Markuksen evankeliumi on mitä todennäköisimmin varhaisin neljästä Raamattuun kelpuutetusta evankeliumista. Innostus Ylösnousseen työhön hengen elovainioilla oli sen kirjoittamishetkellä palavaa ja karismaattiset ilmiöt arvossaan. Näin voidaan ounastella myös siitä muodosta, jossa lähetyskäsky on säilynyt Markuksen evankeliumissa. Kirkollisessa käytännössä vakiintuneempihan on se Matteuksen evankeliumin sanamuoto, jota meidänkin kirkossamme käytetään kastetilaisuuksissa, kun tuodaan esiin kasteen raamatullinen perusta. Matteuksen evankeliumi onkin syntynyt mitä ilmeisimmin 10-20 vuotta Markuksen evankeliumia myöhemmin jo vakiintuneemmassa kirkollisessa tilanteessa. Peruslähtökohta on sama, mutta painotukset vähän erilaisia. Eri evankeliumit tuovat esiin kristillisen uskomme rikkauden ja tarjoavat eri tilanteissa eläviin seurakuntiin ja eri ihmisille kullekin puhuttelevaa sanomaa.
Jos kuitenkin tarkkaamme evankeliumin alkupuolta, niin ei Markuskaan kuvaa ensimmäisiä evankeliumin lähettiläitä minään omassa voimassaan lyömättöminä uskon sankareina. Hänhän nuhtelee näitä epäuskosta, kun he eivät olleet uskoneet todistusta ylösnousemuksesta. Tällaiset antisankarit kelpasivat evankeliumin eteenpäin viejiksi ja heitä jopa seurasivat tunnusmerkit. Tämä vastakohta oppilaiden heikkouden ja evankeliumin voiman välillä osoittaa, että kyse ei todellakaan ollut siitä, että he olisivat omaa erinomaisuuttaan saarnanneet vaan Jumalan evankeliumia, joka tyhjästä luo uutta elämää, puhkaisee elävän veden virtoja autiomaahan ja kuolleen herättää eloon. Kyse on armon ja rakkauden, ei vaatimusten julistamisesta. Jos kerran näin on, ei päähuomiota pitäisi suinkaan kääntää näihin näyttäviin tekoihin vaan juuri tuohon sanomaan Ristiinnaulitusta ja Ylösnousseesta.
Luetellut tunnusmerkit ovat kieltämättä näyttäviä: ”Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” Vanhasta kirkosta on jokunen tapaus dokumentoitu, jossa todellakin on juotu tappavaa myrkkyä eikä se ole vahingoittanut, syntiinlankeemuksen ja paholaisen symboliin käärmeeseen on tartuttu vahingoittumatta, kielillä puhuttu ja sairaita parannettu. Näitä tunnusmerkkejä sitten näkyikin, mutta jos tarkasti luetaan, kyse ei kuitenkaan ole mistään välttämättömästä edellytyksestä. Tärkein on itse sana; muu on ikään kuin sivutuotetta, joka on tarkoitettu uskon vahvistukseksi ja seurakunnan rohkaisemiseksi näkemään se, että taivasten valtakunta todellakin on evankeliumissa ja Kristuksessa jo tullut keskellemme.
Myös meidän päivinämme karismaattiset ilmiöt ovat jälleen tapetilla. On pitänyt etsiä oikeaa suhtautumista näihin ilmiöihin. Luin äskettäin entisen kenttäpiispan Viljo Remeksen kirjan Paavo Ruotsalaisesta. Siinä kerrottiin, että Paavo suhtautui suopeahkosti kielillä puhumiseen ja muihin karismoihin. Hän katsoi tehtäväkseen niiden käytön ohjaamisen terveille urille, niin että vain esimerkiksi yksi kerrallaan puhui kielillä ja puheelle tuli löytää selittäjä, jotta koko seurakunta olisi siitä rakentunut. Muussa tapauksessa se olisi voinut kylvää vain hajaannusta. Ukko-Paavo oli omaksunut kaimansa apostoli Paavalin toimintamallin. Tämähän ohjaa niin Roomalais- kuin 1. Korinttilaiskirjeessäkin armolahjojen oikeaan käyttöön seurakunnan rakennukseksi.
Tunnettu kohta on vaikkapa tämä 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvun jakso: ”Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”
Armolahjat on tarkoitettu käytettäväksi nöyrän palvelemisen hengessä koko seurakunnan yhteiseksi hyväksi. Näyttävillä lahjoilla on kuitenkin helposti taipumus tehdä kantajastaan ylpeä. Tästä sudenkuopasta apostoli joutuu korinttilaisia varoittamaan. Emme me ole mitään ihmemiehiä eivätkä lahjamme ole omaa ansiotamme tai vain omaa itseä varten vaan Luojan lahjaa luoduille. Paavali korostaa sitä, että jokaista tarvitaan ja jokaisen lahjat ovat yhtä arvokkaat. Käytännöllisen palvelun lahja on monesti se arvokkain, koska rakkaus pysyy ja hiljainen talkootyö, kätten saarna, on palvelua yhteiseksi rakennukseksi jos mikä. Meidän aikanamme varsin usein korostetaan tehokkuutta, näyttävyyttä ja jatkuvaa uusiutumista. Sama malli ollaan hanakasti istuttamassa myös uskonnon puolelle. Näyttävyys ja riehakkuus tulkitaan toimivuudeksi.
Kuitenkin Jumala yleensä toimii pikemminkin kuin hiljainen tuulenhenkäys. Hitaasti jauhavat Jumalan myllyt. Tämä sanonta pitää paikkansa. Meidän ihmisten erilaiset lahjat ovat toki hyväksi ja ne tulisi saada yhteiseen käyttöön. Seurakunnassa tarvitaan esimerkiksi monenlaista vapaaehtoistyötä; se on etenkin monien pienien seurakuntien elinehto ja rikkaus. Koko pitäjää tarvitaan, kun yhteisiä asioita ajetaan eteenpäin. Näin myös täällä Sahalahdella. Ihmisläheisyys ja yhteisvastuullisuus ovat olleet laajemminkin suomalaisen maaseudun vahvuus.
Mutta palataan vielä tuohon Markuksen evankeliumiin, jota on kuvattu pitkällä johdannolla varustetuksi kärsimyshistoriaksi. Raamattua tarkasteltaessa on hyvä kiinnittää huomiota juuri punaiseen lankaan, kokonaisuuksiin. Siinä on kyse muusta kuin kokoelmasta hämmästyttäviä tapahtumia. Toki Markuksen evankeliumissakin on tärkeää, että Jumalan kirkkaus tulee näkyviin myös Jeesuksen ihmeteoissa. Evankelista on kuitenkin kuullut myös sen kritiikin niitä kohtaan, jotka odottavat merkkiä. Vasta se, joka seuraa Jeesusta ristin tiellä, tuntee jotakin Jumalan ihmevoimasta. Sitä ei saada esiin vaatimalla, vaan sen saa ainoastaan lahjaksi.
Helatorstai on Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä. Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella istuminen kuvaa sitä, että Jeesukselle on annettu voima ja valta Isän rinnalla. Jumala on läsnä kaikkialla. Niinpä Jeesuskin voi ihmeellisellä tavalla olla todella läsnä Pyhän Hengen kautta. Sanaa kun mietiskelemmen ehtoollista nauttiessamme tai päästösanat kuullessamme Kristus juurtuu meihin syvemmin ja ruokkii hengellistä elämää, uutta ihmisyyttä. Meissä on salatulla tavalla läsnä jo nyt Ylösnoussut itse. Hän meni pois, jotta Puolustaja voisi tulla opettamaan meille elämän tietä, herättämään uskon Poikaan omien syntien ja laiminlyöntien sovittajana, velkataakan pois kohottajana ja kanssamme niin päivällä kuin yölläkin läsnäolevana esirukoilijana. Ihmishahmoisen Jeesuksen piti siis mennä pois, jotta hän voisi olla meitä kaikkia vieläkin lähempänä. Ihmeellisellä tavalla tämä Voiman oikealla puolella istuva on samalla myös se sama Nasaretin mies, joka tuntee ihmiselämän ilot ja kivut. Myös Sinun ja minun. Evankeliumissa on kyse samalla kertaa sekä mitä suurimmasta inhimillisyydestä että mitä suurimmasta pyhän Jumalan ihmeestä.