Itsenäisyyspäivä, Joh.8:25-28, Salla Tyrväinen

Tänään on oikein ja hyvä kiittää Jumalaa isänmaastamme, sen vapaudesta ja itsenäisyydestä, on hyvä ajatella niitä ja kiittää, sillä kiitollisuus ei ole itsestään selvää. Oletkohan sinä täällä kirkossa etsimässä kanssani jotain itsenäisyyspäivään liittyvää hengellistä ydintä ja ulottuvuutta, jotain elävää ja olennaista, tänä päivänä, johon kuuluu paraateja, sankarihaudoilla käyntejä, juhlapuheita ja linnanjuhlat? Totuus tekee vapaaksi. Juutalaisten ja Jeesuksen välinen keskustelu koski sisäistä vapautta: se kiinnosti heitä, Rooman vallan eläviä, heitä, joille vapaus nivoutui oman kansan ja sen identiteetin syntymiseen, siihen historiaan, jota oli kuljettu Jumalan kanssa. Vapaus oli heille mukana jo ihan alussa: kantaisä Abrahamille syntyi poika Isak vapaasta vaimosta Saarasta, toisin kuin Ismael, joka syntyi orjattaresta, joista kyllä myös Jumala Raamatun mukaan huolehti. Abrahamin, Isakin ja Jaakobin vapaat jälkeläiset joutuivat orjiksi Egyptiin. Uudeksi ja perustavaksi vapauskertomukseksi tuli se, kuinka Jumala vei heidät pois orjuuden pesästä. Tuohon samaan vapautumiskertomukseen kuuluu lain liiton solminen Siinailla. Tuo lakiasiakirja Kymmenen käskyn muodossa alkaa juuri muistutuksella vapautuksesta: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinun pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita Jumalia.” Vapaus, kulkeminen kohti omaa, luvattua maata, ja kansallinen identiteetti edellyttivät myös etiikkaa, moraaliarvoja, yhteisiä pelisääntöjä yhteiseksi ja kunkin omaksi hyväksi. Tämän vapauden, joka juutalaisella merkitsi Jumalan hyvässä lain liitossa pysymistä, sen vaaliminen muodostui keskeiseksi kansan ulkonaisen vapauden asteen vaihdellessa rajusti itsenäisestä kuningaskunnasta pakkosiirtolaisuuteen, jälleenrakennukseen maassa, jossa asui runsaasti muista kansoista tulleita ja sitten roomalaisten vallan alle jäämiseen.
Oma kansallistuntomme versoi muiden antamien lakien alaisuudessa eläessä. Kuvataide, musiikki ja kirjallisuus loivat, ilmaisivat ja sanoittivat suomalaisuutta, ja eivätkä vähiten juuri sortovuosina. Itsenäistyminen ja Venäjän vallan alaisuudesta vapautuminen ei ole meillä riemukas kertomus, koska tuon itsenäistymisen kannoilla seurasi heti raaka sisällissota. Sitä on nimitetty myös vapaussodaksi. Haava, juopa, repesi kansan keskelle itsenäisyyden kahdeksi ensimmäiseksi vuosikymmeneksi. Osa nykyistä ja mielestäni erittäin tärkeää totuustyöskentelyä on ollut tutkia tuota sotaa, symbolisessa mielessä avata joukkohautoja ja dokumentoida vankileirien todellisuutta. Talvisodan ihme, siinä mielessä kuin siitä yleensä puhutaan, on suuri. Mutta onko suurempi ihme se, että kahtiajakautunut kansamme yhdistyi tuossa sodassa, ja yhdistyi nimenomaan yhteisen vihollisen takia tai avulla. Tätä taustaa vasten kansallinen identiteettimme on karu. Mutta vaikka maakuntien ja kaupunkien vaakunoissa ja lipuissa on kuvattuna miekkoja ja nuolia kuin todistaen tuosta vihollisen avulla yhdistyneestä Suomesta, Suomen lipussa on sininen risti. Se risti viittaa siihen vapauteen, jonka saamme ottaa vastaan Kristukselta. Oma väkivaltaisuutemme ja kostonhalumme saa olla avoimesti, totuudellisesti katsottuna Kristuksen kanssa ja hänelle jätettynä. Oman ja myöskään kansallisen identiteettimme pohjana ei tarvitse olla sotaisuus, vaan armo ja totuus. Todellinen vapaus on uudestisyntymistä Jumalan valtakunnan palvelukseen: oikeudenmukaisuuden, laupeuden eli heikoimmista huolehtimisen ja rauhan palvelemiseen, totuudessa ja rakkaudessa.