Vietämme tänään Suomen 90. itsenäisyyspäivää, jos itsenäisyysjulistuksen päivä 6.12.1917 lasketaan mukaan. Maamme on itsenäisenä valtiona vielä nuori, vaikka itsenäisyyden aika on pitkän ihmiselämän mittainen. Kun mietimme, mitä kaikkea 90 vuoden aikana on tapahtunut, joudumme hämmästelemään sitä, kuinka paljon maailma on muuttunut ja kuinka moninaiset maamme ja kansamme vaiheet ovat olleet.
Vielä suurempi hämmästelyn aihe kuin itsenäisyyden ajan ulkonaiset tapahtumat on se, miten näihin tapahtumiin on suhtauduttu ja miten ne on ymmärretty ja miten maailmaa eri aikoina on tulkittu. Itsenäisen Suomen historia osoittaa selvästi ja hätkähdyttävästi, että ihminen on aina oman aikansa ja ympäristönsä lapsi ja vanki. Samalla kansamme vaiheissa tulee monella tavalla esille se ikävä tosiasia, että olemme myös synnin vankeja ja orjia, kuten päivän evankeliumissa sanotaan.
Heti itsenäistymisen jälkeen ajauduttiin veriseen sisällissotaan, jonka haavat eivät ole ehkä vieläkään täysin umpeutuneet. Vuoden 1918 tapahtumissa mukana olleet ja heidän jälkeläisensä aina kolmanteen ja jopa neljänteen polveen asti ovat olleet taipuvaisia näkemään nämä tapahtumat vain omista lähtökohdistaan käsin ja tulkitsemaan niitä kapea-alaisesti.
Itsenäistymistä seuranneella vuosikymmenellä Suomessakin nostivat fasismin kaltaiset ääriliikkeet päättään, ja 30-luvun alussa ne olivat voimansa tunnossa. Niiltä loppui kuitenkin käyttövoima, eivätkä ne päässeet täällä koskaan valtaan kuten Saksassa. Mutta kuinka Hitler saattoi päästä valtaan ja pysyä vallassa ja kuinka on mahdollista, että natsit onnistuivat tappamaan miljoonia juutalaisia? Nämä ovat kysymyksiä, joiden äärellä olemme ihmeissämme ja joita pohtiessamme, joudumme tekemään ihmisluonnosta ja ihmisen kyvystä ajatella kriittisesti johtopäätöksiä, joita monet eivät halua tehdä. Vaikka meillä ei ajauduttu samaan tilanteeseen kuin Saksassa, fasismin sukuisten liikkeiden saama suosio ja niihin liittyneet ilmiöt ovat joka tapauksessa hämmentävä asia.
Sotia edeltäneen ajan ääriliikkeiden taustalta voidaan toki löytää useita niitä selittäviä tekijöitä. Samoin on selvää, että sodanjälkeisellä “suomettumisella” – jos tällaista termiä käytetään – on selityksensä. Mutta eikö ole aika erikoista, että menettelytavat, jotka olivat välttämättömiä ja tarkoituksenmukaisia, kun suuren naapurin uhka oli jatkuvasti todellinen, alkoivat elää omaa elämäänsä? Mentiin pitemmälle kuin oli tarpeellista ja Neuvostoliitto-korttia käytettiin politiikan teon välineenä. Samalla sotiemme veteraanit unohdettiin, eivätkä he saaneet osakseen ansaitsemaansa arvostusta ja kunnioitusta.
Erityisesti 70-luvulla Neuvostoliiton ihailu sai käsittämättömät mittasuhteet. Opiskelijoiden keskuudessa oli tuolloin paljon nk. taistolaisia, ja muissakin opiskelijajärjestöissä suuren naapurin kehuminen kuului asiaan. Opiskelin itse 70-luvulla Tampereen yliopistossa, missä marxilaiset aatteet olivat mukana kaikessa mahdollisessa. Ero tämän päivän opiskeluun on valtava, koska nykyään kaikki tällainen on täysin unohtunut. Tuohon aikaan yleinen ilmapiiri ja Neuvostoliiton pitäminen mallimaana vaikutti väistämättä kaikkien opiskelijoiden ajatteluun. Jotkut “asialle vihkiytyneet” olivat käyneet tässä ihmemaassa ja kertoivat, kuinka siellä kaikki on paremmin kuin Koti-Suomessa. Itsekin päätin lähteä seurakunnan järjestämälle retkelle silloiseen Leningradiin. Arvelin jo etukäteen, että kaikki ei välttämättä ole ihan niin kuin kerrottiin, mutta olin silti perille päästyäni hämmästynyt. Kouluaikana olin ollut rakennuksilla töissä ja mieleeni on jäänyt, kuinka katselin ihmeissäni hotellihuoneen ikkunasta paikallisten rakennusmiesten valutöitä. Kaikesta sai sen vaikutelman, että mitään ei viitsitä tehdä kunnolla. Varmaan monen muunkin silmät avautuivat, kun he tutustuivat “mallimaahan”, mutta monet olivat niin omaksumiensa ajatusten lumoissa, että niiden uudelleenarvioiminen oli pitkä ja kivulias prosessi.
90-luvun alussa iski Suomeenkin lama tai se iski erityisen voimakkaasti juuri Suomeen. Lamakausi aiheutti paljon suuremman taloudellisen taantuman kuin 30-luvun pulakausi. Kun lähtötaso oli 30-luvulla paljon matalampi kuin 60 vuotta myöhemmin, pulakausi toki koetteli ihmisiä paljon enemmän kuin hyvinvointivaltiota kohdannut lama. On käsittämätöntä, kuinka lama pääsi yllättämään, vaikka sen olisi pitänyt olla ennakoitavissa. Jotkut siitä varoittelivatkin, mutta heitä ei kuultu. Sen sijaan talouselämän asiantuntijat, joiden olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa, eivät nähneet tai kieltäytyivät näkemästä aikojen merkkejä.
Yleensäkin aikojen merkkejä on vaikea nähdä tai niitä ei haluta nähdä. Tällainen johtopäätös voidaan tehdä sellaisen pintapuolisenkin ja valikoivan Suomen historian tarkastelun perusteella, jonka olemme suorittaneet. Ajan henki on aina lyönyt leimansa siihen, miten todellisuus on ymmärretty, ja erilaiset ihmisryhmät ovat toimineet usein hyvin sokeasti olosuhteiden ja omien lähtökohtiensa ohjaamina.
Kristillisellä kirkolla on aina ainakin periaatteessa julistettavana kullekin ajalle profetaallinen sanoma, joka ei mukaudu ajan henkeen ja joka myös paljastaa aikojen merkit. Käytännössä kirkko on usein mukautunut tämän maailmanajan mukaan – mistä Paavali varoittaa meitä (Room. 12:2) – ja seurannut ajan henkeä, joskus hyvin tiivistikin.
Kirkon sanoma voi olla profetaallista vain silloin, kun kirkko elää maailmassa mutta ei maailmasta. Kirkon sanoma ankkuroituu ajan rajan toiselle puolelle, taivaalliseen isänmaahan. Kristitty arvostaa myös ajallista isänmaata ja se on hänelle tärkeä ja rakas, mutta kristityn varsinainen kotimaa on taivaassa. Adventin aikaan kuuluu paitsi Vapahtajan syntymäjuhlan myös hänen paluunsa ja Jumalan valtakunnan toteutumisen odotus.
Ensimmäiset kristityt elivät jatkuvassa ja hartaassa Kristuksen takaisintulon odotuksessa. Miten on meidän laitamme? Seurakunta, joka ei odota Herransa paluuta, ei ole riippuvainen hänestä eikä elä lähellä häntä. Tällaisella seurakunnalla ei myöskään ole profetaallista sanomaa julistettavana ajalleen.
Jumalan sana pysyy toki aina samana ja muuttumattomana, ja Jumalan Henki synnyttää uskon sen kautta meistä riippumatta, mutta meidän on silti syytä kysellä, julistetaanko meidän keskuudessamme Jumalan sanaa ja julistetaanko sitä sillä tavalla, että se kohtaa tämän ajan ihmiset? Samalla meidän on syytä miettiä, osaammeko arvioida aikaamme: Näemmekö oikein ajan merkit ja osaammeko tehdä niistä oikeat johtopäätökset?
En väitä, että itse tähän kykenen. Jotain on kuitenkin helppo nähdä. Ainakin se on selvää, että kristinuskon merkitys on jatkuvasti vähenemässä maassamme, mikä tulee esille sekä kansamme elämässä että niissä poliittisissa päätöksissä, joita maassamme tehdään. Kukaan ei varmaankaan kiellä tätä ilmeistä tosiasiaa, mutta mistä kertoo se, että kristinuskoon on alettu suhtautua jopa korostuneen kielteisesti tai kielteisemmin kuin vieraisiin uskontoihin?
Englannissa lentoyhtiö uhkasi erottaa ja kai erottikin lentokenttävirkailijan, joka kieltäytyi piilottamasta kaulanauhansa pientä ristiä. Sen sijaan muiden uskontojen tunnukset lentoyhtiö sallii. Välillä vaikuttaa siltä, että Suomessa suhtaudutaan kristinuskoon samaan tapaan. Mistä tämä johtuu? Yksi tekijä on varmaan se, että muiden uskontojen edustajia ei haluta ärsyttää. Tällainen ajatus on nurinkurinen, sillä todellisuudessa muiden uskontojen edustajat usein arvostavat sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä on meille tärkeää. Kaikkia esillä olleita rajoituksia, joilla kristinusko halutaan piilottaa, ei voi mitenkään perustella järkevästi. Ajan hengelle näyttää olevan ominaista, että selviä järjettömyyksiä ja ristiriitaisuuksia ei nähdä tai niistä ei piitata.
Nykyään puhutaan paljon monikulttuurisuudesta. On tietysti hyvä asia, jos erilaiset kulttuurit voivat elää sovussa, mutta on kummallista, jos omaa kulttuuria ei arvosteta. Kristinusko on vaikuttanut paljon syvemmin suomalaiseen yhteiskuntaan kuin monet tunnustavat. Sitä mukaan kuin kristinusko sysätään syrjään, tilalle tulee jotain muuta. Tätä ehkä pidetä pahana asiana, mutta aikaa myöten tullaan varmasti huomaamaan, että kristinuskosta luopumisella on seurauksia, joita ei etukäteen ymmärretty.
Maamme tulevaisuus on Jumalan käsissä. Hän on ollut meille tähän asti hyvin armollinen, mutta me olemme hänet unohtaneet. Meitä kutsutaan tänään kansakuntana, kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä parannukseen.