Tämänvuotista itsenäisyyspäivää kehystää kaksi suuren luokan asiaa. Ensinnäkin Suomi valmistautuu viettämään alkavaa ajastaikaa itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotena. Toiseksi reformaation alkamisesta tulee kuluneeksi 500 vuotta. Unohtaa ei sovi tietenkään eikä koskaan viime sotien koettelemuksia ja uhrauksia. Siitä kertovat sankarihaudat, vielä elossa olevat sotaveteraanit, ja -invalidit, sotalesket ja sotaorvot sekä Karjalan evakot.
Kristinopissa luemme, että Jumala ilmoittaa itsensä meille erityisesti Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa mutta myös muulla tavalla, mm kansojen vaiheissa. Tämä viime mainittu ajatus ei ole aivan yksiselitteinen. Jos asia ymmärretään kokonaisvaltaisesti siten, että kaikki on Jumalan johdatusta, joidumme asettamaan monia kysymysmerkkejä. Olisivatko siis sodatkin ja niihin verrattavat väkivaltaisuudet Jumalan tahtomia? Emme voi ajatella näin. Tuskinpa kukaan sanoo, että Syyrian sota on Jumalan tahtoma. Kyllä se johtuu ihmisten toiminnasta ja asenteista. Sen sijaan voimme raskaissakin tapahtumissa kokea Jumalan apua ja nähdä salattua johdatusta. Professori emeritus Matti Klinge on vahvasti sitä mieltä, että Suomen itsenäisyys on huomattavasti vanhmempaa perua kuin vuodelta 1917. Kun Ruotsi hävisi Venäjälle vuosina 1808-1809 Suomen sodan nimellä käydyn konfliktin, Suomi siirtyi Venänän vallan alle. Suomi sai kuitenkin autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Suomella oli mm oma senaatti. Vuosikymmenet elettiin taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen aikaa. Viimeiset vuodet olivat taas venäläistämis-painostuksen aikaa. Klinge katsoo, että itsenäisyyden perusta luotiin jo 1800-luvulla. Kysymme siis, oliko se hyvän Jumalan johdatusta, että Suomi erotettiin emämaasta Ruotsista ja siitä tuli autonominen suuriruhtinaskunta, jolloin se saattoi alkaa kasvaa itsenäiselle valtiolle tunnusomaista aineellista ja ennen kaikkea henkistä pääomaa. Tähän pääomaan kuuluivat myös voimakkaat kirkolliset herätysliikkeet. Ja oliko Jumalan sormi mukana vuosisadan vaihteen venäläistämispyrkimyksissä niin, että Suomi ikäänkuin kylläksi saaneena päätti julistautua suvereeniksi valtioksi vuonna 1917? Nämä ovat suuren luokan kysymyksiä ja niihin vastaamisessa ei sovi mestaroida. Luulen kuitenkin, että me ajattelemme kiitollisina Jumalan näin johtaneen kansaamme.
Ottakaamme vielä toinen esimerkki vähän lähempää, viime sotien ajalta. Haluaisin tuoda esiin yhden näkökohdan, jota ei juurikaan tunneta. Se koskee suomalaisten myöhäistä tai ainakin myöhäiseltä näyttävää Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaa Kannaksella 1944. Yleisesti on ihmeltelty, miksi Suomi myöhästyi torjunnassa. Eikö tiedustelu ollut riittävää? Eikö sitä uskottu? Tiedustelin asiaa kerran poliittisen historian legendaksi kutsutulta professori Timo Soikkaselta. Hän vastasi, että oli onni ja Jumalan johdatusta, että joukot eivät olleet sijoitetut niin, kuin niiden olisi sen ajan sotilaallisen ajattelun mukaan pitänyt olla. NL:n hyökkäys alkoi niin valtavalla ja massiivisella tykistökeskityksellä, ettei sellaista ole ennen eikä jälkeen Pohjoismaissa nähty. Koko maa nousi ilmaan, jylinä kuului Mikkelissä asti. Mikäli joukot olisivat olleet tuossa tykistökeskityksessä, ei paljon olisi jäljelle jäänyt. Näin siis Soikkanen.
Soikkanen pitää ihmeenä myös sitä, että Laatokan takana olleet joukot onnistuttiin kuljettamaan rautateitse juuri sille linjalle, jossa puna-armeija voitiin pysäyttää. Miksi NL ei pommittanut ylivoimalla Laatokkaa kiertävää rautatietä poikki, toteaa Soikkanen.
Kysymme jälleen, pidättikö Jumala Suomen joukot niin, että ne olivat oikeaan aikaan väärässä paikassa ja pelastuivat myöhempää tehtävää varten. Ja edelleen, pidättikö hän viholliskoneet maassa niin, että joukot pelastuivat toistamiseen, vaikkakin myöhemmin tuli suuria tappioita, kun vihollinen onnistuttiin pysäyttämään valtaamasta koko maata. Meidän lienee helppo yhtyä toteamukseen kahdesta ihmeestä. Varsinkin kun muistamme, että koko kansa rukoili tuolloin isänmaalle pelastusta. Tästä tehtävästä muistuttivat presidentin puolison rouva Gerda Rytin ehdotuksesta radion kautta kuultavat Turun tuomiokirkon kellon kahdentoistalyönnit. Puolen päivän hetki Radio Yle 1:ssä tuomiokirkon kellonlyönteineen on tätä perua.
Sain osallistua Liedon seurakunnan viime lokakuussa järjestämälle Saksan-matkalle, joka kohdistui uskonpuhdistuksen keskeisiin paikkoihin. Me ajattelemme helposti, että reformaatio oli vain kirkollinen liike. Sitähän se oli, mutta sen vaikutukset ulottuivat valtavan laajalle yhteiskuntaan. Liioittelematta voi sanoa, että Eurooppa ja Pohjois-Amerikka eivät olisi sitä, mitä ne ovat tänä päivänä, ilman reformaatiota. Siihen on kaksi syytä ylitse muiden.
Ensinnäkin reformaation käynnistäjä ja keskeisin hahmo munkki, myöhemmin perheenisä, pappi ja professori Martti Luther antoi työlle aivan uuden merkityksen. Kristityn tulee tietysti palvella Jumalaa. Siihen asti sellaiseksi oli ymmärretty vain hartaudenharjoitus ja laupeu-dentyö. Luther opetti, että jokainen palevelee lähimmäistään ja sitä kautta myös Jumalaa omalla työllään. Jokainen on kutsuttu siinä tehtävässä, jossa hän on yhteiskun-nassa tai kotona, korkeassa tai vähäisessä asemassa, palvelemaan toisia ja ympärillään olevaa yhteisöä. Ja kun hän palvelee muita Jumalan luotuja, hän kirkastaa näin myös itse Jumalaa. Tästä on tullut nimitys kutsumustyö, joka siis tarkoittaa jokaisen ihmisen tekemää työtä. Ja tämä on antanut pohjan ns. luterilaiselle työmoraalille. Tähän liittyvät Paavalin monet kehotukset, jotka rippikoulussakin opetetaan, työn tekemisen moraalista tehdä kaikki sydämestä ja tehdä niin kuin Jumalalle eikä ihmisille.
Toinen merkittävä tekijä Lutherin työssä ja reformaatiossa oli Uuden testamentin ja myöhem-min koko Raamatun kääntäminen saksan siis kansankielelle. Uskonpuhdistuksen levitessä muihin maihin myös Raamattu käännettiin ennen pitkää omalle kielelle. Tästä alkoi kansan lukutaidon opetus, mikä johti ajanoloon ennen näkemättömän laajaan kansansivistykseen.
Ilman luterilaista työn ymmärtämistä ja kansansivistystä ei voitaisi puhua hyvinvointi-valtioista, joita varsinkin ovat protestanttiset pohjoismaat. Uskonpuhdistuksen vaikutus, siunaus on siis käsittämättömän laaja varsinkin läntiselle maailmalle.
Mitä Suomi on tänään? Olemme lunastaneet vakaan paikkamme sekä Yhdistyneissä kansakunnissa että Euroopan Unionissa. Olemme monilla mittareilla mitattuna maailman kärkimaita. Emme ole käpertyneet itsemme ympärille. Olemme myös ulospäin suuntautuva ja maailman hädälle avautuva yhteisö. Kirkolliset ja muut kristilliset lähetysjärjestöt ovat jo toistasataa vuotta vieneet evankeliumin sanomaa reformaation hengessä eri puolille maailmaa näkyvin tuloksin. Tämä kaikki on ollut ja on samalla mitä parhainta kehitysapua.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin auvoista, kuin miltä saattaisi äkkiseltään tuntua. Suomen ja maailman tilannetta voisi analysoida tuntikausia. Totean vain kaksi asiaa. Toinen on, mitä tulee hyvinvointiin, kansan jakautuminen kahtia ja siihen liittyvä syrjäytyminen. Vaara on suuri ja osaksi jo totta. Kulloinkin asioista vastuussa olevien päättäjien asema ei ole kadehdittava. Enemmän kuin sormella osoittamista he tarvitsevat esirukousta. Siksi mm kirkossa rukoillaan joka sunnuntai päättäjille viisautta. Toinen on pyhäntunnon väheneminen. Minusta on tärkeää paitsi uskon säilymiseksi elävänä myös ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta, että hänellä on kokemusta pyhästä. Mutta pyhyyden kokeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Sunnuntai on arkipäiväistynyt. Työelämä on yhä hektisempää. Harrastukset, niin tärkeitä kuin ovatkin, tuppaavat ryöstämään lapsen ja nuoren ajan uuvuksiin asti. Milloin ihmisellä on aikaa pysähtyä ja hiljentyä? Onko hän kenties jo menettänyt kaipauksenkin siihen?
On paikallaan muistuttaa Heprealaiskirjeen viime sunnuntaille osoitetusta sanasta: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti.” (Hepr. 10: 35). Uuden testamentin alkukielessä kreikassa sana rohkeus on muodostunut kahdesta sanasta, jotka yhdessä merkitsevät kaiken vapaata puhumista. Ko. raamatunkohtaan sisältyy siis ajatus ”älkää lakatko puhumasta Jumalalle, Isälle, saatte tehdä sen vapaasti”. Päivän evankeli-umissa Jeesus sanoo omasta merkityksestään: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” (Joh. 8: 36). Kristukseen turvautuvina meillä on vapaa puhumisoikeus Jumalalle. Juuri tämä oli Lutherin ja reformaation löytö. Luther sanoi: ”Jos olen löytänyt Raamatusta vähemmän kuin Kristuksen, olen jäänyt köyhäksi. Jos olen löytänyt Raamatusta enemmän kuin Kristuksen, olen tullut köyhääkin köyhemmäksi.” Ei siis Kristuksen ohi eikä yli. Hän on tie, totuus ja elämä. Hänessä Jumala kuulee meitä sekä kansana että yksilöinä.
Eräs virkasisareni kertoi yhdeltä kasteelta seuraavan tapauksen. Kastetulla oli muutaman vuoden ikäinen isosisko. Pappi oli etukäteen kysynyt tämän nimen. Kastetoimituksen esirukouksessa hän sitten mainitsi nimeltä myös isosiskon. Kun tilaisuus oli päättynyt, tyttö tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Kuule, pappi, se oli hyvä rukous.” Niin, Jumala ottaa meidät vastaan, ei vieraina vaan Kristuksen lunastamina ja ystävinä nimeltä tuntien. Ilman Jumalaa tulevaisuus on suljettu kuin dead line, umpikuja. Mutta Jumalan kanssa tulevaisuus on avoin meille niin yksilöinä kuin kansana.