Hylätyksi tulemisen pelko vaivaa monia. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, onko minulla ystäviä vai ei. Kysymys on enemmästä: hyväksytäänkö minut porukoihin, otetaanko minut vakavasti.
Monenlaisia vaivoja vastaan me joudumme elämässämme kamppailemaan, mutta hylätyksi tulemisen ahdistusta meidän on vaikea voittaa. Jos joudumme syrjään, jos meitä ei enää tarvita, olemme kuin orpoja mierolaisia elämän toreilla.
Syrjään joutumisen pelko on siis hyvin todellinen pelko. Lapsi pelkää, etteivät vanhemmat välitä hänestä, nuori pelkää, etteivät kaverit huoli. Työikäisen huoli on, että jää työttömäksi, vanhuksen hätä, että hänet unohdetaan.
Kysymys Jumalasta tulee pelkojemme keskelle. Ihminen, joka haluaa saada varmuuden Jumalasta, pelkää, ettei löydä Häntä.
”Mistä löydän armollisen Jumalan”, oli Martti Lutherin tuskaisa kysymys. ”Riittääkö Jumalan armo minulle”, on monen kristityn aito huoli. ”Onko Jumala minut unohtanut”, kysyy elämän iltahetkeen ehtinyt vanhus. Kaikissa näissä kysymyksissä on takana pelko siitä, että on tullut hylätyksi, unohdetuksi, sivuutetuksi.
Ihminen, joka järkeilee Jumalan olemassaoloa, saattaa sanoa kuten Aaro Hellaakoski: ”Oletko sinä Jumala olemassa, vai onko sinut luonut ihmisen kaipuu?”
Jotain samaa kokivat myös Jeesuksen oppilaat. Mestarinsa kuoleman jälkeen he olivat pettyneitä, neuvottomia ja arkoja. Muutamat palasivat Galileaan, toiset jäivät Jerusalemiin. Heiltä kaikilta puuttui elämänintoa ja aloitteellisuutta. He olivat käpertyneet itseensä, olivat itsekeskeisiä, hautoivat vain omia murheitaan.
Tämä tällainen on tuttua myös meille. Myös meillä on monenlaisia menetyksiä, pieniä ja suuria. Kukaan ihminen ei voi elää elämäänsä, ettei siihen sisältyisi menetyksiä, pettymyksiä, epätoivoa ja ymmärtämättömyyttä.
Ihmisinä olemme aina pohjimmiltamme turvattomia. Emmekö siis ajattele, että uuden ja antoisamman elämän on tultava jostakin meidän ulkopuoleltamme. Olemme näet liian heikkoja pääsemään itse päämääräämme.
Tämän koki myös kristikunnan suuri opettaja, apostoli Paavali. Kirjeessään roomalaisille hän toi julki koko ihmiskunnan huokauksen: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room.7:24).
Emme aina voi löytää selitystä kaikelle sille, mitä elämässämme tapahtuu. Tuskin voimme edes pidempää ajanjaksoa elää, ettei olisi jotain surtavaa. Kaikkein eniten taidamme kuitenkin tuskastua siihen, kun elämä tuntuu arkipäiväiseltä.
Silloin kun Jeesus vaelsi Galilean niityillä ja kukkuloilla, hänen oppilaansa hautoivat usein mielessään kysymystä, kuka heidän Mestarinsa mahtoi lopultakin olla.
Vasta sen jälkeen, kun he olivat kohdanneet Jeesuksen Ylösnousseena Herrana, he ymmärsivät mistä oli kysymys. Jeesuksen teot ja opetukset kirkastuivat heille nyt uudessa valossa. Tulevaisuus ei ollutkaan pimeässä oleva huomispäivä, vaan vastassa oli Jeesuksen avaama Jumalan valtakunta.
Avautuuko helluntain sanomasta jokin näkökulma tähän? Kyllä sikäli, että helluntaipäivänä kaikki oli toisin.
Tuo päivä tuli kerran myrskynä ja tulena. Raamatun sivuilta voimme seurata mitä silloin tapahtui. Pietari alkoi julistaa ilosanomaa juuri äsken ristiinnaulitusta Messiaasta.
Kristuksen ensimmäiset sanasaattajat astuivat esiin – ei arkaillen, vaan rohkeasti, päättävästi, innostusta täynnä ja ihmisten sydämiä Kristukselle voittaen. Pyhä Henki laskeutui itse kunkin päälle. Kirkko syntyi, uusia seurakuntia alettiin perustaa.
Mutta missä tämä voisi nyt näkyä? Onko Pyhän Hengen vaikuttama työ yhä havaittavissa?
Se näkyy ja havaitaan kaikkialla siellä, missä joku puhuu tai ajattelee toisesta hyvää, missä ihminen ei ajattele ensisijaisesti itseään, ei etsi etupäässä omaa etuaan, vaan pyrkii toteuttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Jumalan Henki on työssä siellä, missä epätoivon tilalle tulee toivo. Toisin sanoen: Pyhä Henki tekee työtä kaikkialla, missä pyritään elämään Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti.
Helluntai on Pyhän Hengen juhla. Helluntai kertoo miten Jerusalemissa olleet ihmiset saivat äidinkielestään riippumatta kuulla pelastussanoman omalla kielellään.
Tuhansia ihmisiä oli tuolloin koolla, ja kirkko syntyi. Näin kristinusko astui suljettujen ovien takaa julkisuuteen. Alkoi uusi aika, kirkon aika. Kristikunta oli syntynyt toivon yhteisöksi pimeään maailmaamme.
Helluntai kertoo siis siitä, että Jeesus ei jättänyt opetuslapsiaan yksin, vaikka lähtikin pois heidän luotaan. Hän rohkaisi heitä lupauksella: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne.” (Joh.16:7).
Tätä puolustajaa sanotaan Raamatussa Pyhäksi Hengeksi. Pyhä Henki tekee Kristuksen läsnä olevaksi seurakunnassa.
Helluntai ajoittuu aina loppukevääseen tai alkukesään. Kesä on kasvun aikaa. Se näkyy nyt kaikkialla: maaseutu on juhla-asussaan, luonto kukoistaa, sato on valmistumassa. Kasvun ihmeen seuraaminen on meille tarjolla oleva luontaisetu. Kun helatorstaina siunasimme kevään kylvön, pyysimme, että Jumala siunaisi työmme ja antaisi meille leivän.
Myös Jumalan Henki toimii samoin. Sekin herättää kasvua ja tuottaa hedelmää: rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää, kuten apostoli Paavali kirjoittaa.
Hengen hedelmät – ne kasvavat meissä, tavallisissa ihmisissä, lahjana. Kuten kesätuuli ja lämpö eivät vaadi meiltä mitään, samoin hengen lahjat annetaan meille ilmaiseksi. Me olemme Jumalan työn kasvualusta.
Helluntain sanoma on, ettei meitä jätetä orvoiksi. ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”, sanoo Mestarimme.
Kun helluntaipäivä koitti, se oli Jumalan suuri ihme. Silloin sammuneet tulet syttyivät, syntyi uusi yhteisö, kirkko, johon myös meidät on kasteessa liitetty. Orpoja emme siis enää ole, vaan Kristus on keskellämme seurakunnassa, jonka syntymisen suurta juhlaa me tänään vietämme.