Taivaasta tuulee
Saarna tuomiokirkossa helluntaina pappis- ja diakonivihkimyksessä
Emme omista, vaan odotamme
Kirkollisissa sisäpiireissä on kulutettu lähes loppuun vitsi papista, joka ei joko viitsinyt tai osannut valmistella saarnojaan. Yhteen Raamatun kohtaan hän kuitenkin oli onnistunut keskittymään, koska kerta kerran jälkeen hän evankeliumin luettuaan jatkoi: ”Tämän evankeliumin sanoma on itse asiassa aivan sama kuin Jeesuksen tuhlaajapoikavertauksessa.”
Tänä päivänä tämä on käynyt toteen teidän korvienne kuullen. Vaikka Jeesus Johanneksen evankeliumissa puhuukin koukeroisesti ja ikään kuin periaatteellisesti, tähtäyspiste on kuin onkin hyvin lähellä sitä, mistä sama Jeesus puhuu Luukkaan evankeliumin konkreettisella ja elämänmakuisella kertomuksella isästä ja kahdesta pojasta.
Kumpikin evankeliumi haastaa itseriittoisuuden tai pikemminkin kiistää omavaraisuuden ylipäätään. Siksi kumpikin evankeliumi sopisi helluntaihin yhtä hyvin: helluntai kun on Jumalan varaan heittäytymisen juhla ja kristittyjen realistisen minäkuvan päivä. Eivät helluntain virret ja muut rukoukset sattumalta tai vahingossa pyytämällä pyydä, että Henki tulisi ja lähestyisi ja vaikuttaisi.
Itse kukin meistä on tuhlaajapoikavertauksen vanhempi veli. Jokainen kastettu kristitty on ”aina Isän luona” ja nauttii kaikesta armosta kuin omastaan (Lk. 15: 31). Toisaalta hän – toivottavasti – ymmärtää, että kun isä sanoo, että ”kaikki, mikä on minun, on sinun”, Taivaan Isän rikkaus, rakkaus ja armo ei ole siirtynyt kristityn omaisuudeksi eikä sen puoleen kirkonkaan ominaisuudeksi. Yhtä aikaa kuin vanhempi veli me olemme perin juurin myös tuhlaajapoikavertauksen nuorempi veli, tuhlaajapoika itse. Meillä ei ole käytössä jumalallisia oikeuksia, vaan me kaipaamme lapsen oikeutta. Me emme omista vaan odotamme. Me emme ole kainalossa, vaan toivomme isän juoksevan vastaan ja sulkevan syliinsä.
Kun Johanneksen evankeliumin mukaista Jeesuksen puhetta seuloo, siitä alkaa kuin alkaakin erottua samankaltainen viesti. Itsekseen jätettyinä ja itsessään Jeesuksen seuraajat olisivat aivan orpoja, isättömiä ja heitteillä. Itse he eivät riitä. Jollei lähellä ole Totuuden Henki, elämä vääristyy. Ellei läsnä ole Kristus itse, maailma autioituu. Kristillinen usko ei ole mikään periaateohjelma eikä Kristuksen seuraaminen tarkoita pelkkää myönteistä kantaa hänen opetuksiinsa. Kysymys on sellaisesta vuorovaikutuksesta persoonallisen Jumalan kanssa, jossa jatkuvasti vaikututaan ja yhä uudestaan yllätytään ja jonka ei koskaan voi todeta tulleen valmiiksi.
Maailmalle avuksi
Tässä messussa toimitetaan nyt ensi kerran sekä pappis- että diakonivihkimys. Niin kuin me olemme kuulleet, ”heidät vihitään apostolisen perinteen mukaisesti kättenpäällepanemisella ja rukouksella palvelemaan Kristuksen kirkkoa maailmassa”. Noissa sanoissa kaikuu sama jo saavutetun ja yhä saavuttamattoman kaksinaisuus kuin Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeissa. Toisaalta me toimimme meille uskotun ja meille tutun ”perinteen mukaisesti” – emmekä minkä tahansa perinteen, vaan niin pitkän ja juurille menevän, että se ulottuu suorastaan apostoleihin saakka. Toisaalta me suuntaudumme eteenpäin ja ulospäin: sekä pappi että diakonit vihitään ”palvelemaan Kristuksen kirkkoa maailmassa”. Sinne heidät lähetetään, siellä on heidän paikkansa tästedes. Voisi myös sanoa, että vihittävien tehtävänä on toimia maailman elämän puolesta; juuri se tehtävähän on koko Kristuksen kirkolle annettu. Päivän evankeliumi totesi ikään kuin valitellen, että ”maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä”. Siksi maailmalle on tultava avuksi.
Maailmalle on tultava avuksi. Sekä diakonin että papin viran tähtäyspiste on sama – Lutherin mukaan viran kuin viran tehtävä on kaiken kaikkiaan sama: pitää huolta heikoista. Kun ollaan maailmalle avuksi, saatetaan kyllä olla avuksi luomakunnalle laajemminkin, mutta ennen muuta on oltava avuksi niille ihmisille, jotka ovat heikoilla. Kun kirkko – niin kuin on tapana sanoa – ”kutsuu ja erottaa” joitakin jäseniään erityiseen virkaan, ei se silloin kuitenkaan delegoi tai ulkoista kokonaisvastuutaan heille. Oli laiminlyödyistä huolta pitäminen viran vastuulla sitten kuinka paljon tahansa, virka yhtä kaikki muistuttaa jokaista kristittyä ikiomasta kutsumuksestaan ja omasta velvollisuudestaan. Rakkautta ei voi ulkoistaa, reiluutta ei voi delegoida eikä oikeudenmukaisuutta voi palastella.
Armon tekoja ja sanoja
Jos jokin on Jeesuksen puhetta kuunnellessa selvää, niin se, ettei rakkauteen voi ottaa etäisyyttä. Rakkaus on selvästikin tietyn elämänmuodon peruspiirre, sellaisen elämänmuodon, jota luonnehditaan ”käskyjen noudattamiseksi”. Jeesus sanoo saman kahdesti – ilmiselvästi on kysymys olennaisesta asiasta – mutta kääntää sen kerratessaan toisin päin. Ensin hän toteaa: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Ja myöhemmin hän jatkaa: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua.” Luterilaiset ovat äidinmaidossa tai verenperinnössä oppineet väijymään ja torjumaan kaikkea lakihurskauteen vivahtavaakin, mutta ei tässä kannata miettiä, kumpi tulee ensin, käskyjen noudattaminen vai rakkaus. Sitä ei tässä haluta pohtia. Kysymys on siitä, kuinka läheinen liittyminen Jumalaan ja kuuluminen yhteen Kristuksen kanssa muuttaakaan ihmisen ja ihmisten yhteisön. Kysymys on Jumalan läsnäolosta. Kysymys on helluntain ihmeestä, Pyhästä Hengestä.
Jeesuksen käskyistä painavin – ja ”käskyistä suurin” ylipäätään – on käsky rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään (Mt. 22:36-39). Käskyjen noudattaminen ja rakkaus menevät siis limittäin ja lomittain, ne läpäisevät toinen toisensa vastavuoroisesti. Ne kuvaavat kristityn elämänmuotoa – sitä elämänmuotoa, joka edellyttää Pyhää Henkeä, jota ei siis itse pysty pitämään yllä ja joka ei itsessään pysy.
Diakonian virkaan ja pappisvirkaan vihittyjen tehtävä on todellistaa ja sanoittaa tätä hengellistä, Hengen ohjaamaa ja Hengen valaisemaa todellisuutta. Diakoniaa on joskus luonnehdittu ”tekojen kristillisyydeksi”, mutta usein diakoninkin tekemät teot ovat hänen lausumiaan sanoja. Vastaavasti taas papin sanat ovat usein tekoja. Tekoja eivät ole vain sellaiset sanat kuin synninpäästö, jossa syntien anteeksi antaminen tapahtuu ja tulee todeksi, vaan myös sellaiset sanat, joiden myötä maailma näyttäytyy toisenlaisena. Sellainen sanoitus, joka osoittaa ihmiselle, että hänen elämänsä on elämisen arvoista, on armon teko.
Isä ryntää vastaan
Omavaraisia me emme ole, koska me olemme Jumalan Hengen varassa. Omahyväisyyteen meillä ei ole aihetta, koska se hyvä, jota me mahdollisesti onnistumme välittämään, tulee Jumalalta. Lopulta on helpottavaa huomata, ettemme me ole vain osaamisemme, ammattitaitomme tai ahkeruutemme varassa. Me teemme mitä teemme, mutta sikäli kuin se avaa ja kirkastaa elämässä jotakin tuiki tarpeellista ja periolennaista, asialla on selvästikin ollut Jumala itse Pyhässä Hengessään.
Kaikki on siis samalla tavoin tuhlaajapoikavertauksessa: vanhempikaan veli ole omassa varassaan ja nuorempi veli kokee elämänsä ihmeen, kun isä ryntää häntä vastaan. Tai kaikki on niin kuin helluntaiepistolassa, jossa kaikki kuulevat omalla kielellään julistettavan Jumalan suuria tekoja. Niin partilaiset, meedialaiset ja maskulaiset niin kuin ne, jotka ovat Pontoksesta ja Porista, Turusta ja Pamfyliasta, Egyptistä ja Pomarkusta, Juudeasta ja Sauvo-Karunasta. Missä ikinä maailma muuttuukin Jumalaan nähden läpikuultoiseksi, siellä koetaan ja nähdään, kuinka Taivaan Isä ryntää elämänsä tuhlanneita vastaan. Siellä Henki tekee rakkaudesta totta ja taivaasta maan yli tuulee.