Itsenäisyyspäivän Vanhan testamentin teksti Viidennestä Mooseksenkirjasta eli Deuteronomiumista on Mooseksen jäähyväispuheesta kansalleen. Kansa oli saapunut luvatun maan kynnykselle ja vanha johtaja tiesi, ettei itse päässyt sinne. Tässä hän evästää kansaansa sen kulkiessa eteenpäin.
Deuteronomiumin eli ”Toinen laki” on osa ns. Deuteronomista historiateosta, joka käsittää myös kirjat Joosuasta Kuningasten kirjoihin. Siten se on samalla tavalla useampiosainen historiateos kuin Uuden testamentin puolella Luukkaan evankeliumi ja sen jatko-osa Apostolien teot.
Deuteronomium oli ilmeisesti pitkään hukassa ja löydettiin uudestaan Toisessa Kuningastenkirjassa (22-23) kerrotusta kuningas Joosian toimeenpaneman uskonpuhdistuksen aikana 600-luvun loppupuolella.
Kun neljä ensimmäistä Mooseksen kirjaa keskittyy Israelin varhaishistoriaan, Deuteronomistinen historiateos kertoon luvatun maan valloituksesta ja kansan vaiheista siellä. Koko teoksen punaisena lankana on muistuttaa kansaa siitä hyvästä, mitä Hän on antanut ja varoittaa sitä itsekylläisyydestä: ”varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne, joka vei teidät pois Egyptistä, orjuuden maasta.”
Teos muistuttaa, ettei kansan menestyksen takana loppujen lopuksi ole sen oma kyky ja voima vaan Jumalan huolenpito. Kyseessä ei ole kansan itsensä tekemä yhteiskuntasopimus vaan Jumalan valinta ja suunnitelma. Teos myös kertoo kuinka kerta toisensa jälkeen kansan itsekkyys ja jumalattomuus on johtanut sen vaikeuksiin ja kuinka uskollisuus liitolle ja Jumalan käskyille on tuonut menestyksen.
Mooses kehoittaa noudattamaan ”aina Hänen käskyjään, lakejaan ja säädöksiään.” Näiden säädösten kiteytyminä ovat Kymmenen käskyä ja Rakkauden kaksoiskäsky.Ne ovat elämän oma laki, joiden noudattaminen tuo mukanaan siunauksen ja hyvinvoinnin.
Piispa Aarre Lauha mainitsi Vanhan testamentin tekstien selitysteoksessaan (Pyhä Kirja Puhuu Kirjaneliö 1983, 253) ettemme ”lue Israelin historiaa sitä varten, että saisimme tietoa erään kaukaisen pienen muinaiskansan ulkonaisista vaiheista, vaan että havainnollisesti näkisimme todellisesta historiasta, mitä kansakunnalle merkitsee toisaalta elävä usko Jumalaan ja hänen tahtonsa noudattaminen, toisaalta Jumalan unohtaminen ja hänen antamiensa elämänlakien rikkominen.”
Meidän hyvinvointivaltiomme on pitkälti rakennettu tuon uskon pohjalta. Katsoin kerran englanninkielisista Raamatuista mitä heprean sanoja niissä oli käännetty englanniksi sanalla welfare, hyvinvointi. Ylivoimaisesti yleisin welfareksi käännetty heprean sana oli shalom, rauha. Muita oli tov, hyvä – kuten luomiskertomuksessa, jossa Jumala toteaa luomakuntansa hyväksi – ja pelastusta tarkoittavan hoshia-sanan muodot, joista tulevat mm. nimet Hoosea, Joosua ja Jeesus. Siten hyvinvointi on perimmältään rauhaa, harmoniaa.
Hyvinvointivaltiomme juuret löytyvät toisellakin tavoin Deuteronomiumista. Voisi eräällä tavalla sanoa, että Rakkauden kaksoiskäskyn luterilainen sovellus on Martti Lutherin siteeraamat kaksi Raamatun kohtaa: ”Vanhurskas on elävä uskosta (Room 1:17),” kuten vanha käännös asian ilmaisee, sekä toinen, josta tuli uskonpuhdistuksen sosiaalietiikan kulmakivi: ”teidän keskuudessanne ei pitäisi olla köyhiä (Dt 15::4).”
Tuon Deuteronomiumin periaatteen mukaan Luther uudisti Saksan kaupunkien köyhäinhuollon ja tuon periaatteen mukaan Hallen pietistit lähtivät poistamaan köyhyyttä koulutuksen avulla. Hallen laitoksissa kehitettiin moderni koululaitos ja siellä koulutettiin pietistisesti suuntautunut virkamieskunta Preussiin ja Tanskaan, joissa nämä alkoivat vähitellen rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Köyhyyden eliminoimisen lisäksi toinen hyvinvointivaltiomme leimallisesti luterilainen piirre on korkea verotus. Senkin juuret löytyvät Lutherin vanhurskausopista. Vastoin keskiaikaisen kirkon opetusta Luther korosti, ettei almuilla ja hyvillä teoilla kukaan saa ostettua itselleen synninpäästöä ja taivaspaikkaa. Siten Etelä-Euroopassa tyypillinen hyvinvoinnin rakentaminen perheen ja yksityisen hyväntekeväisyyden varaan ei ollut suositeltavaa meillä. Sen sijaan kukaan ei saa mitään ansioita siitä, että nuo rikkaampien ylijäämävarat otetaan heiltä veroina ja annetaan yhteiskunnan toimesta köyhille. Ei siten ole mikään sattuma, että maailman korkein veroaste löytyy nimenomaan luterilaisista Pohjoismaista. Sillä on ideologiset juuret.
Kolmas hyvinvointivaltiomme piirre liittyy tasa-arvoon. Pohjimmaltaan länsimainen tasa-arvokäsitys juontaa juurensa Luomiskertomuksesta: jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siten mittaamattoman arvokas. Luterilainen sovellus tästä näkyy mm. siinä korostuksessa, että jokaisella on oikeus itse lähestyä Jumalaa sekä itse lukea ja tulkita Raamattua. Ihminen ei tarvitse pappeja tai pyhimyksiä välittäjinä itsensä ja Jumalan välillä. Tämän idean yhteiskunnallinen sovellus on siinä, että jokainen yksilö on yksilönä yhteiskunnan jäsen, eikä vain perheensä jäsenenä kuten katolisessa maailmassa. Tästä syystä yhteiskuntamme pyrkii turvaamaan myös lasten oikeudet, mikä näkyy valitettavasti prosentuaalisesti moninkertaisina huostaanottoina Etelä-Eurooppaan verrattuna. Luther kirjoitti aikoinaan Saksan aatelisille ja neuvosherroille, että ”kun on vanhempia, jotka eivät kykene huolehtimaan lapsistaan, se on yhteiskunnan tehtävä.” Siinä lausuttiin samalla Pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntysanat.
Historiansa aikana Luterilainen Kirkko on pyrkinyt toteuttamaan noita Lutherin ja pietistien ihanteita. Kansa on opetettu lukemaan, köyhistä, sairaista ja vammaisista on pidetty huolta, kristityt ovat käynnistäneet hyvinvointipalveluja ja saaneet aikaan sen, että yhteiskunta on ottanut niistä kokonaisvastuun. Vuonna 1999 Suomen luterilaiset piispat lausuivat kannanotossaan Kohti yhteistä hyvää, että ”[s]osiaalista vastuuta kantava pohjoismainen yhteiskunta on saavutus, josta ei tule luopua.”
Samoin he linjasivat keskeisiä perusperiaatteita, joista kristittyjen tulisi pitää kiinni yhteiskunnallisia päätöksiä tehdessään. Tällaisia ovat mm teesit: ”Vapaat markkinat eivät takaa kaikille ihmisille riittäviä elinmahdollisuuksia. Siksi tarvitaan valtiota, joka suojelee heikkoja ja puolustaa oikeudenmukaisuutta.” sekä
”Köyhyyden poistaminen edellyttää tulojen jakamista. Tämä tarkoittaa sitä, että vahvat ja hyväosaiset kantavat esimerkiksi verotuksessa suuremman taakan kuin heikot ja huono-osaiset.”
Tämä on modernilla kielellä sanottuna sama mitä Mooses vaati aikoinaan kansaltaan. Mooses asetti kansan eteen kaksi tietä: siunauksen ja kirouksen tien. Jumalan käskyjen noudattamisen, oikeudenmukaisuuden ja rauhan tien, sekä kirouksen, itsekkyyden, ylpeyden ja jumalattomuuden tien.
Kuten Deuteronomistinen historiateos kertoo kansan heiluneen näiden kahden tien välillä, Euroopan köyhyyden historia kertoo samaa. Sieltä on nähtävissä jännite tuon Raamatun yhteisöllisen ajattelun ja Kreikkalaisen kilpailuajattelun välillä. Edellisessä köyhä on Jumalan silmäterä. Jälkimmäisessä köyhä on pandemion, kulkutauti kuten Homeros (Od. 18.1) asian ilmaisi. Edellisessä korostetaan hyvinvoinnin, shalomin, jakamista. Jälkimmäisessä korostetaan ihmisten välistä kilpailua, ylistetään voittajia ja unohdetaan Raamatun esiin nostamat ”köyhät, lesket ja muukalaiset” – ne, joilla ei ole ketään, joka huolehtisi heistä ja ajaisi heidän asiaansa.
Kuten Israelin historiassa, myös Euroopan historiassa Jumalan käskyjen noudattaminen huolehtien kaikkein heikoimmista on tuonut siunauksen. Itsekkyys on aina johtanut kärsimykseen.
Meille on annettu kaunis isänmaa, jota olemme saaneet rakentaa uskoen ja tehden työtä. Voimmeko rehellisesti sanoa, että annamme sen paremmassa kunnossa lapsillemme kuin mitä me saimme sen vanhemmiltamme. Raamattu antaa meille ohjeet siihen miten työllämme on siunaus, menestys, ja shalom, rauha, hyvinvointi.
Me osoitamme sitoutumisemme Jumalan meille antamaan tehtävään nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme