Vanhassa testamentissa kerrotaan “Salomon tuomiosta”. (1. Kun. 16–28) Viisaudestaan tunnetun kuningas Salomon puheille tuli kerran kaksi naista, jotka asuivat samassa talossa. Naiset olivat synnyttäneet pojan lähes samaan aikaan, mutta toinen lapsista oli kuollut. Molemmat naiset väittivät, että kuollut lapsi kuului naapurille, ja hän itse oli elossa olevan lapsen äiti. Tämän kuultuaan Salomo sanoi: “Hakekaa miekka, halkaiskaa elävä lapsi kahtia ja antakaa toinen puoli toiselle, toinen toiselle.” Silloin rakkaus lapseen sai elävän pojan äidin huudahtamaan: “Herrani! Anna lapsi hänelle, älä anna surmata sitä.” Toinen sen sijaan sanoi: “Ei minulle eikä sinulle. Halkaiskaa vain!” Kuninkaan tuomio kuului: “Antakaa lapsi tuolle, joka ensin puhui, älkää tappako sitä. Hän on lapsen äiti.” Tästä tuomiosta levisi tieto kaikkialle Israeliin, ja ihmiset ymmärsivät, että Salomo oli saanut Jumalalta viisauden tuomita ja hallita oikein.
Tämä Vanhan testamentin kertomus palautui mieleeni kahdesta syystä. Ennäkin siksi, että tänään on äitienpäivä, ja kertomus kuvaa vaikuttavasti äidin rakkautta ja huolenpitoa lapsestaan. Toinen syy on se, että kertomus liittyy läheisesti myös päivän evankeliumiin. Kun Jeesus puhuu toisesta puolustajasta, Pyhästä Hengestä, Jeesus kutsuu häntä Totuuden Hengeksi ja korostaa sitä, että Pyhä Henki paljastaa totuuden ja johtaa meidät totuuden tuntemiseen. Pyhä Henki on Totuuden ja Viisauden Henki, joka ohjasi Salomoakin antamaan viisaan tuomion, joka paljasti totuuden.
Jeesus huomauttaa päivän evankeliumissa, että maailma ei voi saada Totuuden Henkeä, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Maailma tarkoittaa tässä Jumalasta erossa elävää ihmiskuntaa. Vain Jeesuksen seuraajat voivat saada Totuuden Hengen. Toisaalla Jeesus sanoo, että Totuuden Henki johtaa opetuslapset “tuntemaan koko totuuden”, vanhan käännöksen mukaan “kaikkeen totuuteen”. (Joh. 16:13) Jeesuksen sanoista seuraa, että hänen opetuslastensa keskuudessa eli kristillisessä seurakunnassa – jonka syntymäpäivää tänään vietämme – totuus tulee ja sen täytyy tulla ilmi. Paavali sanoo ensimmäisessä Timoteuskirjeessä, että kristillinen seurakunta, elävän Jumalan seurakunta on “totuuden pylväs ja perustus”. (1. Tim. 3:15)
“Totuuden pylväs ja perustus.” Eikö tämä ole käsittämättömän paljon sanottu? Ja otammeko me Jeesuksen ja Paavalin sanat vakavasti ja ymmärrämmekö me niiden velvoittavuuden? Kun ajattelemme sitä, miten totuuteen on käytännössä suhtauduttu niiden keskuudessa, jotka ovat sanoneet olevansa Jeesuksen seuraajia, joudumme ymmälle. Kirkkohistoria on täynnä esimerkkejä siitä, että totuus ei ole ensinkään kiinnostanut kristityiksi itseään kutsuvia. Eikä tämä koske vain mennyttä aikaa, vaan näinä päivinä tilanne on aivan samanlainen.
Ajatuksiin nousee monenlaisia esimerkkejä siitä, miten totuus on unohtunut kristillisten kirkkojen piirissä ja kristittyjen keskuudessa. Mainitsen vain yhden, joka jostain syystä tulee ensimmäisenä mieleen.
Hollantilaisten siirtolaisten Etelä-Afrikkaan perustamassa buurikirkossa suhtauduttiin pitkään myönteisesti rotuerotteluun. Tuskin vanhoista asenteista on päästy vieläkään täysin eroon, mutta se on ollut pakko myöntää, että rotuerottelun perustelut olivat täysin kestämättömät. Buurikirkon piirissä näet kehitettiin kummallista teologiaa, jonka mukaan valkoiselle rodulle kuuluu erityisasema ja rotuerottelu on Jumalan tahto. Kaiken lisäksi väitettiin, että tällainen teologia perustuu Raamattuun.
Kysymys on tietysti äärimmäisestä esimerkistä, joka kertoo systemaattisesta totuudesta poikkeamisesta. Jokainen yhteisön jäsen – olipa sitten kysymys vaikkapa perheestä tai seurakunnasta – on vastuussa siitä, että yhteisössä pitäydytään totuuteen ja ollaan rehellisiä. Mitään asiaa, ajatusta tai väitettä ei ole syytä uskoa ja hyväksyä vain siksi, että jokin auktoriteetti tai jotkut ihmiset ovat sen takana. Totuuden Henki, jota Paavali kutsuu myös “terveen harkinnan hengeksi” (2. Tim. 1:7), ei ohjaa herkkäuskoisuuteen, joka vie aina harhaan, vaan terveeseen kriittisyyteen.
Kaikkien vastuu totuudessa pysymistä ei toki ole samanlainen. Esimerkiksi perheessä on äidin ja isän vastuu suurempi kuin lapsien. Vanhaa rukousta “Herra, anna herätys ja aloita se minusta” mukaillen voi kuitenkin jokainen yhteisön jäsen pyytää: “Herra, anna totuutesi meidän keskuuteemme ja anna erityisesti minun luopua omasta totuudestani ja ottaa vastaan sinun totuutesi.”
Mikään yhteisö ei pysy loputtomiin pystyssä vaan sortuu ja hajoaa, jos totuutta jatkuvasti poljetaan. Tämä koskee myös perhettä ja seurakuntaa. On tapana sanoa, että kirkko ei koskaan häviä vaan pysyy aina Kristuksen paluuseen asti. Tällöin tarkoitetaan sitä “yhtä, pyhää ja yhteistä seurakunta”, mistä uskontunnustuksessa puhutaan. Joltain seudulta voi seurakunta ja kristillinen kirkko sen sijaan kokonaan kadota, kuten historia osoittaa. Esimerkiksi Ilmestyskirjassa mainitut seitsemän Vähän-Aasian seurakuntaa ovat hävinneet, ja näillä seuduilla asuu nykyään ainoastaan muslimeja.
Seurakunta voi kuolla tai olla kuolemassa jo sisäisesti, vaikka sen ulkoiset rakenteet ovat vielä pystyssä. Ainoastaan Totuuden Henki tietää, mikä on seurakunnan tai kirkon kulloinenkin tila. Mutta meillä on lupa arvioida seurakunnan ja kirkon elämän erilaisia ilmiöitä ja niiden seurauksia – ja näin meidän tuleekin tehdä. Mikään ei ole sen tärkeämpää kuin se, että me kuuntelemme koko ajan nöyrästi ja erittäin herkällä korvalla, mitä Totuuden Henki haluaa meille puhua. Muutoin seurakunta ei voi olla “totuuden pylväs ja perustus”, eikä Jumalan Henki voi ohjata sitä “kaikkeen totuuteen”.
Perimmäisessä mielessä Totuus on hän, joka itse sanoo päivän evankeliumia edeltävissä jakeissa: “Minä olen tie, totuus ja elämä.” (Joh. 14:6) Totuuden Henki haluaa johtaa meidät tämän Totuuden tuntemiseen ja samalla “kaikkeen totuuteen”. Jos sanoma ensimmäisestä Puolustajasta, Jeesuksesta Kristuksesta ei ole kaiken keskipiste seurakunnan elämässä, kadotetaan elämänyhteys häneen. Augsburgin tunnustuksen tutun määritelmän mukaan kristillinen seurakunta eli pyhien yhteisö, voi olla ja säilyä vain siellä, missä evankeliumia puhtaasti julistetaan.
Evankeliumi voi ohentua epämääräiseksi yleissanaksi ilman varsinaista sisältöä. Todelliseen evankeliumiin sisältyy mitä syvin vastakohtaisuus. Vastakohdat ovat: toisaalta minä syntinen, valheellinen, kadotettu, itsekäs ja itsekeskeinen ihminen ja toisaalta pyhä, totuudellinen, viaton, rakastava ja itsensä antava Vapahtaja. Tämän vastakohtaisuuden vuoksi evankeliumi ei ole koskaan itsestäänselvyys vaan joko suuri loukkaus tai suuri ilon aihe. Evankeliumi on loukkauksen aihe, jos Totuuden Henki ei ole paljastanut meille ensimmäistä totuutta, totuutta itsestämme. Ilonaihe siitä tulee, kun meille kirkastuvat molemmat totuudet, totuus itsestämme ja totuus Jeesuksesta Kristuksesta.
Äidin rakkaus sai hänet antamaan lapsensa toiselle, kun hän kuuli Salomon tuomion. Jumalan rakkaus meitä kohtaan oli vielä käsittämättömän paljon suurempi, kun hän luopui Pojastaan ja antoi hänet kärsimään ja kuolemaan edestämme. Johdattakoon Totuuden Henki meidät tämän ihmeellisen totuuden tuntemiseen ja iloitsemaan siitä.