”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä.” Nämä psalmin 51 sanat edellisen raamatunkäännöksen muodossa on makuuhuoneemme seinällä painettuna puiselle taululle. Vastaavia tauluja on varmasti monessa kristityssä kodissa, ja hyvä niin. Psalminkirjoittajan rukoukseen on hyvä yhtyä. On usein syytä rukoilla näillä sanoilla.
Vanhan testamentin ahkera psalmien kirjoittaja ja Israelin kuningas Daavid rukoilee näin sen jälkeen, kun profeetta Naatan oli hänelle osoittanut, kuinka hän, kuningas, oli rikkonut hyvin raskaasti Jumalan tahtoa, itseään ja toisia ihmisiä vastaan. Rukouksen sisältö paljastaa sen, ettei Jeesus puhunut äsken kuullussa jäähyväispuheensa katkelmassa mitään uutta asiaa. Uutta ei ollut Jumalan rakkauden ja hänen käskyjensä pitämisen yhteys. Uutta ei ollut myöskään Pyhän Hengen tuleminen ja läsnäolo ihmisessä. Pyhän Hengen läsnäolo, Hengen esikoislahja oli tuttua jo Vanhan testamentin maailmassa. Kuningas Daavid oli saanut läheltä katsella tilannetta, jossa Jumala oli ottanut pois Pyhän Henkensä ensimmäisestä kuninkaasta, Saulista. Saulin elämä ja ahdistus oli ollut sen jälkeen hyvin raskasta seurattavaa. Daavidin oman elämän räikeä rikkomus, haureus ja murha, kauhistutti häntä varmasti hirvittävällä tavalla, kun hän sen vihdoin tajusi. Kauhistuksen ydin ei ollut siinä että synti olisi näyttänyt liian suurelta ja anteeksiantamattomalta, vaan siinä, että Daavid tajusi hukanneensa autuuden ilon. Niin kamalalta kuin tehty teko näyttikin, vielä kamalampaa oli se, mitä teko kertoi lähtökohdastaan: Enhän minä elä Jumalan rakkaudessa!
Jeesus ei opeta meille, että rakkaus häneen syntyy hänen käskyjään noudattamalla. Asia on toisin päin: rakkaus Kristukseen vaikuttaa hänen käskyjensä noudattamista. Ajatus omasta itsestä lähtevästä Jumalan rakastamisesta ja lain noudattamisella ansaittavasta vanhurskaudesta, Jumalalle kelpaamisesta, asuu meissä ihmisissä syvällä. Voi oikeastaan sanoa, että se on meidän uskonnollinen perusluontomme. Siitä perustasta kasvaa kaikki uskonnollinen pyrkimys Jumalan savuttamiseksi. Näin on aivan siitä riippumatta, mistä uskonnosta on kysymys ja miten Jumalaa tai korkeammaksi voimaksi muuten kuviteltua tahoa sitten kutsutaankin. Yhteisen lähtökohdan syy on meitä kaikkia yhdistävässä syntiinlankeemuksessa. Silloin keskeinen tapahtuma oli ajatus Jumalan siirtämisestä syrjään ja oman minän asettaminen sille paikalle. Halu olla Jumalan kaltainen saa meidät vielä hänen itsensä antamien käskyjenkin pysäyttäminä tavoittelemaan sitä, että lopulta itse käskyt täyttäen voisimme osoittautua kelvollisiksi.
Apostoli Paavali kiteyttää vakuuttavasti omaan lain noudattamiseen perustuvan vanhurskauden mahdottomuuden kirjeessään filippiläisille. Jos jollakin teistä on tapana lukea päivittäin Päivän tunnussanan lukukappaleet, seuraava katkelma kuulostaa hyvin tutulta. Se oli eilisen päivän lukujärjestyksessä: ”…minä jos kukaan voisin luottaa siihen, mitä minulla on ollut… Lain noudattajana olin fariseus,… lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton. Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi… Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.” (Fil.3:4,5,6,7,9).
Millä tavalla Paavalin inhimillisesti täydelliseksi hiottu oman vanhurskauden tie muuttuikaan? Siten, että hän sai kohdata juuri sen, minkä Jeesus opetuslapsille lupasi tämän päivän evankeliumissa. Jeesushan kutsuu Pyhää Henkeä sekä Puolustajaksi että Totuuden Hengeksi. Samalla hän antaa oppilaidensa ymmärtää, että Hengen tulo ja läsnäolo merkitsee heille Kristuksen läsnäoloa ja välitöntä yhteyttä häneen. ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”. Silloin, kun tarsolainen Saulus sai kutsun Jumalan valtakunnan tärkeäksi palvelijaksi, elettiin jo ensimmäisen helluntain ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeistä aikaa. Saulus ei ilmeisesti koskaan ollut tavannut Jeesusta hänen ajallisen elämänsä aikana, mutta aivan yhtä todellisesti hän silti sai kohdata Herransa ilmestyksessä Damaskoksen tiellä. Pyhä Henki näytti koko totuuden Saulukselle, totuuden hänestä itsestään ja totuuden Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Pyhän Hengen lahjana hän sai uskon Jeesukseen Kristukseen. Se lahja muutti täydellisesti Sauluksen elämän ja teot. Rakkaus yllätti ja sai aikaan muutoksen.
On hyvä muistaa toisen apostolin, Johanneksen, määrittely Jumalan rakastamisesta: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1.Joh.4:10). Näin ymmärrämme oikein Jeesuksen sanan rakkauden ja käskyjen täyttäminen suhteesta tämän päivän evankeliumissa. Näin ymmärrämme oikein myös Jeesuksen tiivistelmän koko laista: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Avaimena on se rakkaus, joka on Jumalan lahja meille eikä suinkaan meidän itse itsestämme puristama rakkaus häntä kohtaan.
Totuuden Hengen työ meissä ei ole kevyesti kohdattavaa, sillä niin kuin Paavalinkin kohdalla, totuuden meistä itsestämmekin on tultava julki. Siksi on erityisen lohdullista, että Jeesus nimittää Pyhää Henkeä samalla kertaa myös puolustajaksi. Alkukielen sana parakletos on suoraan suomennettuna oikeastaan ”apuun kutsuttu”. Sana on hyvin rikas merkitykseltään riippuen tilanteesta, jossa sitä käytetään. Yksi merkityksistä on lähinnä ”puolustusasianajaja”. Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään: ”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (1.Joh.2:1). Siinä on kuin kuva taivaallisesta oikeudenkäynnistä. Isä on tuomarina, me syytettyinä (ja aivan syystä kylläkin). Syyttäjää ei kerrota, mutta tiedämme, että saatana mieluusti haluaa olla siinä roolissa, vaikkei se sille kuulukaan. Puolustajana, puolustusasianajajana, toimii hän, jolla on ihmeellinen valtakirja hallussaan. Meidän Puolustajamme taivaassa on jo kärsinyt tuomion jokaisen syystä syytetyn puolesta! Siksi Johannes saattaa jatkaa sydämeen nousevasta syytöksestä: ”…me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken” (1.Joh.3:19,20).
Kun Pyhä Henki toimii tässä ajassa Puolustajana, ei hän käytä mitään muuta valtuutta kuin Herramme Jeesus Kristus taivaassa. Sekä totuuteen johdattajana että puolustajana hän osoittaa meille Jeesuksen Kristuksen. Jälleen on syytä muistaa, vaikka ymmärtäminen ei olekaan helppoa, että Jumala on yksi, vaikka hän lähestyykin meitä kolmen persoonan kautta. Kaikkivaltias Jumala on aloitteen tekijä ja varsinainen toimija kaikessa siinä, mitä hän keskuudessamme tekee tai lupaa tehdä. Kukaan ei voi häntä pakottaa tai itse riistää itselleen käyttöönsä. Pyhä Henki ei ole persoonaton voima, jota voisi sitten käyttää itsekkäitten pyrkimysten ajamiseen. Jeesus opetti: ”Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä”. Myös suhteessa Pyhään Henkeen tulee helposti näkyviin syntiinlankeemuksen todellisuus meissä. Kun unohdetaan se, mitä Jeesus sanoi Pyhän Hengen olemuksesta ja tehtävästä, tapahtuu liian usein, että hänen näkyvä vaikutuksensa tässä maailmassa nostetaan kaiken keskipisteeksi. Israelin ensimmäinen kuningas, Saul, sai maistaa Pyhän Hengen läsnäolon myös hengellisessä hurmoksessa. Hänen rikkomuksensa oli se, että hän lähti itse toimittamaan uhrijumalanpalvelusta eikä tyytynyt siihen, millä tavalla Jumala itsensä ilmoitti profeetta Samuelin kautta. Seuraus oli hirmuinen. Samuel joutui tuomaan Saulille Herran sanan: ”Sinä olet hylännyt Herran sanan, ja siksi Herra hylkää sinut:…” (1.Sam.15:26).
Ihmisten silmissä Daavidin teko, Batseban viettely ja hänen miehensä lähettäminen etulinjaan kuolemaan, oli varmasti paljon suurempi rikkomus kuin Saulin omiin käsiin ottama jumalanpalvelus. Molempien synti oli kadottava, niin kuin kaikki synti, jos se jää sovittamatta. Pyhän Hengen puhuttelussa Saul yritti puolustella tekoaan, mutta Daavid suostui tunnustamaan ja katumaan. Hänelle kaikkein suurin asia oli saada elää Jumalan rakkauden varassa, autuudesta iloiten. Daavid sai lohdutuksen. Yksi puolustajan, parakletoksen, merkitys on lohduttaja. Daavidin lohduttajaksi kelpasi Herra Jeesus Kristus. Häneen Pyhän Hengen työ viittasi jo vanhan liiton uskovien sydämessä, niin kuin heprealaiskirjeen 11. luku meille kertoo. Jeesuksen Kristuksen hän tahtoo kirkastaa myös meidän sydämellemme tänään.