Missä Kristus on? Ja millainen hän on? Se on kysymys, joka herää helatorstain epistolatekstin äärellä ja johon epistola itse ja Jeesuksen oma rukous evankeliumis-samme antaa vastauksia.
Hiljattain olin matkalla Turkissa, vanhan Bysantin valtakunnan alueella. Kävimme monessa vanhassa kirkossa. Ne olivat vuorten sisään rakennettuja luolakirkkoja, mutta seinä- ja kattomaalaisten aiheet ja järjestys oli sama kuin kaikissa muissakin bysanttilai-sissa kirkoissa. Kirkkotilan korkeimpaan kohtaan, keskikupolin kattoon oli aina kuvattu Kristus kaikkivaltiaan kuva. Siinä hän istui aikansa hallitsijan asussa valtaistuimellaan ylimaallinen, ankaraltakin tuntuva katse silmissään.
Juuri näin monet kristityt ovat vuosisatojen varrella ajatelleetkin. 300-luvulta lähtien kirkko oli osa hierarkkisesti, arvon mukaan portaittain, rakentunutta yhteiskuntaa ja maail-maa. Jokainen tiesi siinä paikkansa. Keisari eli elävistä ihmisistä korkein, lähes jumalolento. Tavallisella ihmisellä ei voinut olla ajatustakaan vaivata häntä asioillaan. Hänen asettamansa virkamiehet pienissä kylissä olivat nekin jo niin mahtavia herroja, että heitä lähestyttiin sydän pamppaillen. Ja keisarin yläpuolella olivat vielä perille päässeet pyhät, hekin järjestyksessä, arvossa ylimpänä apostolit ja sitten marttyyrit ja kirkon isät. Heidän yläpuolellaan olivat kerubit ja serafit ja muut enkelit ja hankivallat, kukin omilla paikoillaan. Ja jossain kaukana heidän yläpuolellaan ajateltiin kaikkivaltiaan Kristuksen istuvan valtaistuimellaan. Ei ihme, että moni koko luonnollisemmaksi lähestyä rukouksissaan kirkon pyhiä, varsinkin niitä, jotka olivat eläneet yksinkertaista, köyhää elämää.
Tällaisiinko taivaisiin ja korkeuksiin Jeesus nostettiin kirjoitusten ja sen varaan rakentuvan uskomme mukaan? Toisaalta kuva on oikea. Kristus on kaikkivaltias ja hän on Isän Jumalan oikealla puolella. Mutta ihmisajatukset rakentuvat kovin helposti tämän maail-man ja kunkin oman ajan mukaisten mielikuvien varaan.
Mitä Uusi Testamentti oikeastaan kertoo Jeesuksen taivaaseen astumisesta: Luukkaan evankeliumin mukaan ”tapahtui, että siunatessaan opetuslapsiaan, Jeesus erkani heistä ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Apostolien teoissa Luukas kertoo, että Jeesus otettiin ylös heidän nähtensä ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Markuksen evankeliumin mukaan hänet otettiin ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle.
Sana taivas vie ajatuksemme näkyvälle taivaalle, ylös. Sinne nousivat Galilean miestenkin tähyilevät katseet. Jo vanha testamentti nimittää Jumalan näkymätöntä todellisuutta, hänen asuinsijojaan taivaaksi tai korkeuksiksi. Taivas ja korkeus ovat kuitenkin vain tästä näkyvästä maailmasta otettuja kuvia. Näkymätön todellisuus ei ole niinkään päämme yläpuolella kuin kaikkien aistiemme ja järkemme ja tahtomme tavoittamattomissa. Taivas, iankaikkisuus on myös ajan rajojen ulkopuolella. Sen mikä on meidän tavoittamattomissamme, ei silti tarvitse olla kaukana meistä. Jumalan näkymätöntä todellisuutta ja hänen näkyvää luomakuntaansa erottaa ainoastaan se raja, jota me luodut emme voi aisteillamme ylittää. Aika ja iankaikkisuus ovat aina yhdessä läsnä, mutta me olemme ajan vankeja, emmekä mitään muuta käsittää.
Iankaikkiselle Jumalalle, hänen luomansa historian jokainen hetki on aina läsnä. Joka hetki hänen käsissään on historian jokainen hetki, alku ja loppu ja kaikki niitä ennen ja niiden välillä ja niiden jälkeen. Meillä ajan vangeilla ei ole enää aikaa, joka on mennyt, eikä aikaa, jota ei vielä ole luotu. On vain silmänräpäys, joka meillä on kulloinkin käsillä. Siinäkään koko olemuksemme ei ole läsnä. Olemme takertuneet menneeseen, murehdimme ja haaveilemme tulevaisuudesta. Ja kumpaankaan meillä ei ole valtaa.
Ihmiseksi ja ajan rajoihin tullut Kristus, iankaikkinen Sana, otettiin pois näkyvästä näkymättömään, ajan rajoista iankaikkisuuteen. Siitä ei voi kertoa kuin hämärin kuvin. Pilvi on jo Vanhan Testamentin käyttämä kuva verhosta, joka verhoaa Jumalan näkymätöntä todellisuutta. Jumala kulki kansansa mukana kohti luvattua maata pilven taakse verhoutuneena. Pilvi peitti teltan tai vuoren, jossa Mooses kohtasi Jahven ja oli hänen puhuteltavanaan. Nyt sama tietämättömyyden pilvi peitti verhoonsa ylösnousseen Kristuksen.
Kristuksen seurakunta on pilven alla vaeltavaa kansaa, joka kulkee kohti luvattua maata, Jumalan valtakuntaa, taivasta. Emme näe Vapahtajaamme, mutta hän kulkee kanssamme, aivan lähellämme. Hän pitää kiinni lupauksestaan: ” Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.”
Juuri tästä Jeesus puhui jo ennen kuolemaansa rukoillessaan omiensa puolesta. Hän sanoi: Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut olisivat kanssani siellä missä minä olen.” Hän rukoili tätä, että hän voisi edelleen heidän lähellään kulkien kirkastaa heille Jumalan lapsiaan rakastavan ja armahtavan Isän olemusta. Sitä hän halusi yhä opettaa, ”että heissä pysyisi sama rakkaus, jota Isä oli hänelle osoittanut, ja jotta Hän, Kristus, näin pysyisi heissä. Hän siis on omissaan, heidän sisimmässään. Tullessaan sinne hän tuo mukanaan sen rakkauden, yhteyden ja ilon, joka on hänen ja isän välillä. Siitä hän saattaa meidätkin osallisiksi. Sen rakkauden hän haluaa heijastuvan omistaan tässä kylmässä maailmassa.
Jeesus Kristus ei siis ole kuin tämän maailman hallitsija, joka pysyy hovissaan ja istuu valtaistuimellaan vain lähes vertaistensa ympäröimänä jossain tavoittamattomissa. Jo Vanhassa Testamentissa Jumala ilmoitti asuvansa korkeudessa ja pyhyydessä ja lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli. Siitähän meitä muistuttaa tässä Joensuun kirkossa eteisen ovella kirkkoon tulijaa tervehtivä Vanhan Testamentin säe. Kristus on kaikkivaltias, joka on lähellä heikkoja, osattomia, toivottomia, syrjään joutuneita, tuhoon tuomittuja. Heille hänellä on annettavana kaikki, ja juuri heille hän onkin kaiken antaja, kaikkivaltias.
Juuri heidän kaltaisiinsa Jeesus ihmisenä ollessaankin samaistui, heidät hän kutsui luokseen, heitä hänen kävi sääli ja heidät hän kutsui valtakuntaansa. Sama evanke-liumien Kristus kulkee keskellä tätä maailmaa kaikkivaltiaana ja ajan rajoista vapaana.
Entä, mitä tarkoittaa se, että Jeesus istuu Isän oikealla puolella. Tämän maailman vallankäyttöön liittyen me ajattelemme Jeesuksen valta-asemaa, hänen kunniaansa. Sekin tosin Jeesukselle on annettu, mutta oikea puoli tarkoittaa jo Vanhan Testamentin kielessä paljon muutakin. Juutalainen ei lyönyt eikä kurittanut koskaan oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä tehtiin se, mitä pahassa maailmassa oli valitettavasti pakko tehdä. Va-semmalla puolella hallitsijaa istuivat kovaotteiset kurin ja järjestyksen pitäjät. Vasen puoli oli hallitsijan pimeä varjo, jota aiheutti pelkoa.
Oikeaa kättä juutalainen käytti hyvän tekemiseen. Se oli antamisen, suojelemisen, siunaamisen ja armahtamisen käsi. Se oli käsi, joka oli luotu rakkauden palvelukseen. Kun evankeliumi kertoo, että Jeesus istuu isän oikealla puolella, tiedämme siitä, mihin Jeesus valtaansa käyttää. Hän on isän rakkauden ojennettu käsi. Häntä voimme lähestyä turvassa ja rohkeasti, rangaistuksen ansainneinakin. Hän käyttää valtaansa suojellakseen, varjellakseen, siunatakseen, armahtaakseen ja jakaakseen meille Jumalan lahjoja, viimein ikuisen elämän Isänsä valtakunnassa.
Kristuksen valtaistuin on syntistä lähellä. Se on valtaistuin, jonka haltijaa saa lähestyä rohkeasti. Joudumme kuitenkin tyytymään siihen, että tuo valtaistuin on tietämättömyyden pilven verhoama. Aisteillamme, järjellämme emmekä tahdollamme sitä tavoita. Mutta Kristus tavoittaa meidät. Hän on jo tavoittanut meidät, kun häntä kaipaamme. Hän tietää heikkoutemme ja lähestymisemme esteet. Siksi hän on itse alleviivaa lupauksiaan: Minä olen kanssanne kaikki päivät ja siellä missä olette koolla minun nimessäni, ja sanassani ja pyhässä pöydässäni. Saamme ottaa vastaan, avata korvamme, suumme ja sydämemme. Ja sanoa: Tässä olen, jaa lahjasi, elämäsi minullekin, Isäsi rakkauden tähden.