Joku saattaa kysyä, miksi tämä teksti on valittu itsenäisyyspäivään? Siinähän ei puhuta isänmaasta tai kansallisesta juhlasta.
Ehkä teksti luetaan tänä juhlapäivänä siksi, että siinä puhutaan vapaudesta. Vapaus nimittäin varmasti mainitaan jokaisessa juhlapuheessa tänään. Jossain saatetaan laulaa monille armeijan käyneille tuttua marssilaulua: ”Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus.”
Me suomalaiset liitämme vapauden ja itsenäisyyden erityisesti tänä päivänä yhteen. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat päättäneet, että kansallamme on oikeus itsenäisyyteen tasavertaisesti toisten kansojen rinnalla. Monet vanhempamme ja isovanhempamme ovat puolustaneet oikeutta itsenäisyyteen ja vapauteen. Joukossamme on vielä pienenevä joukko heitä, jotka ovat olleet sodassa ja tehneet, mitä tehdä piti, jotta voisimme olla vapaita ja itse päättää asioistamme. He ovat antaneet elämänsä alttiiksi, jotta voisimme vapaasti puhua omaa kieltämme, jotta voisimme vapaasti uskoa Jumalaan tai olla uskomatta. Vapaus on keskeinen meitä kaikkia yhdistävä arvo.
Myös evankeliumitekstissä vapaus liitetään kansalliseen identiteettiin. Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia.” Juutalaiset olivat kansa, jossa vapauden uskottiin siirtyvän veren perintönä. Muistamme Raamatun alkukertomuksista, miten Jumala sanoi Abrahamille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Kehotusta seurasi lupaus: ”Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus.”
Kantaisä Abrahamin jälkeläiset uskoivat olevansa luvattua kansaa. He olivat jotain erityistä, vapaita miehiä ja naisia. Kukaan eikä mikään voinut heitä orjuuttaa. He uskoivat olevansa vapaita syntyperänsä perusteella, jopa muiden kansojen yläpuolella.
Jeesus siirsi vapauden pohdinnan syntyperää ja kansallisuutta laajempaan yhteyteen. Hän kysyi, mitä todellinen vapaus on. Jeesus opetti, että vapaus tulee muualta kuin ulkoisista tekijöistä. Edes kuuluminen luvattuun kansaan ja Abrahamin perintö eivät tuoneet todellista vapautta. Myös Abrahamin jälkeläiset rikkoivat käskyjä. Kukaan ei ollut vapaa pahasta. Kaikki olivat synnin orjia.
Ennen tätä tekstiä Johanneksen evankeliumissa on vaikuttava kertomus Jeesuksen ja huonomaineisen naisen kohtaamisesta. Juutalaiset olivat valmiit kivittämään naisen, koska hänet oli saatu kiinni aviorikoksesta. Niin ankaraa rangaistusta vaati Mooseksen laki.
Jeesus asettui puolustamaan naista ja kysyi kiviä kädessään pitäviltä miehiltä: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Tuli hiljaisuus. Yhtäkään kiveä ei heitetty. Naisen syyttäjät poistuivat yksi toisensa jälkeen. Jeesus päästi naisen menemään ja sanoi: ”Minäkään en sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.” Nainen sai anteeksi. Hän oli todella vapaa.
Tätä kertomusta vasten vapaus saa uuden ulottuvuuden. Se on vapautta ihmistä orjuuttavista voimista. Se on vapautta pahasta, elämää ja ihmisten välisiä suhteita rikkovista voimista. Tämän vapauden saattoi vain Jeesus antaa. Hän sanoi: ”Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei pysy talossa ikuisesti, mutta poika pysyy. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.”
Jumalan Poika antoi suurimman uhrin ristillä. Kuolemallaan Kristus vapautti meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Tällä vapaudella oli kallis hinta, Kristuksen kärsimys ja kuolema. Se toi ihmiselle vapauden.
Myös isänmaamme vapaudella oli kallis hinta. Sen kokivat talvisotaan joutuneet sotilaat 80 vuotta sitten. Yksi heistä oli kotikaupunkimme kasvatti Yrjö Jylhä. Hänen isällään oli kiviliike, joka hankki ja työsti kiviä tämän Tuomiokirkon seiniin.
Yrjö Jylhä oli talvisodassa Taipaleenjoella ankarissa taisteluissa. Hän kirjoitti kokemuksistaan runoja. Runossa Rynnäkön jälkeen hän tilittää tuntojaan siitä, miten komppanianpäällikön vastuu ja tosiasiat johtivat monen nuoren miehen lähettämiseen kuolemaan.
”En käskenyt teitä kuolemaan, mutta käskyni eivät teitä suojelleet. Yhdessä rynnistimme mitään kyselemättä, yhdessä otimme tulisuihkut vastaan, yhdessä ne vaiensimme.
Sain haavan – vähät tuosta, jos haavaa muut’ ei ois: se saakoon tyhjiin juosta, jos vain se levon tois. Mut teidät tuleen johdin, tuleen ja kuolemaan – sen vastatako tohdin, sen anteeksiko saan?”
Runossa kaatuneet asetoverit lohduttavat ahdistuksen painamaa johtajaansa:
”Et tehnyt, mitä tahdoit, vaan minkä määräksi sait, niin vähän itse mahdoit, sua johti julmat lait. Mut korkeammat voimat sun kanssas taistelee; pois heitä tuntos soimat ja työmme loppuun tee.”
Talvisodan sukupolven uhri oli suuri. Kansamme vapaudella oli kallis hinta. Tästä me kiitämme vanhempiamme ja isovanhempiamme. Tästä vapaudesta tuomme kiitoksen Jumalalle, kansojen kaitsijalle.
Rakkaat kristityt. Tänään juhlimme kotimaata, äitiemme ja isiemme maata. Olemme kiitollisia vapaudesta, joka kansallamme on. Kiitämme hyvinvoinnista, jonka tämä maa meille tarjoaa.
Ulkoisen vapauden rinnalla on myös syvempi vapaus. Se on vapautta sisäisistä vihollisista, pahasta, syyllisyydestä ja epätoivosta. Tämän vapauden Jumala tahtoo Pojassaan Jeesuksessa meille antaa. ”Jonka Poika vapauttaa, on todella vapaa.” Aamen.