Jo näihin kahteen Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen virkkeeseen evankelista Johannes on ladannut paljon asioita. Lähdetäänpä purkamaan niitä tuosta loppupäästä: ”olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.” Johanneksen evankeliumin erityislaatuinen piirre muihin evankeliumeihin nähden on korostus Jeesuksen ns. pre-eksistenssissä eli olemassaolossa ennen maailman luomista. On mielenkiintoista katsoa, mistä eri evankelistat juontavat Jeesuksen historian alkaneen. Markus aloittaa sen Johannes Kastajan toiminnasta. Matteus aloittaa Aabrahamista. Luukas luomisesta mutta Johannes menee luomistakin kauemmas.
Tässä kysymyksessä näkyy Raamatun kirjoittajien erilainen näkemys siitä kuka tämä ylösnoussut Jeesus oikein oli. Synoptisille evankelistoille Jeesus oli Messias, Daavidin Poika. Hän sai tuon asemansa kasteessa kun Jumala adoptoi Hänet Pojakseen. Paavalin käsityksen mukaan tuo Jumalan Pojaksi adoptoiminen tapahtui, Roomalaiskirjeen sanoin silloin kun Hänet on ”kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa (Room 1:4).” Johanneksen mukaan Jeesus oli kuitenkin Jumalan Poika jo ennen luomista ja Hän oli osallisena luomistapahtumassa.
Piispa Riekkinen selitti taannoin tätä kristologioiden eroavaisuutta sillä, että kun juutalaisille tuttu messias-käsite oli tuntematon kreikkalaisille ja roomalaisille, näille asia selitettiin näiden mytologiasta nousevalla ilmaisulla. Antiikin mytologia oli täynnä kuvaksia jumalista, jotka tekivät lapsia ihmisten tyttärien kanssa. Tällaisena Jeesus myös esiteltiin eurooppalaisille.
Juutalaisille tämä oli – ja on edelleen – mitä suurinta Jumalan pilkkaamista. Samoin ajattelevat muslimit. Ja samoin ajattelivat ne tuhannet kristityt, jotka pitäytyivät ns. areiolaiseen kristillisyyteen – ja islamin levitessä kääntyivät islamiin.
Kuten tunnettua, tämä johannekselainen teologia tuli vallitsevaksi kristillisessä kirkossa. Nikean uskontunnustus korostaa sitä, että Jeesus ”on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä.”
Kuitenkin joskus tuntuu, että kristikunta kreikkalaisen filosofian tuntemisen huumassaan unohti sen, mitä Jumala vastasi Moosekselle kun tämä kyseli Jumalan nimeä: ”Minä olen se joka minä olen (2.Ms 3:14).” Toisin sanoen: älä yritä määritellä minua. Jumala on salattu Jumala, jonka suuruutta ei ihmisjärki kykene ymmärtämään. Tähänkin sopii St.Exupery:n Pikku Prinssin sanat: ”Vain sydämellä näkee hyvin.”
Toinen teema, joka noista virkkeistä nousee, on tuonpuoleisuus. Jeesus puhuu siitä kuinka saamme olla Hänen luonaan kirkkaudessa. Tämä on teema, josta me papit puhumme lähes joka ikinen viikonloppu haudatessamme jonkun seurakuntamme jäsenen. Itse luen silloin usein evankeliumitekstinä sen Johanneksen kohdan, jossa Jeesus sanoo: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen (Joh 14:2-3).”
Iankaikkisuusnäköala muistuttaa meitä siitä, että ajan rajan takana on toinen todellisuus, josta meille on kerrottu Raamatussakin vain kielikuvin. Se on kuitenkin se todellisuus, johon panemme toivomme.
Tuon taivaallisen todellisuuden olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vasta siellä kohtaisimme Herramme ja Mestarimme. Hän pyytää meitä seuraamaan itseään ja kulkemaan kanssaan myös täällä ajassa. Missä Herramme sitten kulkee?
Tekstistä nousi itselleni heti assosiaationa vanha hengellinen laulu, jossa veisataan ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje, eikä karkota yhtään pois.” Ja jäljempänä vielä korostetaan: ”Ja alemma vielä Hän tulla, Hän tahtois jos siellä ken, ois tunnolla haavoitetulla. Hänet korjaisi taltehen.”
Samalla tavoin kuin omana aikanaan, Jeesus kulkee niiden parissa, joita muut halveksuivat. Hän kulki porttojen ja publikaanien sekä oman aikansa vähäväkisten seurassa. Häntä pilkattiin syömäriksi, viininjuojaksi ja syntisten ystäväksi. Ja tässä yhteydessä sana ”syntinen” ei tarkoittanut niinkään ihmisen hengellistä olotilaa vaan sillä viitattiin enempi siihen, että Jeesus olisi voinut valita seuransa paremminkin. Apostoli Paavali puolestaan toteaa kristillisistä seurakunnista, että
”teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. (1 Kor 1:26-28)”
Näiden kohtien perusteella on aika ilmeistä, että jos joku haluaa kulkea Jeesuksen seurassa, niin Hänet löytää köyhien ja ylenkatsottujen seurasta. Itse asiassa silloin kun seurakunta tekee näin, se alkaa kasvaa kuten tukholmalainen Santa Klaran seurakunta. Sen kasvu alkoi kahdesta sinänsä pieneltä tuntuvasta asiasta. Toinen oli keskinäinen rukous ja toinen oli se, että seurakuntalaiset lähtivät jakamaan kahvia ja leipää Tukholman prostituoiduille ja verotoimiston jonossa oleville maahanmuuttajille. Nyt siellä on sunnuntaisin katedraali täynnä.
Päivän evankeliumitekstimme lopussa Jeesus kertookin mistä kristittyjen todistuksessa on loppujen lopuksi kyse. Hän ei korosta oikeaa oppia eikä hienoa liturgiaa. Ei korosta hurskasta elämää tai Raamatun ohjeiden noudattamista. Hän ei edes puhu syntiä vastaan taistelemisesta yhtikäsmitään. Ei. Hän puhuu rakkaudesta. Kristus rukoilee seuraajiensa puolesta, ”jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”
Kuinka helppoa tuo on meidän kristittyjen unohtaa. Mitään Uusi testamentti ei niin paljon korosta kuin lähimmäisenrakkautta. Jeesus sanoi viimeisellä aterialla: ”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut – että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus. (Joh 13:34-35)” Paavali puolestaan kirjoitti Korinttolaisille ”vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. (1 Kor 13:2)”
Se ei kuitenkaan ole meistä itsestämme puristettua rakkautta. Se on sitä samaa rakkautta, jota Jumala on osoittanut Jeesukselle ja jota Hän on osoittanut meille. Olen usein opettanut rippikoululaisille, että synti on rakkauden puutetta. Synti on sitä pimeyttä, jossa elämme, kun Jumalan rakkaus ei pääse vaikuttamaan meissä. Tuo Jumalan meille osoittama rakkaus sulattaa meidän itsekkyytemme – pikku hiljaa, pala palalta.
Tuo rakkaus ei kuitenkaan ole jotain sellaista, josta me saisimme vain nauttia. Jos sitä yritämme, kristillisyytemme palaa piankin karrelle eikä se miellytä ketään.
Rakkaus on asia, joka pysyy elävänä kun Jumalan meille antamia lahjoja jaetaan eteenpäin. Rakkaus ei korosta itseään. Rakkauteen ei ylipäätään kuulu sana ”minä.” Edesmennyt Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen sanoi joskus, että synnin lyhin määritelmä onkin: ”Minä tahdon.”
Jos joku haluaa yltäkylläisen elämän itselleen, Jeesus kehottaa seuraamaan itseään. Seuraamaan sinne, missä rakkaudettomuuden pimeys on lähes läpitunkematonta. Sinne, missä ihminen janoaa kuulla: ”sinä olet tärkeä. Sinä olet arvokas.” Sinne, missä itsekkyys panee ihmisen polkemaan toista. Sinne, missä ei pitkään aikaan ole ollut minkäänlaista toivonpilkahdusta.
Jeesus kutsuu meitä tälle tielle. Me vastaamme Hänelle nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…