eikä syötäviksi, vaan eläviksi jäseniksi Kristuksen hengellisessä ruumiissa, Kirkossa. Sinne Herra meidän todistuksemme kautta tahtoo tuoda heitä hoidettaviksi ja lepäämään, mutta myös kanssamme samaan työhön pelastuksen sanoman leviämiseksi kaikkialle maailmaan ja meidän lähimpään ympäristöömme siinä kutsumuksessa, jonka kukin meistä on omassa arkisessa elämässään Jumalan palvelijana saanut. Ja siihen antaa meille voimaa Herra, joka tässäkin messussa itse palvelee meitä.
Hän vie meitä kyllä kanssaan vuoren hiljaisuuteen. Hän antaa meille levon ja rauhan. Mutta ne Hän antaa meille keskelle sitä elämää, jota arjessa elämme. Hän antaa meille ruumiin ravinnon ja kaikki tämän elämän tarpeet, mutta ennen muuta sanassaan ja sakramenteissaan Pyhän Henkensä meille iloksi ja lohduttajaksi ja voimaksi arjen työhön, arjen uskonkilvoitukseen. Amen.