Radiosaarna Kuusiston kirkossa
Ensimmäisenä helatorstaina ihmiset olivat riemua täynnä. Oli koettu ihmeellisiä asioita, ja nyt oltiin uuden edessä toivoa täynnä. Rakastettu ja kunnioitettu Jeesus oli ensin kuollut ja sitten noussut kuolleista ja nyt hän astui ylös taivaaseen ja jätti ystävänsä odottamaan voimaa korkeudesta.
Pyhää riemua ja tuntemattoman hiljaista, iloista odotusta oli koettu myös kolmisenkymmentä vuotta aiemmin, kun Jeesus syntyi ihmiseksi kesken veromatkan vaivojen. Jumalan rakkaus tuli käsin kosketeltavaksi, vanhempien kannateltavaksi, meitä tarvitsevaksi.
Jumalan Poika oppi meidän tavoin hymyilemään, kun vanhemmat hymyilivät hänelle, huolestumaan, kun vanhemmat huolestuivat, suuttumaan, kun hänelle suututtiin. Hän oppi aikanaan koettelemaan rajojaan: hän jättäytyi juhlamatkalla pois kotiin palaavien kyläläisten joukosta ja katosi vanhemmiltaan. Hän itsenäistyi ja opetteli tekemään omia päätöksiä, niin kuin muutkin nuoret.
Aikuisena hän pyysi kasteen Johannekselta, joka kastoi ihmisiä joessa, jotta he saisivat syntinsä anteeksi. Jumalan Poika pyysi kastetta syntien anteeksisaamiseksi. Hän sai kasteensa, ja kasteen jälkeen Jumala vakuutti rakkauttaan Poikaansa kohtaan. Poika vetäytyi yksinäisyyteen miettimään, mitä kaikki tarkoitti. Mikä oli hänen tehtävänsä maailmassa?
Yksinäisyydessä voi peilata itseään vain omiin ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Ajatukset ja muistot alkavat helposti keskustella ja väitelläkin keskenään. Pitäisikö tehdä näin vai noin? Pitäisikö täyttää omat tarpeensa hinnalla millä hyvänsä, vai taipua toisten vaatimuksiin? Mistä tietää, mikä on Jumalan tahto? Mitä merkitsevät Raamatun sanat minulle nyt? Mihin minua ohjaa omatunto, sisimpäni? Miten rakastetaan?
Erämaasta palattuaan hän meni ihmisten luokse. Meni lähelle varsinkin niitä, joitten luo muut eivät halunneet mennä. Meni ja kosketti, teki terveiksi ja rohkeiksi, loi luottamusta itseen ja elämään. Näki ja tiesi, mihin sattui, ja kysyi silti, mitä haluat että sinulle tekisin? Jaksoi olla kiinnostunut yhdestä ihmisestä, mutta ei jäänyt kenenkään tunteisiin tai mielipiteisiin kiinni, vaan jatkoi matkaansa.
Ja hän puhui, puhui vertauksin taivaan valtakunnasta, ilosta ja rauhasta. Suuresta hääjuhlasta ja ilosta joka leviää kuin hapanjuuri leipätaikinassa ja joka on tärkeämpää kuin mikään muu, aarre jonka takia on valmis luopumaan muista aarteistaan.
Hän sanoi olevansa tie taivaaseen. Hän sanoi tien iloon ja rauhaan kulkevan kärsimyksen ja kuoleman kautta. Hän pyysi ystäviään jatkossakin syömään ja juomaan yhdessä, lähellä toisiaan, ja muistamaan, kuinka hän kuollessaan avasi tien syntien anteeksiantamiseen.
Tässä me nyt olemme, lähellä toisiamme pienessä Kuusiston kirkossa, tai radion välityksellä. Ajatuksemme seuraavat enemmän tai vähemmän keskittyneesti sitä, mitä kuulemme. Kehommekin eläytyvät kuultuun, löytävät kokemuksesta tuttuja asioita jo ennen kuin ehdimme niitä ajatella. Iloitsemme nyt iloitsevien kanssa niin kuin ehkä itkimme itkevien kanssa silloin, kun kuulimme Jeesuksen ristin tiestä ja lauloimme kärsimysvirsiä hiljaisella viikolla.
Meillekin kärsimys ja kuolema ovat tuttuja. Kun näemme, kuinka joku vaikka kaatuu ja satuttaa polvensa, kehomme muistaa samassa, miltä sellainen tuntuu. Kun kuulemme uutisissa erilaisista epäoikeudenmukaisista tapahtumista ja monenlaisesta hädästä, kärsimme niin, että mieluummin lakkaisimme kuuntelemasta. Eläydymme läheisen kertomaan murheeseen kuin eläisimme samaa itsekin. Otamme osaa toisen suruun – ja muihin tunteisiin.
Usein alamme kipua tai kuolemaa kohdatessamme miettiä, missä ja kenessä on syy. Miten tämän olisi voinut ennaltaehkäistä, kenet tästä pitäisi laittaa vastuuseen, ettei enää sattuisi samalla tavalla. Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Teinkö jotain väärin?
Pohjimmiltamme olemme syyllisiä vanhempiemme ja muiden lainsäätäjien edessä: emme ole toimineet, niin kuin on neuvottu ja oikeaksi väitetty. Ja olemme syyllisiä Luojamme edessä: emme ole rakastaneet häntä yli kaiken emmekä lähimmäisiämme niin kuin itseämme, emmekä edes itseämme. Aika ajoin rikkomme elämän lain, unohdamme arvostaa itseämme ja toisiamme sellaisina, millaisiksi meidät on luotu. Emmekä ole ollenkaan aina valmiita ottamaan vastaan sitä, mitä elämä eteemme tuo.
Kun tämän rikkinäisyytemme tunnistamme ja tunnustamme, vapaudumme siitä. Saamme anteeksi. Tietoisuus omasta vaillinaisuudestamme pitää meidät silti herkkinä niin että meidän on mahdollista sietää muita omalla laillaan rikkinäisiä ja vaillinaisia lähellämme. Emme enää syyttele itseämme ja toisiamme, vaan iloitsemme siitä, mikä on hyvää elämässä ja toisessa ja itsessä kuitenkin. Sillä tavoin meistä tulee ylösnousemuksen ja uuden elämän todistajia. Jo olemuksemme kertoo mielenmuutoksesta ja armosta. Niin kuin meitä on rakastettu, niin mekin rakastamme.