Kirkon tutkimuskeskus julkaisi hiljattain tutkimuksen, jossa selvitettiin Helsingin Kalliossa asuvien nuorten aikuisten suhdetta kirkkoon. Tutkimuksen kohteena olleet nuoret aikuiset suhtautuivat varsin yleisesti kirkkoon melko arvostavasti, mutta samalla kirkko koettiin suvaitsemattomaksi eikä siihen haluttu sitoutua. Jotkut helsinkiläiset kirkolliset vaikuttajat ovat esittäneet tutkimustulosten perusteella, että kirkon täytyy muokata sanomaansa nuorille aikuisille paremmin sopivaksi. Muutoin kirkko menettää heidät.
Vapaa-ajattelijoiden lehdessä puolestaan kommentoitiin tutkimusta toteamalla, että “kirkon pitäisi onnistua lähestymään mahdollisimman myyvällä tavalla keskimääräistä eroajaa – nuorta aikuista, joka on omaksunut kaupunkikulttuurin individualistiset perusarvot.”
Onko niin, että kirkon olisi syytä muokata sanomaansa nuorten aikuisten toiveisiin sopivaksi ja lähestyä heitä mahdollisimman “myyvällä tavalla”, jotta he pysyisivät kirkon jäseninä? Ja pitääkö kirkossa yleensäkin toimia demokraattisesti ja sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan ajattelutapaan?
Arkkipiispa Jukka Paarma totesi keväällä kirkolliskokouksen avajaispuheessaan: “Demokratia, julkisuus ja avoimuus ovat kansankirkon tunnusmerkkejä. Mitä avoimempaa, rehellisempää ja vuorovaikutukseen tähtäävää keskustelua kirkossamme käydään, sitä paremmin kansankirkkoluonne pääsee oikeuksiinsa.”
Arkkipiispa oli varmasti oikeassa. Avoimuus, rehellisyys ja vuorovaikutus ovat tärkeitä asioita, ja myös demokratialla on kirkossa oma paikkansa. Kirkon ja seurakunnan elämään liittyvissä käytännön asioissa täytyy päätökset tehdä demokraattisesti ja kaikkein näkemykset täytyy ottaa huomioon. Mutta kirkko ei ole valtio eikä seurakunta ole kunta. Demokraattisella päätöksenteolla on kirkossa rajansa. Siitä, mikä kirkossa on keskeisintä ja perustavaa, eli kirkon sanomasta, ei voida ryhtyä äänestämään eikä sitä voida muuttaa, vaikka useimmat kirkon jäsenet jostain syystä soisivat näin tapahtuvan. Kirkon sanomaan liittyvissä perustavissa asioissa kirkossa täytyy vallita eräänlainen “harvainvalta”. Muutoin kirkko lakkaa olemasta Kristuksen kirkko.
Tämä “harvainvalta” palautuu kahden tuhannen vuoden taakse kristillisen kirkon alkuaikaan eli apostoliseen aikaan asti. Päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus kutsui kaksitoista opetuslasta, lähetti heidät saarnaamaan ja valtuutti heidät olemaan edustajiaan. Jeesus valitsi nämä kaksitoista suuremmasta opetuslapsijoukosta, ja myöhemmin heitä alettiin kutsua apostoleiksi. Juudas ei tosin enää silloin kuulunut heidän joukkoonsa, ja hänen tilalleen valittiin Mattias, kuten Apostolien tekojen alussa kerrotaan. Kreikan kielen sanalla apostolos on Uudessa testamentissa vanhatestamentilliset juuret, se palautuu heprean sanaan “shaliah”, joka merkitsee valtuutettua lähettilästä. Jeesuksen apostolit olivat Mestarinsa täysivaltaisia lähettiläitä maailmassa.
Apostolit olivat vajavaisia ja tavallisia ihmisiä, mutta heidän johdollaan vietiin sanoma heidän Mestaristaan kaikkeen siihen aikaan tunnettuun maailmaan. Tiedämme opetuslasten vaiheet: kuinka he pettivät Mestarinsa ja kuinka he kokivat, että Jeesuksen ristinkuolema oli kaiken loppu. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kuitenkin uudisti päivän evankeliumissa tekemänsä kutsun ja asetti opetuslapset lopullisesti apostolin virkaan. Helluntaina apostolit saivat Pyhän Hengen, joka antoi heille voiman olla Kristuksen todistajia.
Mikään ei ollut apostolien itsensä varassa. Heitä kantoi Pyhän Hengen voima, Jeesuksen antama valtuutus ja sanoma, jonka ainutlaatuisuuden he sydämessään ymmärsivät. Apostolien virkaan kuului paitsi viedä tätä sanomaa eteenpäin myös varjella sitä niin, että sen sisältö pysyi aina samana ja muuttumattomana eikä siihen päässyt sekoittumaan vieraita ja vahingollisia aineksia. Kun luemme Uuden testamentin kirjeitä, huomaamme joka sivulta, että apostolit kävivät jatkuvaa taistelua vääriä oppeja vastaan, jotka pyrkivät tunkeutumaan nuoren kristillisen kirkon sisälle. Varhaisessa kirkossakin noudatettiin käytännön seurakuntaelämään liittyvissä asioissa jonkinlaista demokratiaa, mutta kun kysymys oli kirkon sanomasta, apostolit ratkaisivat omalla arvovallallaan, mitä aitoon kristilliseen sanomaan sisältyi ja mitä siihen ei voitu sisällyttää.
Tämä “harvainvalta” ei ollut mielivaltaa. Päivän evankeliumissa sanotaan, että Jeesus kutsui opetuslapset “olemaan kanssaan”.
Apostolit saattoivat olla maailman Vapahtajasta kertovan evankeliumin takuumiehiä vain saamansa valtuutuksen nojalla ja siksi, että he olivat kaiken silminnäkijöitä. Johannes kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä alussa: “Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.” (1. Joh. 1:1,2)
Se sanoma, jota apostolit valtuutettiin julistamaan, oli hyvin selvä ja yksinkertainen. Apostolit julistivat sanomaa hänestä, jonka he olivat nähneet, jonka puhetta he olivat kuunnelleet ja jota he olivat omin käsin koskettaneet. Apostolien varsinainen sanoma oli heidän lähettäjänsä, Elämän Sana itse. Se sanoma, joka todisti tästä perimmäisestä Sanomasta, oli kuitenkin myös tärkeä, ja pian kävi ilmi, että sen sisältöä täytyy hyvin tarkasti vaalia. Siksi Jeesuksen puheista säilynyttä muistitietoa alettiin tallentaa apostolien ohjauksessa. Samoin Jeesuksen elämän vaiheet kirjattiin ylös. Näin muotoutui neljä evankeliumia. Niiden lisäksi apostolien eri seurakunnille lähettämille opetuskirjeille annettiin arvoasema aitona todistuksena Elämän Sanasta. Uusi testamentti oli syntynyt.
Uusi testamentti on suhteellisen laaja kirjoitusten kokoelma, ja oli tärkeää, että sitä osattiin lukea oikeasta näkökulmasta. Uuden testamentin rinnalla kehittyikin varhaisessa kirkossa uskontunnustuksia, joissa ilmaistiin lyhyesti ja kiteytyneesti apostolinen usko ja jotka antoivat avaimen Uuden testamentin ymmärtämiseen. Alkukristillisen kirkon ensimmäinen uskontunnustus oli lyhyesti ja ytimekkäästi: “Jeesus Kristus on Herra”. Myöhemmin syntyi muun muassa apostolinen uskontunnustus, joka yhdistää kaikkia kristillisiä kirkkoja ja jonka mekin taas tänään lausumme yhteen ääneen.
Kolme läheisesti toisiinsa liittynyttä asiaa, ensinnäkin apostolit ja heidän arvovaltansa, toiseksi apostolista perintöä kantava Uusi testamentti ja kolmanneksi Uuden testamentin ymmärtämistä ohjanneet uskontunnustukset pitivät eri suuntiin levittäytyvän varhaiskristillisen kirkon koossa ja määrittelivät sen sanoman ja julistuksen sisällön. Tämän kolminkertaisen siteen ansiosta “yksi, pyhä yhteinen ja apostolinen” seurakunta säilytti monenlaisista kriiseistä huolimatta pitkään ulkonaisen ykseytensä. Aikanaan kristillistä kirkkoa kuitenkin kohtasi hajaannus, joka jatkuu edelleen ja näyttää jatkuvasti vain lisääntyvän erilaisista ykseyteen ja yhteyteen tähtäävistä pyrkimyksistä huolimatta.
Hajaannus ja sen lisääntyminen ovat aina yhteydessä siihen, että kirkon sanoma – se sanoma, jonka uskotaan todistavan perimmäisestä Sanomasta, elämän Sanasta – ymmärretään eri tavoin. Näinä aikoina pyritään ikään kuin kristillisen kirkon sisältä tuomaan esille jopa sellaisia täysin käsittämättömiä ajatuksia, jotka yksiselitteisesti kieltävät Elämän Sanan Jeesuksen Kristuksen. Esimerkiksi amerikkalainen piispa Spong, jonka opetuksia esitellään tämän viikon Kotimaa-lehdessä, väittää, että persoonallista Jumalaa ei ole olemassa eikä Jumala ole syntynyt ihmiseksi. Näin opettavan piispan pitäisi tietysti erota välittömästi virastaan. Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: “Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta. Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta. Sellainen henki on Antikristuksen henki, jonka te olette kuulleet olevan tulossa ja joka jo on maailmassa.” (1. Joh 4: 1-3)
Jos ajattelemme itseämme ja omaa kirkkoamme, meidän täytyy tutkia kaikkien muiden tavoin, todistaako se sanoma, jota me julistamme Elämän Sanasta, eli julistammeko me samaa sanomaa kuin apostolit aikoinaan? Ne kolme tekijää, jotka pitivät varhaisen kirkon koossa ja määrittelivät sen sanoman, voivat vielä nytkin antaa kirkon sanomalle oikean sisällön. Meillä on Uusi testamentti, Jumalan sana perimmäisestä Jumalan Sanasta. Meillä on myös kirkon tunnustus, joka ohjaa meitä Raamatun oikeaan ymmärtämiseen. Kirkon tunnustukseen kuuluvat ensinnäkin vanhan kirkon uskontunnustukset ja toiseksi luterilaisen kirkon omat tunnustukset, joiden uskomme ohjanneen ja ohjaavan kirkkoa takaisin apostolisille juurilleen. Apostoleja meillä ei enää ole, mutta meillä on apostoleilta ja apostoliselta ajalta periytyvä kirkon paimenvirka.
Kirkossamme on Uuden testamentin opetuksen mukaisesti ajateltu uskonpuhdistuksen ajasta lähtien, että kristillisessä kirkossa täytyy aina olla erityinen paimenvirka, jonka edustajat, piispat ja papit, ovat apostolien seuraajia. Ymmärrämme kuitenkin tämän niin kutsutun apostolisen seuraannon uskonpuhdistuksen kirkkona eri tavoin kuin katolinen kirkko. Olennaista on, että kirkko ja seurakunta ovat kutsuneet piispat ja papit virkaansa, heidät on siunattu tehtäväänsä ja he ovat luvanneet pitäytyä siihen apostoliseen sanomaan ja oppiin, joka on lausuttu Raamatussa ja kirkon tunnustuksessa. Virkansa perusteella ja sen antamalla valtuutuksella paimenvirkaan kutsuttujen tehtävänä on yleisestikin pitää huolta siitä, että kirkon sanoma pysyy muuttumattomana eli paimenviran edustajat käyttävät kirkon sanomaan liittyvissä asioissa samaa “harvainvaltaa” kuin apostolit aikoinaan.
Käytännössä tämä harvainvalta on merkinnyt esimerkiksi sitä, että kirkkoherra on perinteisesti päättänyt, kuka saa saarnata kirkossa ja kuka ei. Tässäkin asiassa on tosin kuljettu demokratian suuntaan, sillä kirkkoherran ja yksimielisen seurakuntaneuvoston näkemyksillä on nykyään kirkon käyttöön liittyvissä kysymyksissä yhtä suuri painoarvo.
Kirkon viralla ei ole meidän kirkossamme mitään itseisarvoa vaan virka on aina kirkon sanoman palveluksessa ja sille alisteinen. On täysin kirkon viran olemuksen vastaista, että siihen kutsuttu esittelee esimerkiksi piispa Spongin tapaan omia erikoisia ajatuksiaan eikä julista kirkon apostolista sanomaa eli Jeesusta Kristusta.
Meidän täytyy toki jatkuvasti pohtia Raamattuun ja kirkon tunnustukseen pitäytyen, mikä kirkossa on pysyvää ja mikä muuttuvaa ja tiettyyn aikaan kuuluvaa. Samoin tulee nähdä vaivaa sen eteen, että kirkon muuttumaton sanoma osattaisiin ilmaista niin, että oman aikamme ihmiset ymmärtäisivät sen ja sillä olisi kosketuspinta heidän elämäntilanteeseensa. Kirkon muuttumaton ja perustava sanoma on kuitenkin tärkein ja viime kädessä ainoa tärkeä asia.
Pappeja moititaan usein siitä, että he ovat huonoja puhujia – eikä varmaan syyttä. Toinen usein kuultu moite, että papit keskittyvät enemmän sanoman sisältöön kuin sen esittämiseen, pitää varmaan myös paikkansa. Mutta näin täytyy ollakin. Kirkon sanoma, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta on itsessään vaikuttavaa sanaa. Sitä ei tarvitse myydä eikä voidakaan myydä. Kuulijoita ei tarvitse yrittää suostutella uskomaan siihen. Sanoma itsessään vaikuttaa kuulijoiden sydämissä, kunhan sitä vain julistetaan alkuperäisenä ja muuttumattomana.
Evankeliumi on kilpailukyinen sanoma myös nuorten aikuisten elämässä ja maailmassa. Mutta jos se yritetään muuttaa sellaiseksi, että se olisi helpompi ottaa vastaan, se menettää merkityksensä.
Evankeliumi synnyttää uskon, vaikka sitä ei julisteta eikä osata julistaa puhetaidon kaikkien sääntöjen mukaan. Paavali, joka oli perehtynyt syvällisesti antiikin puhetaitoon, kirjoittaa korinttilaisille: “Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan.” (1. Kor. 2: 1-5)
Toisessa kirjeessään korinttilaisille Paavali puolestaan kirjoittaa apostolinvirastaan ja yleensä kirkon paimenvirasta ja siihen kuuluvasta julistustehtävästä seuraavasti: “Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!” (2. Kor. 5:18–6:1)