Hiljaisen viikon tiistai nostaa evankeliumin kertomuksista tutkisteltavaksi ne hetket, jolloin Getsemanessa vangittua Jeesusta kuulustellaan ja hänen syyllisyyttään tutkitaan. Siihen aikaan ei tunnettu nykyaikaisen demokratian perustaa, valistuksen oppia vallan kolmijaosto. Sen mukaanhan lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta on erotettava toisistaan.
Kolme vallankäyttäjää toki tämän illan evankeliumissammekin on, Jerusalemin hengellinen valta, Rooman keisarikunnan maaherra Pilatus ja keisarin vasalli Galilean kuningas Herodes. He kaikki katsovat edustavansa lakia, sen säätämistä, toimeenpanoa ja tuomiovaltaa. Kaikilla on kolmella suuri tarve hyötyä vallastaan, sen tuomasta asemasta ja pitää siitä kynsin hampain kiinni. Mutta valta polttelee heidän hyppysissään ja he pelkäävät vallan karkaavan käsistään.
Juuri siksi suuren neuvoston johtomiehet ovat lähteneet liikkeelle. He ovat pelänneet kansaa, joka kulkee suurin odotuksin Jeesuksen perässä. Kansaa ei voi vaihtaa, mutta Jeesuksen voi tuhota. Parempi, että yksi kuolee kuin että kaikki tuhoutuvat, he laskeskelivat. Heillä on halu langettaa kuolemantuomio, mutta oikeutta heillä ei siihen ole. Oma valta on turvattu, jos tunnustaa Roomalle kuuluvat oikeudet. Pilatuksella on valtaa, mutta häneltä puuttuu motivaatio. Miksi hän tapattaisi itselleen harmittoman ja väkivallattoman rabbin?
Hän on helpottunut, kun voikin siirtää ikävän asian Galilean pikkuruhtinaalle, vasallikuninkaalle. Valtaa vaille jäänyt, mutta kuninkaan nimen säilyttänyt Herodes humaltuu saamastaan vallantunnosta. Hänen itsetuntoaan hivelee, kun saa näyttää valtaansa kiusaamalla ja nöyryyttämällä Jeesusta. Sen enempään hänelläkään ei riitä uskallusta ja asia palaa Pilatukselle hänen harmikseen. Pilatus pesee kätensä koko jutusta mutta suostuu kuolemantuomioon, kun häntä itseään uhkaillaan kantelulla keisarille. Nämä kaikki ovat vallankäyttäjiä, joiden suurin pelko ja liikkeelle paneva voima on vallan menettäminen, kasvojen menettäminen ja häpeä.
Nämä kolme Jerusalemin pitkäperjantain valtakeskusta on inhimillisen vallankäytön kuva. Kuinka usein näemmekään saman kuvan katsoessamme päivän uutisia Syyriasta, Kyprokselta, Venäjältä, Brysselistä tai Suomesta? Näemmekö saman kuvan, kun katsomme peiliin?
Koko ajan Hiljaisen viikon matkaa hallitsee kuva toisenlaisesta vallasta. Suuren neuvoston edessä, Pilatuksen edessä, Herodeksen edessä seisoo hiljaisena kaikkivaltias. Hän, jolta kaikki valta on ja jonka sallimatta kenelläkään ei olisi mitään valtaa. Hän on suostunut luopumaan vallastaan, astumaan ihmisen rajoihin, palvelemaan ihmisiä kaikkein heikoimmissa ja osattomiksi jääneissä, hän on suostunut otettavaksi kiinni, häväistäväksi, pilkattavaksi ja kohta ristiinnaulittavaksi. Vallastaan kiinni pitävän, sillä mahtailevan ja omaa kunniaansa ja etuaan ajavan vallan vastapäätä on palveleva ja omastaan luopuva vallankäyttäjä.
Palvelevan ja rakastavan vallan tie on paradoksi, vastoin ihmisen oletuksia ja tottumusta. Mutta vain siinä on toivomme ja pelastuksemme. Mikään muu valta ei voi meitä pelastaa ja auttaa. Sitä on sanoma rististä. Se on Paavalin mukaan juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus. Kristuksen omille se on pelastuksen sanoma, täynnä toivoa. Se toivo tähyää kuoleman tuolle puolen, mutta se elää jo tässä ajassa.
Näemme, että on olemassa omastaan luopuvaa ja toisille elämän lahjoja jakavaa valtaa. On olemassa palvelevaa vallankäyttöä. On olemassa laupeuden ja rakkauden valtaa. Me uskomme siihen, koska uskomme, että Kristus elää. Siellä, missä tämä vallankäyttö tulee todeksi, siellä Jumalan valtakunta on jo läsnä.