Elämme kaaosteoreettista aikaa. Olette ehkä kuulleet fyysikkojen kehittämästä kaaosteoriasta, jonka mukaan jollakin pienellä asialla voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia, kun se laukaisee mutkikkaan tapahtumaketjun. Kun esimerkiksi perhonen räpyttää siipiään Etelä-Amerikassa, seurauksena voi olla, että Urjalassa kaivot tyhjenevät. Globalisaation vaikutuksesta maailmanlaajuiset kaaosprosessit hallitsevat nykyään myös ihmisten luomaa maailmaa. On käynyt yhä selvemmäksi, että ihminen ei pysty hallitsemaan maailmaa ja historian kulkua, vaikka jotkut vastoin selviä tosiasioita niin kuvittelevat. Maailmasta tulee koko ajan pienempi mutta samalla monimutkaisempi, epävarmuus lisääntyy, muutosvauhti kiihtyy ja tulevaisuutta on entistä vaikeampi ennakoida.
Ihmiskunta on nykyään monella tavoin kohtalonyhteydessä keskenään: Luonnon saastuminen muuttaa elinoloja kaikkialla, vaaralliset taudit voivat levitä maapallon puolelta toiselle, terroristit toimivat kaikissa mahdollisissa paikoissa, kansantaloudet ovat yhä tiukemmin sidoksissa toisiinsa, monikansallisten yritysten lonkerot ulottuvat joka puolelle ja niin edelleen.
Globalisaatio on tieteen ja tekniikan kehityksen väistämätön seuraus, mutta ihminen vaikuttaa siihen, millaisia muotoja globalisaatio saa. Siksi voidaan kysyä, kuinka tietoisesti ja vapaaehtoisesti on lähdetty tielle, joka on johtanut maailmantalouden keskelle yhä syvenevää kaaosteoreettista todellisuutta? Kärjistetysti voidaan sanoa, että kun kärpänen istuu pörssimeklarin näyttöpäätteelle Tokion pörssissä ja meklari tekee virheellisen havainnon, seuraus voi olla se, että suomalaisessa yrityksessä sata työntekijää saa lopputilin.
Maailmantalouden kehitykseen on joka tapauksessa vaikuttanut uusliberalismiksi kutsuttu talousoppi, jonka mukaan kaikenlaisen kaupankäynnin tulee olla mahdollisimman vapaata ja valtion roolin taloutta ja kauppaa koskevissa kysymyksissä mahdollisimman vähäinen. Yhdysvalloissa on uusliberalismin nimiin vannottu Ronald Reaganin ajoista lähtien, ja muualla on seurattu perässä. Suomessa on kuljettu hämmästyttävän suuressa määrin uusliberalismin viitoittamaa tietä, vaikka olisi luullut, että lama-ajan kokemuksista opittiin jotain. Kukaan ei pysty varmasti sanomaan, millaisia seurauksia erilaisilla valinnoilla olisi ollut. Kun kelkkaan kerran hypätään, se vie mennessään ja liikkumavara päätöksiä tehtäessä vähenee koko ajan.
Yhdysvalloissa uusliberalistinen talousoppi on tuottanut siinä mielessä hyviä tuloksia, että kauppa on käynyt ja talous kasvanut. Valitettavasti vain pieni osa kansasta on päässyt tästä hyötymään, enemmistön asiat ovat menneet jopa huonompaan suuntaan. Luin juuri lehdestä, että esimerkiksi maatalous- ja elintarvikealalla reaalipalkat ovat puolittuneet. Jos tämä hätkähdyttävä tieto pitää paikkansa, sen luulisi herättävän vastuuntuntoiset päättäjät Suomessa miettimään, mihin olemme matkalla. Mäki jyrkkenee ja kelkka vie mennessään, mutta kaiketi jotain voidaan vielä tehdä?
Parhaiten toimeen tulevat pystyvät Yhdysvalloissa kuluttamaan uskomattoman paljon, muutoinhan talouskasvua ei tapahtuisi. Olen ihmetellyt, miten tämä on mahdollista. Viime viikolla sain asiaan uutta valoa, kun luin niin kutsutuista ostajista. Lehdessä kerrottiin, että rikkailla naisilla on Yhdysvalloissa palveluksessaan erityisiä ostajia, jotka valmistelevat heidän ostoksiaan: katsovat jo valmiiksi mahdollisesti ostettavia vaatteita ja ehkä ostavatkin niitä työnantajilleen, jotka sitten käyttävät niitä. Tai ovat ainakin käyttävinään, sillä esimerkiksi kaikkia kenkiä ei voi koskaan käyttää, jos niitä on 2000 paria kuten Filippiinien entisen diktaattorin puolisolla. Mutta uusliberalismin korkein hyvä näyttää joka tapauksessa toteutuvan: talous kasvaa ja raha liikkuu.
Meistä on Suomessakin tullut rahan rajoittamattoman liikkumisen vankeja. Suuryritykset ovat siirtyneet suurelta osin ulkomaiseen omistukseen, mutta ulkomaisella pääomalla ei juurikaan tehdä investointeja tänne reuna-alueelle. Suomesta on siirtynyt viiden vuoden aikana 100 000 teollista työpaikkaa muualle, ja tulevaisuudessa työpaikkoja menetetään koko ajan lisää, jos jotakin ratkaisevaa muutosta ei tapahdu. Riittävästi joustamalla voidaan työpaikkojen karkaamista ehkä hidastaa, mutta kannattaako tähän ryhtyä?
Aamulehden pääkirjoituksessa 5.10.2003 todettiin: “Markkinataloudessa tuloerot kasvavat vääjäämättä. Muuttuvassa maailmassa yhteiskunnallisilta vallankäyttäjiltä vaaditaan rohkeutta ja hyvää pelisilmää. Työmarkkinoilla … solidaarisuus voi poikia lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jos työpaikat karkaavat alta ja työttömien armeija entisestään kasvaa.”
Mutta voiko sellainen yhteiskunta, missä ei voi olla solidaarinen eli osoittaa lähimmäisen rakkautta, pysyä kovin pitkään pystyssä? Eikö lähimmäisen rakkaus ole arvo sinänsä? Eikö lähimmäisen rakkautta tule osoittaa, vaikka se olisi huonoa taktiikkaa ja kertoisi pelisilmän puutteesta? Eikö työmarkkinoilla tarvittaisi päinvastoin suurempaa solidaarisuutta?
Kuten sanottu, tulevaisuuden ennakoiminen on entistä vaikeampaa. Lähimenneisyydessäkin on ehtinyt tapahtua paljon yllättävää. Paavo Väyrynen esitti väitöskirjassaan vuonna 1988 kaksi ennustusta: Neuvostoliitto tulee pysymään suurvaltana, ja Euroopan yhdentyminen ei etene. Väittelijää ei moitiskeltu näiden ennustusten takia, koska niihin uskottiin varsin yleisesti. Molemmat ennustukset osoittautuivat kuitenkin hyvin pian vääriksi, millä on ollut sekä omaa maatamme että koko maailmaa ajatellen kauaskantoisia seurauksia.
Tietoisena ennustamisen vaikeudesta seuraan kuitenkin Väyrysen jalanjälkiä ja ennustan, että länsimaiden perikato ei ole enää kaukana. Toivottavasti olen yhtä huono ennustaja kuin Väyrynen. Laitan myös ennustukseni perään ehdon: ellei kehityksen suunta muutu. Länsimaat ovat tuhoutumassa samalla tavoin kuin entinen Neuvostoliitto, sisältäpäin eikä ulkoisen uhan takia. Tuhon syytkin ovat samat kuin Neuvostoliiton kohdalla: talouden romahtaminen ja moraalinen rappio. Ensinnäkään järjetön kulutus ja yhteiskunnan jakautuminen eivät voi jatkua loppumattomiin, ja toiseksi yhteiskunta tarvitsee paljon kestävämmän perustan kuin minkä uusliberalistiseen talousoppiin liimautunut kaikenlaisen vapauden ideologia ja ajatus rahan keräämisestä elämän tarkoituksena voivat antaa.
Mitä siis yhteiskuntamme tarvitsee perustakseen? Näin itsenäisyyspäivänä voimme mainita ensiksi isänmaallisuuden. Isänmaallisuuden aika ei ole ohi, ei myöskään kansallisvaltioiden aika, vaikka näin väitetään. Jumalan luoma maailma hahmottuu kansoina, joille Jumala on määrännyt asumisensa rajat. Jumala on armossaan antanut meille vapaan isänmaan, jonka vapauden puolesta veteraanit ovat taistelleet. Meillä ei ole mitään syytä luopua saamastamme lahjasta ja meillä on lupa odottaa isän-maallisuutta kaikilta tahoilta aina, kun maamme tulevaisuuteen liittyviä päätöksiä tehdään.
Vääränlaista isänmaallisuuttakin on epäilemättä joskus esiintynyt, mutta sen aika lienee ohi. Oikea isänmaallisuuden ja suomalaisuuden vaaliminen ei tarkoita sitä, että muualta tulevat eivät ole tänne tervetulleita, kunhan he vai sopeutuvat siihen, mikä täällä on koettu tärkeäksi ja arvokkaaksi.
Toiseksi tarvitsemme yhteisöllisyyttä – ja nimenomaan ihan uudenlaista ja uudelleen löydettyä yhteisöllisyyttä. Näinä aikoina kaikki keskittyy kaikilla tasoilla: maailmassa, Euroopassa, Suomessa, Etelä-Pirkanmaalla ja Urjalassa. Tulevaisuus ei näytä Urjalassa ruusuiselta: Suomi on Euroopan reuna-aluetta ja Urjala Etelä-Pirkanmaan reuna-aluetta. Siksi juuri täällä tarvitaan uudenlaista yhteisöllisyyttä, yhdessä yrittämistä ja lähimmäisestä välittämistä. Jos tällaista yhteisöllisyyttä löytyy, se auttaa selviytymään vaikeina aikoina ja antaa elämälle sisältöä hyvinäkin aikoina.
Seurakunnassa on tarkoitus aloittaa ensi vuoden puolella kirkkokyytipalvelu. Ajatuksena on, että vapaaehtoiset seurakuntalaiset toisivat autoillaan kirkkoon niitä, jotka eivät sinne muutoin pääse. Tämä on yksi pieni yhteisöllisyyden testi: löytyykö sen verran lähimmäisistä välittämisen mieltä, että heistä pidetään tällä tavalla huolta.
Kirkkoon tuleminen ja kirkkoon pääseminen on tärkeää meille jokaiselle henkilökohtaisesti, mutta täältä Jumalan huoneesta löytyy lopulta myös tärkein yhteiskuntamme perusta. Kristinusko on muovannut yhteiskuntaamme paljon syvemmin kuin tulemme ajatelleeksi ja paljon enemmän kuin monet haluavat tunnustaa. Suomalaisen yhteiskunnan kristillisen juuret ulottuvat vuosisatojen taakse. Entisen Neuvostoliiton pitäisi olla varoittava esimerkki siitä, mitä jää jäljelle ja tulee tilalle, kun yhteiskunnan kristillinen perusta tuhotaan.
Meidän kädessämme ei kuitenkaan ole se, mitä tulevaisuus tuo mukanaan maallemme, paikkakunnallemme ja meille itsellemme. Tämä on lohdullista tietää. Vaikka me elämme “kaaosteoreettisessa” maailmassa”, jonka tapahtumia sattuma sekä ennakoimattomat ja hallitsemattomat voimat näyttävät ohjaavan, Jumalan silmissä on kaikki selvää ja yksinkertaista ja palvelee hänen tarkoituksiaan.
Ensimmäinen joulu todistaa siitä, että Jumala ei ole meitä hylännyt vaan tahtoo ottaa meidät luokseen ikuiseen isänmaahan. Ensimmäisenä jouluna aika ja ikuisuus kohtasivat, kun Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten maailmaan ja historiaan. Joulun ihme jakaa historian kahtia ja määrittelee sen päämäärän. Emme voi kurottautua ajan ulkopuolelle, mutta Jumala on tullut luoksemme ja ojentanut meille kätensä. Hänessä meillä on turva, joka kestää kaikissa omissa ja kansamme vaiheissa.