Helluntaipäivä, Joh. 3: 16-21, Martti Vaahtoranta

1.
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.”
Eikö tämä ole suurenmoinen raamatunkohta? Sitä sanotaan ”pienoisevankeliumiksi”. Siinä on yhden virkkeen sisällä kerrottu koko pitkä pelastushistoria ja se, mitä se merkitsee meille.
Jumalan suurten pelastustöiden historia alkoi Hänen lupauksestaan Adamille ja Eevalle, protoevankeliumista, jossa langenneelle ihmiskunnalle luvattiin tuleva ”vaimon Siemen”. Tämä Siemen polkisi rikki Käärmeen pään, mutta antaisi myös kantapäänsä purtavaksi meidän puolestamme, meidän, jotka kaikki kärsimme isiemme perintönä saman pureman oireista. Hän ainoana kestäisi käärmeen myrkyllisen piston, ja sen tähden Hän olisi se oikea Vaskikäärme, joka meidän edestämme synniksi tehtynä ja ristille korotettuna parantaisi ne, jotka uskossa katsovat Häneen.
Me puhumme siis Herrasta Jeesuksesta. Puhumme syntiemme Sovittajasta, kuoleman ja perkeleen Voittajasta, Jumalan ja Marian Pojasta. Hän, Pyhä, joka ainoana saattoi antaa synnin purra itseään ja joka sen tähden luettiin syntiseksi, mutta joka ei silti saastunut synnistä, vaan oli ristilläkin Pyhä: Hän saarnaa meille tänään sen ”pienoisevankeliumin”, jossa kaikki tämä on pähkinänkuoreen puristettuna.
On sen tähden hyvä osata ulkoa tämä raamatunkohta, osata se niin, että sen muistaa, vaikka aamuyöstä herätettäisiin. Ja kyllä sen useimmat meistä osaavatkin. Viimeistään rippikoulussa olemme sen oppineet, ja toivottavasti osaamme sen sittenkin, kun olemme kaiken muun jo unohtaneet.
On kuitenkin yksi asia osata jotakin ja toinen asia ymmärtää se. Joskus yksittäiset, usein toistuvat ja ympäristöstään erotetut raamatunkohdat muuttuvat meille vain hokemiksi, joita emme oikein edes kunnolla kuuntele, kun niitä itsekin toistamme. Ymmärrämmekö siis, mitä Jeesus tässä sanoo?
2.
On tekstissämme silti toinenkin kohta, joka helposti ymmärretään väärin. Vanha Adam ja vanha Eeva, jotka meissä kaikissa asuvat, eivät suostu kuulemaan, mitä siinä oikeasti sanotaan ja tarkoitetaan. Vanha ihminen irrottaa yhden raamatunlauseen Jumalan Sanan kokonaisuudesta, mutta myös elämämme todellisuudesta, ja tulkitsee sitä sen tähden väärin, kuten tulemme huomaamaan.
Tarkoitan tätä Herramme sanaa: ”Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, mutta että maailma pitää hänen kauttansa vapahdettaman.”
Se on ihana ja tosi lause, mutta usein, liian usein se ymmärretään väärin. Sama koskee vielä kolmattakin tähän liittyvää yksittäistä Raamatun lausetta, jota myös usein toistetaan. Ja sekin on tosi ja ihana, mutta myös sitä hokemalla yritetään peittää todellisuus, jonka taustaa vasten se pitäisi lukea ja ymmärtää.
Niin: kun sanotaan, että ”Jumala on Rakkaus”, tarkoitetaan usein, että Jumala on jonkinlainen kiltti, paljon elämää nähnyt ja ymmärtävä leppoisa isoisä, joka painaa villaisella, kun lapsenlapset tekevät jotakin väärin tai ”erehtyvät”, kuten sanotaan. Kun sanotaan, että ”Jumala on rakkaus”, ajatellaan usein, että Hän on kuin jonkinlainen loistava, suvereeni majesteetti upeassa hovissaan. Hän pitää kaikesta kauniista ja hyvästä ja ummistaa sen tähden silmänsä rumilta asioilta, niin kuin esimerkiksi jos hänen alamaisensa joskus vähän lipsahtavat kaidalta polulta ja ehkä ojassakin rypevät, tai jos syntyy tappelu, ja potkitaan toista, joka makaa jo verissä päin maassa. ”Rakkauden majesteetti” ja ”leppoisa isoisä” vain korkeintaan vähän heristää ”erehtyville” alamaisilleen sormeaan, nuhtelee heitä hiukan kääntäen sitten katseensa toisaalle ja unohtaen koko jutun.
Tappelu maan päällä kuitenkin jatkuu, ja Jumala pysyy siis kaukaisessa taivaassaan. Sillä hän on rakkaus eikä puutu lastensa elämään. Niinkö on asia? Niinkö todella?
3.
Ei varmasti! Sellainen selänkääntäminen pahuudelle ei olisi rakkautta eikä siis Jumalan olemuksen mukainen tapa suhtautua siihen. Rakkautta ei ole kaiken hyväksyminen eikä kaiken salliminen. Rakkautta ei ole, että jätetään oman sielunrauhan tähden ottamatta kantaa pahan erilaisiin ilmenemismuotoihin. Rakkautta ei ole, että jätetään auttamatta pahan valtaan joutunutta.
Sillä paha on totta. Se on totta meissä ja meidän maailmassamme. Paha, joka taistelee Jumala itseään ja Hänen olemustaan, Rakkautta vastaan, on totta. Paha, joka ei tahdo elämää, vaan kuolemaa, on totta. Paha, joka ei tahdo yhteyttä, vaan yksinäisyyttä, on totta. Paha, joka ei siunaa, vaan kiroaa – se on kauhealla tavalla totta meissä ja meidän maailmassamme.
Sen tähden myös Jumalan tuomio on totta. Jos ei olisi tuomiota, Jumala luopuisi omasta olemuksestaan, omasta rakkaudestaan. Jos ei olisi tuomiota, mikään ei vaatisi Jumalaa puuttumaan siihen, että tässä maailmassa sorretaan köyhiä, pahoinpidellään ja tapetaan lapsia niin ennen syntymää kuin sen jälkeenkin, hylätään vanhuksia, raiskataan naisia, rikotaan avioliittoja, tuhotaan sodissa ja tuhotaan muutenkin kansoja, kulttuureja ja luontoa, jonka pitäisi elättää ihmiset ja eläimet.
Jos ei olisi tuomiota, ei olisi Jumalaakaan. Ei olisi Jumalaa, joka on Rakkaus ja joka juuri sen tähden, oman olemuksensa mukaisesti, kostaa pyhässä vihassaan rakkaudettomuuden ja sen, että olemme epäuskossa luopuneet Hänestä ja samalla toisistamme. Sillä juuri rakkaus yhdistää myös meitä ihmisiä, mutta viha ja rakkaudettomuus erottavat meitä toisistamme.
4.
Tätä taustaa vasten ja vain sitä vasten puhe Jumalasta Rakkautena ja tämän päivän evankeliumi asettuvat oikeille paikoilleen ja tulevat ymmärretyiksi. Jumalan rakkaus ei ole sitä, että Jumala kääntäisi taivaallisella sohvalla kylkeään ja hymyilisi vienosti ennen nukahtamistaan mukaville päiväunille samaan aikaan, kun maailma on täynnä vihaa ja Hänen käskyjensä jalkoihin polkemista. Jumalan rakkaus ei ole sitä, että veisataan, kuinka ”kaikki pääsevät taivaaseen” ja että helvetti on pelkkä paha uni jostakin ihmiskunnan pimeästä menneisyydestä ja nyttemmin tarpeettomana lakkautettu.
Jos jokin nimittäin on totta, niin totta on juuri tuomio ja kadotus jo tässä maailmassa, joka elää ilman Jumalaa, ja sitten iankaikkisesti. Sitä varten Jumalan ei tarvinnut lähettää Poikaansa maailmaan, ei sitä varten, että maailma tuomittaisiin. Sitä varten ei Jumalan tarvinnut lähettää Poikaansa kärsimään ihmiselämän kurjuudesta ja surkeudesta, joka alkaa jo syntymästä, ei tuntemaan, mitä on elättää itsensä ja omaisensa kovalla työllä ja niukan ansion varassa, ei ottamaan päällensä pilkkaa ja vainoa, ei suostumaan syljettäväksi eikä ruoskittavaksi, ei antaa naulita itseään orjan tavoin ristille. Ei Jumalan olisi tuomion tähden tarvinnut tuomita omaa Poikaansa. Sillä me olimme jo ennalta tuomittuja.
Rakkaus tätä kaikkea kuitenkin vaati. Jumalan rakkaus vaati Häntä toimimaan, kuten Hän toimi ja kuten Hän yhä toimii, niin kuin tämä päivä, jota vietämme, Helluntai ja sen ihana epistola todistavat. Jumalan rakkaus vaati Häntä toimimaan rakkautensa mukaisesti, ettei Hänen pyhyytensä tuhoaisi Hänen rakkautensa kohdetta eli meitä, tuomittuja syntisiä.
5.
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, mutta että maailma pitää hänen kauttansa vapahdettaman.”
Tätä Jumalan rakkauden uhritietä aina Golgatalle asti kuljimme paastonaikana Jeesusta seuraten. Tänään, Helluntaina, olemme siinä tilanteessa, jossa Jumala itse korjaa Poikansa uhrin ihania hedelmiä jakaakseen niitä meille ja meidän kauttamme eteenpäin. Jumalan ainoa Poika on noussut kuolleista synnin ja kuoleman voittajana, ja taivaaseen astuneena Herrana Hän hallitsee Isän rinnalla aina ja ikuisesti. Silti Hänen kirkastuneessakin ruumiissaan ovat yhä näkyvissä kärsimyksen merkit, pyhät viisi haavaa. Ne muistuttavat meitä siitä ruumiista, joka meidän tähtemme naulittiin ruoskittuna ristille, ja verestä ja vedestä, jotka meidän tähtemme niistä ulos vuosivat.
Ja nyt, Helluntaina, muistamme ja elämme todeksi sitä, kuinka nämä kaikki Herramme rakkauden hedelmät katetaan näkyvällä ja kuuluvalla tavalla niiden syödä ja juoda, jotka ovat nälkäisiä, janoisia ja itsessään tuomittuja syntisiä. Tänään nähdään ja kuullaan se, mikä on alusta asti ollut totta ja läsnä siinä kaipaavassa, etsivässä ja täyttymystä kohden kurottavassa uskossa, joka yhdistää meitä, Uuden liiton kristittyjä, aivan ensimmäisiin uskoviin, Adamiin ja Eevaan, patriarkkoihin ja profeettoihin. Tänään, Helluntaina,.on ilmeistä ja uudella tavalla todellista se, mitä kohti jo Vanhan liiton pyhät Hengen johtamina kulkivat.
Sillä Pyhä Henki, jota ”yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan”, yhden Jumalan kolmas Persoona, ei ole pelkkää Jumalan voimaa eikä ainoastaan Hänen vaikutustaan ihmisissä. Ei Pyhä Henki myöskään ”korvaa” Jeesusta, joka astui taivaaseen. Ei Hän ole olemassa eikä ala vaikuttaa vasta ensimmäisenä Helluntaina. Hän on aina ollut, sillä Hän on yhtäläisesti ikuinen ja Jumala kuin Isä ja Poika – ja sellaisena Hän on Jumalan rakkauden olemuksen henkilöitymä, ”joka lähtee Isästä ja Pojasta” ja yhdistää heitä kolmantena persoonana yhdessä jumaluudessa ja rakkauden vuorovaikutuksessa toinen toisiinsa.
6.
Jo luomisessa Pyhä Henki ”liikkui vetten päällä”. Hän vaikutti väkevästi jo Vanhan liiton aikana. Uuden liiton kynnyksellä uusi Elias, Johannes Kastaja, täytettiin Pyhällä Hengellä. Sama Henki toimi valtavalla tavalla meidän Herramme neitseellisessä sikiämisessä. Ja vielä ruumiillisesti omiensa kanssa ollessaan Jeesus, meidän Vapahtajamme, puhalsi apostoliensa päälle ja antoi heille ja samalla koko Kirkolle Pyhän Hengen ja avainten vallan sitoa ja päästää syntisiä.
Ei Pyhä Henki siis vasta ensimmäisensä kristillisenä Helluntaina alkanut toimia ja vaikuttaa. Pyhä Henki oli mukana ja toimi siellä, missä Jumala ei voinut katsella rakastamiensa lasten itse valittua suistumista kadotuksen kuiluihin. Pyhä Henki oli ja on suorastaan se Jumalan yli meidän ymmärryksemme menevä Rakkaus, joka vuotaa Kolmiyhteyden jumalallisten rajojen yli saattaen Jumalan ikuisen Sanan ja Isän ainosyntyisen Pojan ottamaan miehuuden ja yhdistämään itsessään yhdistämättömät, Jumalan ja ihmisen. Ja senkin jälkeen Pyhä Henki oli ja on läsnä ja toimii aina siellä, missä Jeesus liikkuu, toimii ja puhuu.
Eikä tämä tilanne ole muuttunut. Nytkin Pyhä Henki on ihmiseksi tulleen ja ylösnousseen Kristuksen Henki. Hänet ja Hänen työnsä tunnistetaan juuri siitä, että Hän kirkastaa Jeesusta, Jumalan ja Marian Poikaa, meidän Vapahtajaamme. Pyhä Henki on ikäänkuin se kirkas sädekehä, joka erottaa Jeesuksen kasvot kaikkien muiden ihmisten kasvoista, kun Hänen sanaansa luetaan ja kuullaan. Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen jumaluuden Hänen ihmisyydessään. Pyhä Henki on se rakkauden kirkkaus, joka sanomattomana lämpönä ympäröi Taivaallisen Isän lapsia ja täyttää heidät heidän katsoessaan ja turvautuessaan uskossa Kristukseen.
Pyhä Henki sitoutuu Herran Jeesuksen historialliseen ihmisyyteen ja kirkastaa Häntä sanassa ja sakramenteissa,ja juuri niissä, ei niitä vastaan eikä ilman niitä. Hän toimii ja vaikuttaa niiden sananpalvelijoiden kautta, jotka sitoutuvat tähän Jumalan kirjoitettuun sanaan ja oikeaan oppiin, Jumalan totuuteen ja armon evankeliumiin. Ja Hänen rakkautensa ympäröiminä, mutta myös Jumalan kirkkaan totuuden valossa, me tänäänkin vaellamme kohti Herran alttaria, kun sille katetaan Hänen totinen ruumiinsa ja verensä. Niissäkin Pyhä Henki vaikuttaa antaen katumuksen ja synnin surun, mutta myös ja ennen kaikkea uskon syntien anteeksi saamiseen ja sen ohessa uuden elämän ja lohduttavan ilon.
7.
Ensimmäisenä kristillisenä Helluntaina tämä kaikki ilmoitettiin, mutta myös annettiin Jumalan valitsemalla erityisellä, ainutlaatuisella ja ainutkertaisella tavalla. Herran pyhät apostolit saivat siinä ne Pyhän Hengen lahjat, joita he tarvitsivat kutsumuksessaan ja joita koko Kirkko, Jumalan seurakunta, tulisi tarvitsemaan aina siihen asti, kunnes se kutsutaan lepäämään vaivoistaan Taivaan kotiin.
Ja juuri Helluntaina seurakunta sitten lopulta lähetettiin. Se lähetettiin toteuttamaan Herran itsensä sille antamaa tehtävää, kun se Hänen lupauksensa mukaisesti ”puettiin voimalla korkeudesta”. Helluntaina seurakunnasta ja Uuden liiton kansasta, Kristuksen Kirkosta, tuli Jumalan ylitsevuotavan ja yhteyttä rakentavan rakkauden välikappale – mutta totuudessa, sillä tavoin, että armon evankeliumi loisti ja yhä loistaa synnin tuomion mustia ukonpilviä vasten.
Helluntaina Jumala antoi seurakunnalleen sen Hengen, joka saa meidätkin menemään outojen luo, voittamaan epäluuloisuutemme ja pelkomme. Hän saa meidät joskus lähtemään kauas, puhumaan kieliä, joita emme ennen osanneet ja julistamaan Herran suuria tekoja kaikille syntisille kaikkialla maailmassa. Ja vaikka emme itse lähtisi, me lähetämme ja tuemme lähtijöitä. Sillä Helluntaina, jota on joskus sanottu Uuden liiton seurakunnan, Kirkon syntymäpäiväksi, alkoi myös lähetystyö, johon Jumala on Kirkkonsa alusta asti kutsunut.
Jumalan olemus on todellakin Rakkaus, ja todellinen Rakkaus on jakamista ja edelleen antamista sittenkin ja varsinkin silloin, kun annetaan ilman toivoa vastalahjasta. Niin Jumala antoi ainoan Poikansa, johon kuitenkin vain harvat uskoivat ja jonka monet hylkäsivät ja hylkäävät yhä.
Niin kävi myös ensimmäisenä Helluntaina: vaikka Jumalan rakkaus sai apostolit puhumaan vieraita kieliä niin, että Baabelin kielten sekoituksen kirous murrettiin ja Jumalan suuret teot saatettiin julistaa kaikille, jotka olivat eri puolilta silloista maailmaa saapuneet Jerusalemiin; vaikka evankeliumi nyt siis saatettiin julistaa heille heidän omalla äidinkielellään, silti ne, jotka epäuskossa käänsivät selkänsä Jumalan rakkaudelle, luulivat apostolien vain olevan juovuksissa, täynnä viiniä jo aamun tunteina.
Jumalan Rakkaus on haavoittuvaa rakkautta. Se ymmärretään usein väärin tai kiusaantuen tai säälivästi hymyillen hylätään. Jos siis Herran apostoleille kävi näin, jos heitä pilkattiin heidän todistaessaan Kristuksesta, miksi niin ei kävisi meille? Pilkka ja väärinymmärrykset eivät estäneet apostoleja saarnaamasta edelleen Jumalan suurista teoista. Älkööt ne lannistako myöskään meitä!
Olkoon siis tämä Helluntai ja jokainen pyhä meille sellainen, että saamme ottaa sanan ja sakramenttien kautta vastaan Jumalan rakkauden ja Hänen lunastustekonsa Jeesuksessa Kristuksessa ja että ne johtavat meitä omasta heikkoudestamme, peloistamme ja laiskuudestamme huolimatta Pyhän Hengen voimassa ja Hänen varustaminaan viemään evankeliumia kukin tavallamme ja omalla paikallamme eteenpäin omassa ympäristössämme ja kaikkialla maailmassa. Amen.