Puhuimme nuorten illassa Jeesuksen paluusta takaisin tänne maan päälle. Nuoret olivat sitä mieltä, että Jeesuksen elämästä ja kuolemasta on ehtinyt kulua kovin pitkä aika. Siksi luulisi, että Jeesus olisi palannut jo paljon aikaisemmin.
Vanhemman ihmisen näkökulma ajan kulumiseen on erilainen. Nuoresta tuntuu sata vuotta ikuisuudelta. Minun iässäni alkaa ajatella, että sata vuotta on loppujen lopuksi lyhyt ajanjakso. Kahta tuhatta vuottakaan ei miellä enää kovin pitkäksi ajaksi. Kysymyksessähän on vain kahdenkymmenen pitkän ihmiselämän mittainen aika.
Olen viime aikoina miettinyt usein sitä, kuinka ajallisesti lähellä sota-ajan tapahtumat olivat silloin, kun itse olin nuori. Me sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat emme tätä ymmärtäneet. Sota-aika sijoittui ajatuksissamme jo melko kauas menneisyyteen, kun käytimme oman elämämme pituutta mittayksikkönä, jolla arvioimme ajan kulumista. Sodan läpikäyneen sukupolven kokemus oli tietysti toisenlainen: heidän elämässään sota-aika ja sen koettelemukset sijoittuivat vielä lähimenneisyyteen.
Me sodan jälkeen syntyneet saimme syntyä vapaaseen maahan. Sodan kestänyt sukupolvi ei kuitenkaan saanut 60- ja 70-luvuilla meidän ikäpolveltamme aina osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Yksi syy tähän oli epäilemättä juuri se, että me nuoremmat emme osanneet katsella asioita yli sen perspektiivin, minkä oma lyhyt elämämme meille antoi. Muitakin syitä toki löytyy. Ainakin omalla kohdallani on joka tapauksessa käynyt niin, että mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä ymmärtäväisemmin ja arvostavammin olen alkanut suhtautua itseäni vanhempaan sukupolveen. Varmaan monen muun kohdalla on käynyt samalla tavalla.
Nuori ihminen katselee asioita aina väistämättä oman lyhyen elämänsä valossa. Kun me vanhemmat muistelemme omia vaiheitamme, meillä luulisi olevan ymmärtämystä nuoria kohtaan, vaikka emme kaikkia heidän tekemisiään hyväksyisikään. Valitettavasti meille, joille on jo karttunut elämän kokemusta, voi käydä niin, että näköalamme elämään ja maailmaan ei laajennekaan vaan alkaa kaventua. Jäämme ehkä menneisyyden ja omien kokemustemme vangeiksi.
Menneisyyteen takertuva ei halua hyväksyä sitä, että maailma kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Pyrkimys pysäyttää ajan ja historian kulku sisältyy myös oletukseen, että kaikki jatkuu tulevaisuudessa entiseen tapaan. Tällaiset ikään kuin epähistorialliset tavat jäsentää elämää ja maailmaa ovat haitallisia. Yksityisen ihmisen kohdalla niiden omaksumista ei voi kuitenkaan pitää minään erityisen kummallisena asiana.
Sen sijaan on perin hämmentävää, että valtioiden päämiehet ja muut päätöksentekijät sekä yhteiskunnallisten ilmiöiden asiantuntijat voivat suhtautua maailmaan ja sen tapahtumiin hyvin epähistoriallisesti ja ilmeisen epärealistisesti. Otan pari esimerkkiä.
Venäjän presidentti Medvedev totesi hiljattain, että presidenttivaltainen järjestelmä tulee säilymään Venäjällä pitkään, jopa satoja vuosia. Sata vuotta sitten Venäjää hallitsi kuitenkin vielä tsaari Nikolai II, ja sadan vuoden jaksoon mahtuu Neuvostoliiton aikakausi. Eikö ole outoa olettaa, että nykyisestä järjestelmästä tulee hyvin pitkäikäinen?
Ennen Irakin sotaa puhuttiin “historian lopusta” ja “Pax Americanasta”, amerikkalaisesta rauhasta. Kuviteltiin, että Yhdysvaltojen ylivalta tulee jatkumaan eikä sille ole loppua näkyvissä. Kotipaikkakunnallanikin kävi ulkopolitiikan tutkija esittämässä Irakin sodan alla tällaisia ajatuksia. Hän oli sitä mieltä, että Yhdysvallat saavuttaa Irakissa varsin helposti päämääränsä ja pystyy rakentamaan sinne sellaisen yhteiskunnan kuin haluaa. Toisin kuitenkin kävi. Yhdysvallat kyllä voitti sodan helposti, mutta sen jälkeen kaikki ei enää käynytkään niin kuin luultiin. Jo etäkäteen oli täysin selvää, että yhteiskuntaa, jolla on vuosisataiset islamilaiset perinteet, ei voi muuttaa hetkessä toisenlaiseksi. On käsittämätöntä, että tätä ei ymmärretty.
Kaikki valtakunnat, myös suurvallat, häviävät aikanaan. Näin tapahtuu myös Yhdysvaloille. Koko ajan käy entistä selvemmäksi, että Yhdysvaltojen ylivallan kausi alkaa olla ohi. Monet tekijät viittaavat myös siihen, että tämä suurvalta ei seiso niin vankalla perustalla kuin jotkut ovat uskoneet. Neuvostoliitto hajosi pian sen jälkeen, kun Paavo Väyrynen oli ennustanut vuonna 1988 väitöskirjassaan, että silloinen suuri ja mahtava naapurimme tulee säilymään suurvaltana. Ehkä Yhdysvallat ei joudu perustavien muutosten kouriin yhtä nopeasti, mutta aikaisempien suurvaltojen kohtaloa sekään ei voi välttää. “Historian lopusta” puhuminen on ollut sinisilmäistä ja epähistoriallista.
Suurvaltojen jälkeen voimme suunnata ajatuksemme omaan maahamme. Meille on käynyt Suomessa niin, että olemme suuressa määrin unohtaneet sen, miten tähän päivään on tultu. Erityisesti on unohtunut, mikä merkitys kristinuskolla on ollut kansamme vaiheissa. Tämän vuoksi ei myöskään nähdä sitä, että kristinusko on vieläkin tärkeä yhteiskuntaamme ohjaava ja koossapitävä tekijä.
Maamme vuosisatainen kristillinen perinne ja luterilainen ihmiskuva vaikuttavat yhteiskunnassamme monella tavalla, ilman että tätä ollenkaan tiedostetaan. Historian professori Juha Sihvola totesi taannoin lehtihaastattelussa: “Suomalainen menestyksen malli perustuu luterilaiseen ihmiskuvaan. … Ihmiskuva on vahva voimavara. Vaikka ihmiset olisivat kirkosta eronneita, tämä ihmiskuva ohjaa heidän toimintaansa. He eivät sitä edes huomaa.”
Yhteiskunnan tiedostamattomat syvärakenteet eivät muutu hetkessä. Mutta aikaa myöten näin tapahtuu. Kun kristillisen kulttuurin merkitys vähenee, tilalle tulee väistämättä jotain muuta. Kristinuskon mukana menetetään paljon sellaista, mitä on alettu pitää itsestäänselvyytenä. Jokaisessa yhteiskunnassa nähdään jotkin asiat tärkeiksi ja arvokkaiksi, ja kun tärkeä ja arvokas määritellään uudelta pohjalta, ollaan suurien muutosten ja murrosten edessä.
Kristinuskolla on ollut tärkeä merkitys kansamme vaiheissa kahdesta syystä. Ensinnäkin juuri siksi, että se on antanut yhteiskunnalle ja kulttuurille sen kantavan rakenteen. Mutta vielä paljon tärkeämpää on ollut ja on edelleen kristillinen usko itsessään. Tarkoitan sitä, että oleellista on ollut ja on se, että kansamme on turvautunut ja turvautuu Jumalaan.
Joskus ajatellaan, että kristinusko on vain kulttuuriin liittyvä asia. Valtiosihteeri Risto Volanen käsitteli lehtikirjoituksessa muutama vuosi sitten joulun alla YK:n entisen pääsihteerin Dag Hammarsköldin elämää. Volasen mukaan “Hammarsköldin dokumentoima moderninkin ihmisen sisäinen omakuva antaa mahdollisuuden ehdottaa, että kristillisessä perinteessä kysymys on paremminkin kulttuurin kantavasta rakenteesta kuin muinaismuistosta.” Kristinuskossa on kuitenkin kysymys nimenomaan “muinaismuistosta” eli siitä, mitä historiassa on kerran tapahtunut. Siitä, että Jumala syntyi kerran ihmiseksi, kärsi ja kuoli meidän puolestamme ja nousi kuolleista kolmantena päivänä.
Ihmiskunnan historia ja kansojen vaiheet ovat Jumalan kädessä. Historialla on myös loppu, ei kuviteltu vaan todellinen loppu, kun Jeesus palaa takaisin maan päälle. Mikään aate tai uskomus ei voi auttaa ihmistä, kun hän joutuu tilanteeseen, missä hänen omat voimavaransa ovat lopussa. Sota-aikana oltiin usein kasvotusten tämän tosiasian edessä. Ja monella tavalla myös koettiin, että on olemassa elävä ja todellinen Jumala, joka voi auttaa.
Jumala on elävä ja todellinen tänäänkin. Meidän tulee elää tätä päivää ja tätä aikaa – kuitenkin niin, että emme sulje sisintämme menneeltä emmekä tulevalta. Meidän on syytä pitää mielessä ja tutkia, mitä aikaisemmat polvet ovat kokeneet ja oppineet. Kallein asia elämässämme on muistaa se, mitä tapahtui 2000 vuotta sitten, ja ymmärtää, että historian Jumala ohjaa myös tulevia tapahtumia. Vaikeina aikoina kädet menevät ikään kuin luonnostaan ristiin. Sellaisia aikoja meillä on jokaisella omassa elämässämme. Kansana olemme saaneet elää pitkään hyviä aikoja. Hyvinä päivinä on vielä tärkeämpää kääntyä Jumalan puoleen kuin ahdistusten keskellä. Häntä meidän on kiittäminen kaikesta osaksemme tulevasta hyvästä. Hän on turvalinna, jonka suojaan meidän on syytä hakeutua – mitä tulevaisuus sitten tuokaan mukanaan.