Tänä vuonna seuraamme kolmatta tekstivuosikertaa, joka palmusunnuntaista hiljaisen viikon sekä pääsiäispyhiin saakka johdonmukaisesti noudattaa Matteuksen evankeliumia.
Vain tässä kertomuksessa evankelistat Matteus ja Markus kertovat Jeesuksen veisanneen. Hän oli siis laulunhaluinen ja –taitoinen, musikaalinen. Heti voiton- ja riemunsanan jälkeen tulee psalmeihin 115-118 viittaava heprealainen hallel, aterian kiitosrukous. Joku näistä neljästä psalmeista veisattiin juutalaisen aterian päätteeksi. Se voiton- ja riemunsana viittaa puutteeseen, luopumiseen ja uuteen olemiseen Jumalan ikuisessa valtakunnassa, siis katkoon ja jatkumoon. Herra sanoi (Matt. 26:29): ”Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” Herran Jeesuksen maanpäällinen ihmiselämä noudattaa inhimillisen elämän ehtoja ja kuitenkin pitää sisällään ennakoi ja johtaa Jumalan ikuisen valtakunnan olotiloja, olosuhteita, ehtoja ja olemusmuotoja. Todelliseen pääsiäiskiitokseen kuuluu elämän rosoinen ja piikikäs puoli: kärsimys ja kuolema.
Herra lähti opetuslasten kanssa merkittävälle paikalle, sillä Öljymäestä kerrotaan jo kuningas Daavidin yhteydestä (2. Sam. 15:32): ”Daavid oli tullut mäen laelle, paikkaan, jossa oli tapana rukoilla Jumalaa”. Herra jatkaa tätä kuninkaallista tapaa: Jumalan rukoilemista.
Herra Jeesus tulee opetuslastensa kanssa puutarhaan. Luomisessa Edenin puutarha ammoin oli paratiisi, jossa tapahtui syntiinlankeemus, ja ihminen sitoutui syntiin. Nyt tämä vapaa Jumalan Poika suostuu sidottavaksi, jotta me vapautuisimme kirouksesta. Puutarhassa hän otti mukaansa samat opetuslapset kuin kirkastusvuorelle. Nyt tässä ahdistusten puutarhassa kirkastuu Herramme Jeesuksen koko syvällinen inhimillisyys, ahdistus, kuolemanpelko. Getsemane merkitsee ”oliiviöljypuristamo”, jossa murskataan öljypuiden hedelmiä. Jeesuksen maallisen elämän ja inhimillisen olemus murskataan, jotta jumalallinen öljy tulisi sielun riemun ja pelastuksen öljyksi. Öljypuiden olemus ja hyöty toteutuu öljypuristamossa. Rankka ja murskaava Getsemane! Vaikka juuri hetki aikaisemmin Herra oli ennustanut Pietarille, että tämä tulee kieltämään Herransa, kuitenkin Herra tietoisesti ottaa hänetkin mukaan. Herra ei syrji syntistä, vaan sietää hänet loppuun asti. Todellinen syntisten ystävä! Herra tietoisesti etsii lähimpien ystäviensä tukea,
Herra rukoilee, ettei tarvitsisi kantaa kaikkia maailman syntejä, niin kuin Johannes Kastaja oli ennustanut (Joh. 1:29): ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Syntimme saa hänet kuolemantuskan valtaan. Syntimme painaa hänet maahan asti rukoilemaan Isää. Hän pyytää, että kärsimyksen malja menisi ohi. Metonyymisesti malja edustaa sen sisältöä, koska nestettä varten malja on olemassa. Jo Vanhassa testamentissa ”malja” käytetään puhuttaessa hyvästä tai pahasta kohtalosta: niinpä Jes. 51: 17, 22 ”Hereille, nyt hereille, jalkeille, Jerusalem! Sinä olet juonut Herran kädestä hänen vihansa maljan. Pikarin, joka sai jalkasi horjumaan, olet tyhjentänyt viimeiseen pisaraan. … näin sanoo sinun herrasi, Herra, sinun Jumalasi, joka ajaa kansansa asiaa: – Katso, minä olen ottanut pois sinun kädestäsi vihani pikarin, maljan, joka sai jalkasi horjumaan. Sinun ei enää tarvitse juoda siitä.”
Tämän Espoonlahden kirkon kaikki Oili Mäen suunnittelemat tekstiilit kuten tämä saarnastuolin kirjaliina, tuo alttarivaate, messukasukat ja seurakuntasalin suuri ryijy ilmentävät kaikki samaa teemaa eli Jeesuksen sanaa ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin” (Mark. 10:39, vrt. Matt. 20:23). Meitä niin voimakkaasti muistutetaan tuosta maljasta, koska olemme usein niin kärsimättömiä. Emme tahdo suostua Isän antamaan maljaan. Emme edes jaksa nähdä sitä Isän antamana. Syytämme huonoa onnea, toisia ihmisiä, olosuhteita, kohtaloa. Emme tahdo nähdä sitä Isän kättä, joka antaa meille elämän maljan, saati hyväksyä sitä juotavaksemme. Tahtoisimme ottaa itsellemme vain sen siunauksen maljan, joka Psalmin 23 mukaan on ylitsevuotavainen. Ja niinpä me kiellämme Herraamme päivittäin useammin kuin Pietari, joka kielsi vain kolme kerta. Meille tuo maailmanhistorian kuuluisin kukko laulaa päivittäin moneen otteeseen. Mutta Herra ei väsy meihin. Hän ei hylkää meitä, vaan hän houkuttelee, vetää, kantaa, ja raahaa perässään. Meidän puolestamme hän rukoilee (Matt. 26:39, 42): ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” ja ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi.”
Herran Gestsemane-kamppailusta voimme oppia paljon kristityn elämäntaitoa. Kuolemanahdistuksessa ja –kamppailussa oleva tarvitsee sitä, että joku valvoo hänen kanssaan (Matt. 26:38): ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.” Kiusausta vastaan auttaa Vapahtajan neuvo (Matt. 26:41): ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.” Meillä kaikilla on into ja sisäinen olemus ajaa, kun henki on päällä, mutta luonto ei jaksa. Henki ja luonto ovat jatkuvassa taistelussa toisiaan vastaan (Matt. 26:41), sillä Herra sanoo: ”Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko” eli edellisen Raamattukäännöksen mukaiset kuuluisat sanat: ”henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Tätä viimeksi mainittua hengen ja lihan välistä taistelua apostoli Paavali Room. 7 erityisen vaikuttavasti kuvailee. Liha merkitsee ihmisten heikkoa ja voimatonta olemusta, jonka Jumala on luonut, mutta joka on erossa Jumalasta. Henki toisaalta on välitön Jumalan läsnäolo. Herra Jeesus itse on tämän Hengen kantaja, omistaja ja antaja. Herra Jeesus ihmisenä osallistuu tähän heikkouteen, vaikka jumaluus hänessä ei koskaan sammu. Saamme väsyä. Kun väsymme, emme saa henkeä päälle, mutta saamme pyytää sitä Herralta.
Saapuu kavaltajan viekkaasti varustama joukko sotilaita ja erinäisiä aseistettuja ja varustettuja miehiä. He kohtaavat varustamattoman. Kaikilla evankelistoilla tapahtuu pieni keskustelukohtaus Jeesuksen ja Juudaksen välillä. Herra Jeesus suostuu suudeltavaksi. Evankelistoista seikkaperäisimmin juuri Matteus kertoo siitä. Matteuksen evankeliumissa on merkittävä piirre, etteivät opetuslapset koskaan kutsu Jeesusta rabbiksi eli kunnioitetuksi opettajaksi, vaan Herraksi (κύριε Herran käskyn mukaan Matt. 23:8). Juudas on ainut, joka käyttäessään rabbi-tervehdystä osoittaa loikanneen juutalaisten kelkkaan ja toisaalla olla välittämättä Herran Jeesuksen opetuksista mutta toisaalla hyväksyä hänet kunnioitetuksi opettajaksi. Täässä siis suudelmalla ja rabbi-puhuttelulla yhdessä evankelista Matteus viittaa siihen, että Psalmi kahden kehotuksen mukaan juutalaisuuden pitäisi hyväksyä alkukirkko jumalallisena laitoksena (Ps.2:12): ”Tervehtikää poikaa, hänen voideltuaan, suudelkaa häntä, muuten Herra vihastuu teihin ja te suistutte tieltänne tuhoon, sillä hetkessä syttyy hänen vihansa. Hyvä on sen osa, joka turvaa häneen!” Matteus korostaa siis sitä, että vielä kärsiessä, tuulessaan vangituksi Herra Jeesus suvereenisesti toteuttaa Messiaan kutsumuksen ja huolehtii kirkostaan.
Onpa ihmeellinen ja epätasa-arvoinen keskustelu: toisilla on varustuksia vihollisia vastaan ja pimeyden varalla, toisella ei ole muuta kuin pelkkä sana. Jeesus olisi voinut paeta, piiloutua pimeän turvin, tai kieltäytyä. Vangitsemisessaan ylivoimaisen suuren aseistetun joukon edessä tämä Vapahtaja edelleen käskee. Hän on siis Herra, uhrinakin. Yksi Jeesuksen seuralaisista ei tottele Herran opetuksia, vaan tarttuu aseeseen. Matteus kertoo, että se oli ”eräs”. Vain Johanneksen evankeliumista tiedämme sen olleen Simon Pietari. Herra sanoo (Matt. 26:52): ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Tämä käsky vaikuttaa opetuslapsijoukkoon ja ohjaa nuorta kirkkoa. Esivalta on Jumalan asettama ja kantaa miekkaa pahuutta vastaan, niin kuin apostoli Paavali (Room. 13) selittää. Tässä kohden opetuslapsen miekkakaan ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka tapahtuu Jeesuksen suostuessa uhrattavaksi (katso Room. 8: 35-37 ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu: – Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.”) Jumalan tahto tapahtuu myös väärän esivallan väkivallan käytön kautta. Se on meille vastenmielistä ja äärettömän vaarallista, mutta Jeesuksen vangitsemisessa välttämätön totuus. Tarttuminen vastarintaan aina alistaa tekijää siihen väkivaltaan, jota itse harjoittaa. Herra Jeesus viittaa siihen vastavuoroisuuteen, ja tälläkin loppuun asti osoittaa olevansa ihmisten Vapahtaja. Hän myös viittaa siihen, että Herra Jumala voi ja tahtoo vapauttaa kaikista ahdingoista, ja vastoinkäymisissäkin ihminen on aina Jumalan hoidossa ja huolenpidon alla. Vaikka sellaisena, jolle ”on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt. 28:18), hänellä olisi käytettävissä suuri joukko enkeleitä, joista yksikin pystyisi vastustamaan kokonaista armeijakuntaa, tässä tämä vain Matteuksella oleva lause osoittaa Jeesuksen olevan Herra loppuun asti, myös luopuessaan herruudesta ja suostuessaan kärsimykseen. Ja vielä silloinkin Jumalan pyhä Sana ja pyhä tahto ovat ensimmäisinä Herran tähtäimessä eikä niin paljon se, kuinka hänelle käy. Herran Jeesuksen kohtalossa toteutuu Jumalan tahto. Aamen.
Rukoilkaamme virren 121 mukaan: Mua, Pyhä Henki, pyhitä.