Tänään itsenäisyyspäivänä olemme kokoontuneet iloitsemaan ja kiittämään vapaasta isänmaasta. Ruokolahden sankarihaudoille on edellisten viikkojen aikana Marttojen johdolla valmistettu ja vastikään aseteltu lähes 300 havuseppelettä. Ne muistuttavat meitä tänään siitä, että vapaa isänmaa ei ole aina ollut itsestäänselvyys.
Näin itsenäisyyspäivän aikaan juhlapuheissa on ollut tapana muistella sota-aikaa. Se on tavallaan luonnollista, kun joukossamme vielä on niitä, jotka ovat eläneet sota-ajan läpi. He muistavat vielä henkilökohtaisesti, miltä tuntui, kun kuunneltiin radion uutisia taisteluista. Miltä tuntui silloin, kun läheisiä kannettiin sankarihautausmaalle. Ehkäpä joku tämän päivän kirkkovieras muistaa myös surujuhlan vuodelta 1941, kun sunnuntaipäivänä 28.12. kirkossamme siunattiin kerralla peräti 78 ruokolahtelaista sankarivainajaa. Rovasti Hämäläisen siunaussaarnaa oli silloin kuuntelemassa noin tuhat henkeä havuköynnöksin koristellussa kirkossa.
Tänä syksynä jäin itse ajattelemaan, miten oikeastaan suurin osa suomalaisista kantaa vielä jollakin tapaa sodan jälkiä itsessään. Muutama päivä sitten Tiede-lehden artikkelissa kerrottiin, miten sotalapseksi joutumisen trauma vaikeuttaa elämää myös seuraavassa sukupolvessa. Tutkijoiden mukaan naispuolisten sotalasten tyttärillä oli lähes viisinkertainen riski sairastua masennukseen verrattuna heidän serkkuihinsa, joiden äiti oli pysynyt kotona. Artikkeli teki arveluita, miksi seuraukset periytyivät juuri tytöille, se liittyi äitien ja tytärten suhteen dynamiikkaan.
Dosentti Ville Kivimäen tutkimuksessa: Väkivallan jäljet ja paluu rauhaan, kerrotaan puolestaan siitä, miten toinen maailmansota ei päättynyt aseiden vaikenemiseen, vaan jälkivaikutukset jatkuivat vuosikymmeniä. Erityisesti hävinneiden valtioiden kohdalla sotavuosien perintö on ollut raskas kantaa ja käsitellä. Suomessakin on vielä paljon niitä, joiden suvuissa ja perheissä kannetaan edelleen sodasta johtuvia traumoja ja suruja. Sota muutti perhesuhteita, avioerojen määrä lisääntyi, evakot ja heidän sijoituspaikkakuntiensa väki kahnasivat keskenään, rikollisuus ja alkoholismi kasvoivat. Vielä 1960-luvullakin Suomessa oli keskimääräistä enemmän sydänkuolemia, ja on arveltu, että näin oli juuri sotavuosien stressin ja sopeutumisongelmien takia.
Miksi nyt sitten muistelen saarnassani näitä vaikeita aikoja? Eikö kannattasi ennemminkin iloita siitä mitä on nyt ja katsella tulevaisuuteen päin? Vastaus löytyy itsenäisyyspäivän evankeliumitekstistä, Jeesuksen omista sanoista: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Me tarvitsemme oman historiamme ymmärtämistä ja sen sanoiksi pukemista, jotta siitä voidaan myös toipua. Kansakuntamme historia on meidän sukujemme ja perheittemme historiaa ja näin myös omaa henkilöhistoriaamme. Myös henkilökohtaisesti oivalsin tästä jotakin tänä syksynä, kun ajattelin oman äitini, Sortavalan evakon, sopeutumisvaikeuksia hämäläiskylään. Yhtäkkiä syntyi oivallus, että minähän kannan myös tuota kokemusta itsessäni. Kannoin lapsena tunnetta erilaisuudesta ja tuon kokemuksen kaiut ovat yhä minussa. Sodan kokemuksia ei paranneta vaikenemalla vaan tuomalla ne valoon.
”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Nämä Jeesuksen sanat eivät päde ainoastaan sodan traumojen käsittelyyn vaan ne sopivat moneen muuhunkin asiaan meidän ihmisten elämässä. Moni ajattelee, että sitä mitä en kerro enkä muotoile sanoiksi, sitä ei ole olemassakaan eikä sitä tarvitse kohdata. Puhumattomuuden alle voidaan haudata omat ja läheisten ongelmat, vaikeudet kodissa, perheessä tai työpaikalla. Kuitenkin Jeesus esittää sanoillaan meille selvän kutsun totuuden kohtaamiseen. Vain totuus tekee vapaaksi.
Kun Raamattu puhuu vapaudesta, lähestyy se aihetta enemmän sisäisen kuin ulkoisen vapauden näkökulmasta. Voihan ulkonaisesti vapaa ihminen olla sisäisesti hyvinkin sidottu. Jeesuksen sanoin: ”Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Jokainen meistä tietää, millaista on kantaa huonoa omaatuntoa. Se on kehno päänalunen. Synti sitoo ja orjuuttaa ihmistä. Onneksi synnin syyllisyyteen on olemassa vastalääke. Jeesus jatkaa puhettaan: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” Jumalan Poika, Jeesus Kristus, on kuollut puolestamme Golgatan ristinpuulla ja näin vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta.
Tästä kertoo itse asiassa myös kotikirkkomme alttaritaulu. Alttaritaulu on vanhempi kuin 100-vuotias isänmaamme, jo 102 vuotta vanha, ja sen nimi on ytimekkäästi ”Kristus ristillä”. Sitä ovat edelliset sukupolvet katselleet ja sen edessä me saamme tänään olla tällä joukolla puhuteltavina. Harvempi ehkä tuntee taiteilijan, Alexandra Frosterus-Såltinin elämänhistoriaa. Kuten tänään olemme todenneet, moni meistä kantaa edelleen vanhempiensa traumoja. Onneksi kuitenkin useammin on niin, että juuri vanhemmiltamme saamme suurimman tuen ja hyvän esimerkin elämäämme. Alexandran äiti oli Suomen ensimmäinen ylioppilastutkinnon suorittanut nainen. Isä oli Vaasan kirkkoherra, joka kannusti tyttärensä taideopiskeluja. Tämä oli poikkeuksellista aikana, jolloin taideakatemiat eivät huolineet naisia edes virallisiksi oppilaiksi, vaan heidän oli otettava yksityistunteja. Varsinaisen sysäyksen taiteilijan työlle antoi kuitenkin raskas elämänvaihe, kun Alexandran aviomies kuoli ja hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa. Nuorin heistä oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen. Niin kuin elämässä monesti tapahtuu, juuri elämän suurimmissa vaikeuksissa voi samalla piillä syvä siunaus. Alexandrasta tuli näin, vähän kuin pakon edestä, maamme ensimmäisiä naispuolisia taidemaalareita, joka pystyi elättämään itsensä ja lapsensa taiteellisella työllä. Frosterus-Såltinista kasvoi 1800-luvun tuotteliain kirkkotaitelija, joka maalasi Suomen kirkkoihin lähes 70 alttaritaulua. Meidän kirkkomme alttaritaulu on hänen töistään viimeinen, vuodelta 1915.
Kun me tänään katselemme alttaritaulua, puhuu se meille juuri Jeesuksen sanoista päivän evankeliumissa: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” Syyllisyytensä saa tunnustaa Jumalalle ja uskoa rikkomuksensa anteeksi Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden. Sitä kautta löytyy hyvä omatunto. Ylösnousemisellaan Jeesus on myös kukistanut kuoleman. Häneen turvaavan ihmisen ei tarvitse elää myöskään kuoleman pelossa.
Kun me tänään kiitämme ja iloitsemme vapaasta isänmaasta, rukoilkaamme samalla kansallemme tätä sisäistä vapautta. Toisin kuin moni tänä aikana luulee, Jumalan sanan kuuleminen ja Jeesukseen uskominen ei kahlitse ihmistä, vaan nimenomaan vapauttaa hänet elämään kaikista aidoimmillaan ja parhaimmillaan.