Äsken kuultu teksti on ainakin 3000 vuotta vanha, mutta ehkä pystymme olemaan siitä samaa mieltä, että se sisältää edelleen viisaita sanoja. Kyseinen teksti on kirjoitettu juutalaisille jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat paenneet Egyptin orjuutusta. Nyt he olivat matkalla Luvattuun Maahan. Tätä kuultua kohtaa ennen Herra oli antanut Moosekselle 10 käskyn lain. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki viisaus. Siitä huolimatta, kun lähemmin tutustumme Israelin kansan historiaan, näemme, että matka luvattuun maahan kesti 40 vuotta. Kansa oli tottelematon, eikä tästä syystä löytänyt perille. Sitten koitti kuninkaiden aika. Siunaus tuli Jumalan tahtoa noudattavan kansan osaksi, epäonni tottelemattoman. Kerran koitti aika myös Babylonian pakkosiirtolaisuuden. Kun vielä ottaa huomioon, että juutalaisessa Pyhässä Kirjassa eli meidän Vanhassa Testamentissamme ei liiemmin pidetä muiden jumalien palvonnasta, on hyvin mielenkiintoista löytää äsken kuultu kohta:
”Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena.”
Meillä ei taida olla vastaavaa kokemusta, kiitos Raattentien ja Tali-Ihantalan. Meillä on lupa nauttia itsenäisyydestä, vaikka se yritettiin meiltä viedä.
Luterilaisessa teologiassa ymmärretään niin Israelin kansan koettelemukset kuin meidän itse kunkin haastavat ajat Jumalan vasemman käden työnä. Kaikkivaltias ja rakastava Isä sallii pahankin tapahtua ensinnäkin siksi, että ihmisen vapaa tahto on niin tärkeää sekä Luojalle että ihmiselle itselleen. Toisekseen, se voi myös toimia opetukseksi. Asioiden itse kokeminen on vaan mielekkäämpää ja onhan myös totta, että ei kannettu vesi kaivossa pysy.
[tauko]
Minulla ei ole kokemusta pakkosiirtolaisuudesta. Joillakin teistä saattaa olla kokemus siitä, että lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Minulla, niin kuin varmaan suurella osalla, ei ole kokemusta sodasta kuin korkeintaan elokuvien kautta.
Silloin uskottiin siihen, että kaveria ei jätetä. Miten on tänään? Kysyn, koska en ole enää varma. Onko niin, että toveria ei jätetä, mutta entäs kaveria? Imatran surmanluoteihin uskotaan vaikuttaneen syrjäytyminen. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin, mutta siitä huolimatta jotkut jäävät yksin. Toivon, että itsenäisyyden hinnaksi ei tule myös itseppäisyys. Kun on tiukkaa, arvot tuntuvat kovenevan. Kun on tottunut liian hyvään, siitä on niin vaikea luopua.
Toisaalta koin varsin mielekkäänä, kun havaitsin, että täällä Jokioisilla oli tehty päätös, että yli 70-vuotiaille hankitaan liukuesteet jalkineisiin estämään kaatumista. Tämmöinen ei varmaan ole Turussa tullut mieleenkään.
Rahalla saa turvaa. Mutta rakkautta sillä ei saa. Toivon, että tätä ei unohdettaisi.
Lopuksi haluan vielä kiittää:
Koska saan asua vapaassa Suomessa, voin sanoa senkin, mitä tässä saarnassa sanoin. Kiitos siitä kuuluu sodassa kaatuneille. Heille ja sotiemme veteraaneille haluan tänään tehdä kunniaa laulun ”Kuudes joulukuuta” –sanoin:
”Ilman ontuvaa ystävääni, olisimme vain läntisin lääni. Ilman miestä, jonka jalka on nyt puuta, olis arkipäivä kuudes joulukuuta. Ilman teitä, selvinneitä jostain sieltä, puhuisimme nyt vierasta kieltä. Ilman heitä, joiden ristit ovat puuta, olis arkipäivä kuudes joulukuuta.
***
(Taustatiedoksi sen verran, että olen turkulainen ja tulin Jokioisille töihin noin viikkoa ennen kyseistä jumalanpalvelusta, jossa tämä saarna on puhuttu.)