Kun tänään vietämme Tornion kaupungin juhlajumalanpalvelusta, ajattelemme kiitollisina kuluneita neljää vuosisataa ja pitemmällekin historiaan ulottuvia vaiheita kotikaupunkimme elämässä.
Metsästystä ja kalastusta harjoittaneiden esivanhempiemme askeleet kuluttivat kotiseutumme maankamaraa jo silloin kun lukemaani helatorstain evankeliumiin kirjattu keskustelu Jeesuksen ja opetuslasten välillä käytiin tuhansia kilometrejä etelämpänä Pyhällä maalla. Tosin tämä kirkon paikkakin ja koko Suensaari ollut silloin 2000 vuotta sitten vielä veden peitossa; olihan Torniojoen suisto tuolloin jossakin Matkakosken tienoilla, eli noin 37 kilometriä nykyistä suistoa pohjoisempana.
Jerusalemissa tapahtuneista maailmanhistoriaa muuttaneista tapahtumista tuolloiset Torniojoen suistoa asuttaneet esivanhempamme eivät luonnollisesti tienneet mitään. Sanoma Vapahtajamme syntymästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta saavutti tällä seudulla eläneet vasta reilusti yli tuhat vuotta myöhemmin.
On mielenkiintoista kuvitella, mitä ovat illalla nukkumaan käydessään ajatelleet nuo kahden tuhannen vuoden takaiset kotiseutumme esivanhemmat samaan aikaan kun Nasaretin miehet katselivat taivaalle todistaen Kristuksen taivaaseenastumista. Vaikka esivanhempamme eivät olleet Ristuksesta kuulleetkaan, niin ehkäpä hekin kuitenkin tähyilivät taivaalle kuuta ja tähtiä toivoen saavansa kokoon elämisen eväät päivä kerrallaan.
Melkoisen kehitysloikan noista ajoista oli Tornio ottanut 1500-luvulle tultaessa, kun siitä oli kehittynyt alueen tärkein kauppapaikka, jonka kautta Lapin lohi ja turkikset lähtivät maailmalle. Ei ole siis ihme, että yksi Ruotsin valtakunnan suurkuninkaista, Pohjolan Leijonaksikin mainittu soturikuningas Kustaa II Adolf antoi 12.5.1621 Torniolle kaupunkioikeudet. Niin Torniosta tuli pitkäksi aikaa maailman pohjoisin kaupunki, joka jossakin vaiheessa oli jopa Ruotsin kuningaskunnan rikkain kaupunki vähäisestä asukasmäärästään huolimatta.
Luonnollista on, että kuninkaan kaupungissa piti olla myös komea kirkko. Sellainen todellakin on tämä kuutisenkymmentä vuotta kaupungin perustamisen jälkeen rakennettu Hedvig Eleonaran kirkko, kaupungin toinen kirkko. Voin sieluni silmillä nähdä kaupungin tuolloisen pormestarin Olof Hellbohmin astelevan arvokkaasti porvarit ja käsityöläiset perässään sisään tähän 1600-luvun puukirkkoarkkitehtuurimme kenties merkittävimpään kirkkoon. Vakaina he kuuntelivat rovastin saarnaa ja ristivät kätensä rukoukseen.
Tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat vuosisatojen aikana nähneet paljon. Lukuisat palot ovat kurittaneet kaupunkia. Sen halki kulkivat 1700-luvulla ranskalaiset tutkimusmatkailijat mittaillessaan maapallomme muotoja. Sadan vuoden välein on kaupunkimme noussut maailmapolitiikan keskiöön.
Suomen sodan seurauksena kotiseutumme halkaisi vuonna 1809 julmasti suurvallan miekka, kun kylät, suvut ja seurakunnat jaettiin rajalla kahteen valtakuntaan. Siitä sata vuotta eteenpäin Tornion läpi kulki ensimmäisen maailmansodan kahden ensimmäisen viikon aikana 30.000 pakolaista eli 20 kertaa kaupungin silloinen asukasluku. Jälleen kului sata vuotta ja Tornion kautta Suomeen tuli syksyn 2015 aikana tuhansia turvapaikanhakijoita.
Tänään Tornio muodostaa yhdessä Haaparannan kanssa omaleimaisen kaksoiskaupungin, jonka asukkaat elävät teollisuudesta, palveluista ja kaupasta ja jota ympäröi elävä Tornion maaseutu. Jälkimmäisestä saamme kiittää niitä kotiseutumme päättäjiä, jotka vuonna 1973 liittivät yhteen Tornion kaupungin ja Alatornion ja Karungin kunnat. Muistan hyvin, kuinka minäkin kymmenvuotiaana Karungin sivukylän poikana ajattelin ylpeyttä tuntien olevani kaupunkilainen.
Voisin nostaa esiin loputtomasti tapahtumia ja henkilöitä kaupunkimme vuosisataisesta historiasta. Summaan kuitenkin kaiken sanaan kiitollisuus. Saamme olla kiitollisia esivanhemmillemme, joiden työn varaan kaupunkimme nykyisyys ja tulevaisuus rakentuvat. Saamme olla kiitollisia myös hyvälle Jumalallemme, joka on antanut koettelemusten ohella myös siunauksen sateiden langeta kaupunkimme ylle. Täällä joen ja meren kaupungissa on ollut ja on hyvä elää.
*
Mutta palatkaamme helatorstain eli Kristuksen taivaaseen astumisen päivän evankeliumitekstiin. Uuden kynnyksellä olivat Jeesuksen opetuslapset, kun he 40 päivää pääsiäisen, siis Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen jälkeen todistivat Mestarinsa taivaaseen astumista. He olivat kolme vuotta aikaisemmin jättäneet ammattinsa kalastajina ja lähteneet seuraamaan Jeesusta, Nasaretin puuseppää.
Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus oli antanut näille Genesaretinjärven kalastajille tehtävän, jonka suuruutta ja laajuutta he eivät silloin vielä käsittäneet. Menkää kaikkialle maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni opettamalla ja kastamalla, kuului Jeesuksen antama tehtävä. Heidän tuli kuitenkin odottaa vielä hetki, jotta taivaaseen korotettu Herra lähettäisi Pyhän Hengen turvaksi ja puolustajaksi. Se tapahtui ensimmäisenä helluntaina, noin 10 päivää helatorstain jälkeen.
Pyhän Hengen voimassa pelokkaista kalastajista tuli rohkeita ylösnousseen Jeesuksen todistajia. Jo ensimmäisen sukupolven aikana evankeliumin sanoma kulkeutui kristityksi kääntyneiden kauppiaiden, merimiesten ja sotilaiden mukana heidän tuntemansa maailman ääriin, Välimeren itä- ja pohjoisrannoille ja Afrikan pohjoisosiin.
Olen monesti miettinyt, miksi evankeliumin sanoman eteenpäin vieminen uskottiin oppimattomille kalastajille, eikä tuon ajan tietäjille tai hovien hallitsijoille. En ole löytänyt muuta vastausta kuin sen, että tämäkin asia kuuluu itse evankeliumin luonteeseen. Kuten Jeesus itse sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.” (Matt. 10:25). Evankeliumin sanoma koskettaa tänäänkin, myös täällä 400 vuotta vanhassa Tornion kaupungissakin niitä, jotka ottavat sen sanoman vastaan lapsen mielellä. Luonnollisesti, uskoen ja luottaen.
Mikä oli ytimeltään se sanoma, jota Pyhän Hengen voiman saaneet oppilaat lähtivät helluntain jälkeen viemään eteenpäin? Kolme sanaa kuvaa tuota sanomaa. Nuo sanat ovat usko, rakkaus ja toivo. Useimmiten olemme kuulleet nuo kolme sanaa järjestyksessä usko, toivo ja rakkaus. Mutta nyt sanon nuo kolme sanaa jättäen sanan ”toivo” viimeiseksi.
Usko on näkökulmasta riippuen joko maailman heikoin tai maailman vahvin mahti. Usko Jumalaan ei ole jotakin joka todistetaan mikroskooppiin tai superkaukoputkeen katsomalla. Usko on enemmän sukua luottamukselle ja heittäytymiselle. Uuden testamentin heprealaiskirjeessä sanotaan uskosta näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1). Eipä sitä sen paremmin voi sanoa: Usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä.
Sanoma, jota opetuslapset lähtivät viemään eteenpäin, oli toiseksi rakkauden sanomaa. Emme kenties kykene enää kahden tuhannen vuoden takaa ymmärtämäänkään, kuinka mullistava oli Jeesuksen esimerkki, kun hän meni kaikkien hyljeksimien spitaalisten leiriin. Siinä rakkaus kaikkein heikoimpia kohtaan tuli näkyväksi. Jeesuksen rakkauden sanoma tuli esiin myös siinä tavassa, jolla hän antoi ihmisarvon alas painetuille ja syrjityille. Kuten apostoli Paavali sanoo: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”. (Gal. 5:6)
Kolmanneksi evankeliumin sanoma, jota Jeesus lähetti seuraajansa viemään eteenpäin, oli ja on toivon sanomaa. On sanottu, että ihminen voi elää jopa kymmeniä päiviä ilman ruokaa, päiviä ilman juomaa, minuutteja ilman happea, mutta ei hetkeäkään ilman toivoa. Usko, rakkaus ja toivo.
Kristillinen usko perustuu toivoon, joka ei rajoitu edes tämän maallisen elämämme puitteisiin. Se ulottuu jopa kuoleman rajan yli. Kun saattelemme rakkaitamme ajan rajan tuolle puolen hautaan siunaamisessa, jätämme heidät Jumalan käsiin. Vanhoilla kristityillä on ollut tapana lohduttaa toisiaan ajatuksella, että kohtaamme kerran rakkaamme Jumalan luona.
Jotakin tämän kaltaista on toivo, joka ei ole tietoa, vaan jotakin joka on vieläkin vahvempaa. Tietomme on näet vajavaista ja sen haihtuessa jäljelle jää toivo, joka muuttaa maailmaa.
Kun näitä uskon, rakkauden ja toivon sanoja mietin tätä sanaa valmistellessani, niin hymähdin itsekseni, kun huomasin kotikaupunkimme Tornion historiaa kerratessani, mikä oli pormestarijärjestelmän lakkauttamisen jälkeen Tornion ensimmäisen kaupunginjohtajan etunimi. Vuonna 1929 Tornion kaupunginjohtajaksi valittiin mies, jonka sukunimi oli Suosalmi ja etunimet Varma Toivo. Varma Toivo Suosalmi. Niin perikristillinen on tuo nimi, että arvelen pojan vanhempien aikanaan oivaltaneen jotakin syvällistä kristillisestä uskostamme: Varma Toivo.
Ajatellessamme kotikaupunkimme Tornion alkavaa viidettä vuosisataa, meillä on kaikki syy suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaasti. Siis rakentaa kaupunkiamme lapsillemme ja lastenlapsillemme tulevaisuuden varman toivon varaan.
Kun ajattelemme rajallista elämäämme tässä maailmassa ja kun ajattelemme iankaikkista tulevaisuutta, saamme luottaa siihen, että varma toivo kantaa meitä. Sanotaanhan Raamatussa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29: 11)