Hiljaisen viikon maanantai, Joh. 18: 1–27, Hans-Christian Daniel

Tänä vuonna seuraamme toista tekstivuosikertaa, joka palmusunnuntaista hiljaisen viikon sekä pääsiäispyhinä aina 4. sunnuntaihin pääsiäisestä saakka johdonmukaisesti noudattaa Johanneksen evankeliumia. Silmiinpistävin ero kuulemamme evankeliumin ja muiden evankeliumien välillä on siinä, että Johannes ei kerro Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa. Mainitaan vain ohimennen puutarhaa nimettömänä olinpaikkana. Toinen selvä ero on siinä, että Juudas kavaltaessaan Jeesuksen ei suutele Jeesusta. Syy ensimmäiseen on siinä, että Johannes tarkemmin kuin muut evankeliumit kertoo Jeesuksen rukouksesta, joka on koko edellisen luvun 17 pituinen: Jeesuksen jäähyväisrukous. Johanneksen mukaan tämä rukous nousee Jeesuksen voittokulusta, sillä Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen ristinkuolema on osaa hänen ylenemisestään maasta. Niinpä juuri ennen jäähyväisrukoustaan Jeesus sanoo (Joh. 16:32–33): ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Johanneksen mukaan Jeesus on voittanut maailman, se on jo tapahtunut, niinpä pettäjän pahuus ei voi enää fyysisesti suutelemalla koskettaa häntä. Siksi Johannes jättää pois sekä rukoustaistelun että juutas-suudelman. Jeesuksen jäähyväisrukous alkaa sanoilla Joh. 17:1: ”Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut.” Vangitsemisessa seuraamme Johanneksen mukaan siis itse asiassa Jumalan Pojan kirkastamista. Johannes tässäkin kohden johdonmukaisesti jatkaa evankeliuminsa alussa esittämäänsä teema: ”Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:1-5)
Tämän päivän evankeliumiteksti alkaa toteamuksella: Joh. 18:1 ”Tämän sanottuaan Jeesus lähti opetuslapsineen Kidroninpuron toiselle puolen. Siellä oli puutarha, ja Jeesus ja opetuslapset menivät sinne.” Kidronpuro esiintyy koko Uudessa testamentissa vain tässä kohden. Kidron oli Jerusalemin itäpuolella kausittainen talvipuro, jonka laakso päättyy Kuolleeseen mereen. Nimi on heprea, joka merkitsee ”samea” tai ”musta”. Evankelista Johannes ei sattumalta mainitse puron nimeä, vaan asialla on paino, kun se esiintyy vain kerran. Vesistön ajoittaisuus, sen tummapuhuva olemus ja nimi sekä päättyminen kuolemaan rinnastaa sen kuoleman virtaan. Luomisen alussa Jumalan Pyhä Henki liikkui vetten yllä. Onko meillä täällä vesistö, jonka ylittäminen vie janoon, pimeyteen ja kuolemaan? Viittaako tässä kohden Jumalan luomistyön Pyhä Henki ristin kouluun, eli siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa? Viittaako se siihen, että meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan, jotta me kuolisimme hänen kanssaan ja olisimme hänen kanssaan osallisia ylösnousemukseen, niin kuin apostoli Paavali toteaa (Room. 6)? Ammoin kuningas Daavid löysi turvan pakenemalla Kidroninpuron yli (2. Sam. 15: 23-), mutta Herramme ei pakene, vaan Kristuksen valo loistaa pimeydessä, myös kuoleman pimeydessä, ja pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Varmaan tulkitsen sitä pientä maantieteellistä nimeä liikaa.
Herra Jeesus tulee opetuslastensa kanssa puutarhaan. Luomisessa Edenin puutarha ammoin oli paratiisi, jossa tapahtui syntiinlankeemus, ja ihminen sitoutui syntiin. Nyt tämä vapaa Jumalan Poika suostuu sidottavaksi, jotta me vapautuisimme kirouksesta.
Saapuu kavaltajan viekkaasti varustama joukko miehityssotilaita ja erinäisiä aseistettuja ja varustettuja miehiä. He kohtaavat varustamattoman. Tässä kohtaamisessa on taas selvä ero evankelista Johanneksen ja muiden evankelistojen kertoman välillä. Kaikilla evankelistoilla tapahtuu pieni keskustelukohtaus: toisilla Jeesuksen ja Juudaksen välillä, Johanneksella Jeesuksen ja vangitsijajoukon välillä. Evankeliumissamme Herra osoittaa jumalallisen voimansa käyttämällä Sanaa. Vastatessaan heidän kysymykseensä ”Minä se olen”, Jeesus käyttää Jumalan nimeä: Hänessä on koko jumaluus, läsnä pimeydessä ja inhimillisessä kataluudessa ja ahdistuksessa. Έγώ είμι – sanalla alkavat kaikki Johanneksen evankeliumissa yhteensä reilusti toista kymmentä kerta esiintyvät Jeesuksen sanat, jossa hän esittää Vapahtajan olemusta: minä olen hyvä paimen, minä olen tie, totuus ja elämä, minä olen ylösnousemus ja elämä, minä olen ovi, minä olen maailman valo, minä olen elämän leipä jne. Kun ammoin Herra Jumala käski Moosesta johdattamaan Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta, Herra ilmoitti itsensä palavasta pensaasta kertomalla, että hänen nimensä on ”Minä olen” eli Jahve. Siksi tämä Jeesuksen yksinkertainen vastaus ”minä se olen” saa aikaan sekamelskan. Joukko perääntyy ja sekasorrossa toinen kompastuu toiseen: he lankeavat. Sanassaan koko Jumala on läsnä. Hän sanallaan luo, hän puhuu ja se tapahtuu: ”Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Sanomalla ”minä se olen” herra Jeesus asettuu käytettäväksi.
Onpa ihmeellinen ja epätasa-arvoinen keskustelu: toisilla on varustuksia vihollisia vastaan ja pimeyden varalla, toisella ei ole muuta kuin pelkkä sana. Sattuva jumalallinen sana saa siis enemmän aikaan kuin kaikki varustukset ja sotilaallinen ammattitaito yhdessä. Kaksi kerta Herra kysyy. Se antaa vastustajille harkinta-aikaa ja uudelleenjärjestäytymismahdollisuutta. Jeesus olisi voinut paeta, piiloutua pimeän turvin, tai kieltäytyä. Kaksi kerta hän vastaa ja suostuu kärsimykseen olemuksensa mukaan: totuuteen ja elämään. Kaksi kerta kysytään, kaksi kerta Herra vastaa. Myös meille hän puhuu päivittäin ainakin kaksi kerta: kerran sanansa kautta ja toisen kerran elämässämme. Hänen sanansa tulee lihaksi päivittäin: toisaalta ääniaalloissa, jotka kohtaavat tärykalvojamme, ja toisaalta elämän muodoissa, joka Pyhän Hengen kautta sattuu sydämeen, sieluun ja mieleen. Kristuksella on kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen, niinpä hän puhuu kahdesti. Ja elämässämme kaksi eri olotilaa kohtaa tätä kahdenlaista puhetta: valo ja pimeys, yö ja päivä, synti ja vanhurskaus, rakkaus ja viha, tuhmana oleminen ja kiltti ihminen, vanha Aatami ja uusi ihminen. ”Tämän maailman ruhtinas” (Joh. 14: 31) tulee voimissaan pimeässä, ja hän joutuu Jeesuksen sitomaksi pelkällä sanalla.
Suostuessaan sidottavaksi hän saa seuralaisilleen vapaan pääsyn. Jeesus hyvänä paimenena saa tuon helvetillisen joukon sitoutumaan siihen myöntymykseen, että annetaan toisten mennä. Muut pääsevät vapaaksi, kun tämä elämänruhtinas sidotaan. Vangitsemisessaan ylivoimaisen suuren aseistetun joukon edessä tämä Vapahtaja edelleen käskee. Hän on siis Herra, uhrinakin. Herra sanoo: ”Johan minä sanoin, että se olen minä. Jos te minua etsitte, antakaa näiden toisten mennä” (Joh. 18:8). Tämä käsky vaikuttaa myös opetuslapsijoukkoon, sillä Herra hoitaa heitä loppuun asti ja käskee heitä lähtemään. Näin hän toteuttaa sanansa, jonka evankelista Johannes edellisessä luvussa Jeesuksen jäähyväisrukouksesta muistaa.
Yksi Jeesuksen seuralaisista ei tottele Herran opetuksia eikä hänen tässä tilanteessa antamaa lähtökäskyä, vaan tarttuu aseeseen. Mielenkiintoinen seikka evankelista Johanneksen kertomuksessa suhteessa muiden evankelistojen kertomuksiin on siinä, että vain Johannes kertoo, kuka se miekkaan tarttuva Jeesuksen seuralainen oli. Muut evankelistat kertovat, että se oli ”eräs”. Johannes kertoo sen olleen Simon Pietari. Pääsiäisaamun tapahtumista kertoessaan vain evankelista Johannes kertoo kilpajuoksusta haudalle. Hänen ja Pietarin välillä oli siis samankaltainen kilpailuasema tai kiista kuin muistamme olleen Paavalin ja Pietarin välillä (Gal. 2: 11-21).
Evankelista Matteus välittää miekkaan tarttumisen yhteydessä Herran nuhtelevaksi sanaksi (Matt. 26:52-54): Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?” Evankelista Johannes sen sijaan kertoo Jeesuksen sanovan (Joh. 18:11): Mutta Jeesus sanoi Pietarille: ”Pane miekkasi tuppeen! Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?” Malja viittaa ehtoolliseen, josta evankelista Johannes eri tavoin kertoo kuin muut evankelistat ja Paavali. Kärsimys ja osallisuus Isän tahdosta on osallisuutta samasta maljasta.
Tämän Espoonlahden kirkon kaikki Oili Mäen suunnittelemat tekstiilit kuten tämä saarnastuolin kirjaliina, tuo alttarivaate, messukasukat ja seurakuntasalin suuri ryijy ilmentävät kaikki samaa teemaa eli Jeesuksen sanaa ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin” (Mark. 10:39, vrt. Matt. 20:23). Meitä niin voimakkaasti muistutetaan tuosta maljasta, koska olemme usein niin kärsimättömiä. Emme tahdo suostua Isän antamaan maljaan. Emme edes jaksa nähdä sitä Isän antamana. Syytämme huonoa mäihää, toisia ihmisiä, olosuhteita, kohtaloa. Emme tahdo nähdä sitä Isän kättä, joka antaa meille elämän maljan, saati hyväksyä sitä juotavaksemme. Tahtoisimme ottaa itsellemme vain sen siunauksen maljan, joka psalmin 23 mukaan on ylitsevuotavainen. Ja niinpä me kiellämme Herraamme päivittäin useammin kuin Pietari, joka kielsi vain kolme kerta. Meille tuo maailmanhistorian kuuluisin kukko laulaa päivittäin moneen otteeseen. Mutta Herra ei väsy meihin. Hän ei hylkää meitä, vaan hän houkuttelee, vetää, kantaa, ja raahaa perässään.
Rukoilkaamme seuraavan virren 121 mukaan: Mua, Pyhä Henki, pyhitä.