Itsenäisyyspäivänä 75 vuotta sitten elettiin seitsemättä sotapäivää. Talvisota oli alkanut marraskuun viimeisen päivän aamuna. Tykkituli moukaroi maamme itärajaa, ja pommikoneet kylvivät tuhoaan asutuskeskuksiin. Sotaa oli osattu odottaa, mutta sitä ei haluttu. Diplomatian keinot olivat kuitenkin loppuneet, ja jäljellä oli tarttuminen aseisiin.
Talvisota on monien jopa myyttisiin mittoihin kohoavien asioiden ilmentymä. Kansa oli yksimielinen ja sen taistelutahto oli kova. Rintamilla ja kotirintamalla käytiin samaa taistelua. Jokaisella oli siinä osansa, ja jokaista tarvittiin. Kaveria ei jätetty pahassakaan paikassa. Itsenäisyyden eteen ponnisteltiin vaivoja säästämättä ja hintaa laskematta.
Tänään, 75 vuotta myöhemmin, saamme edelleen elää itsenäisessä maassa. Itsenäisyyden merkitys on kuluneena vuonnakin saanut uutta arvoa. Kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne on osoittanut, että itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia. Sen eteen on tehtävä paljon työtä ja maksettava kovaa hintaa, ehkä jopa sitä kaikkein kovinta.
Kiitos itsenäisyydestämme kuuluu niille, jotka aikanaan taistelivat ja pitivät maatamme pystyssä. Kiitos kuuluu niille sukupolville, jotka kantoivat sotiemme aikana ja niiden jälkeen vastuun maamme jälleenrakentamisesta. Kiitos kuuluu niille, jotka maltillisilla ratkaisuilla ja viisaalla politiikalla takasivat maamme aseman itsenäisenä valtiona.
Tänään ja nyt on meidän vuoromme kantaa vastuuta isänmaasta. Mitä vastuun kantaminen merkitsee meille? Mitä maallemme ja täällä asuville merkitsee itsenäisyys? Miten rakennamme tätä maata niin että jälkeemme tuleville polville jää vähintään yhtä hyvä maa kuin meille aikoinaan? Vai onko se liikaa pyydetty?
Ajattelen, että se ei ole liikaa pyydetty. Vanha vaeltajan ohje jättää paikat parempaan kuntoon, mitä ne olivat tullessa, on edelleen hyvä neuvo. Sitä voi soveltaa laajempiin yhteyksiinkin. Olemme saaneet hyvän maan. Meidän etuoikeutemme on jättää se seuraaville vähintään yhtä hyvänä mitä sen itse saimme. Saimme lahjan ja saamme jakaa sitä eteenpäin.
Haasteemme tässä tehtävässä ovat tällä hetkellä kovat. Maassamme on vaurautta enemmän kuin koskaan. Silti rahamme eivät tahdo riittää mihinkään. Vauraus jakaantuu aiempaa epätasaisemmin, tuloerot ovat kasvaneet, köyhyys ja huono-osaisuus periytyvät sukupolvelta seuraavalle. Leipäjonotkin ovat pidentyneet yli 1990-luvun laman mittojen.
Tässä tilanteessa on turha syyttää yksittäisiä ihmisiä sen enempää kuin erilaisia instituutioitakaan. Virheistä on otettava opiksi, mutta maailma tai maamme eivät parane syyllisten etsimisellä. Sen sijaan on tartuttava toimeen ja tehtävä se, mikä parhaan ymmärryksen mukaan pitää tehdä. Sen tunnistamiseen saamme rukoilla myös Jumalalta tulevaa viisautta.
Jeesus puhuu päivämme evankeliumissa suureksi tulemisen ja hallitsemisen problematiikasta. Kahden opetuslapsen äiti pyysi poikiensa kanssa näille erityisasemaa tulevassa valtakunnassa. Muut opetuslapset suuttuivat kuultuaan asiasta. Hyvän johtajan lailla Jeesus kutsui heidät koolle ja selvitti tilanteen palauttamalla mieliin joukon yhteiset pelisäännöt.
Jeesuksen sanat on tarkoitettu opetuslapsijoukon yhteisen elämän ohjeeksi. Sellaisinaan ne toimivat seurakuntaelämän ohjeena kaikkialla ja kaikkina aikoina. Herran sanat haastavat meidät kuitenkin miettimään, olisiko niillä laajempaakin merkitystä. Voisivatko Jeesuksen sanat toimia yhteisen elämämme ohjenuorana?
Jeesus nostaa palvelemisen asenteen arvoonsa. Peri-inhimillinen pyrkimys tulla suureksi, merkittäväksi ja tunnetuksi on ymmärrettävä, mutta se ei saa ohjata elämäämme. Ihmisyhteisön suurimpia ovat ne, jotka palvelevat toisia. He antavat itsensä ja elämänsä itseään suuremman palvelukseen ja kasvavat suuruuteensa tehtäviensä mukana.
Tämä on myös Jeesuksen itsensä antama esimerkki. Hän valitsi palvelemisen tien. Hän suostui ihmiseksi ja kulki tiensä loppuun asti antamalla henkensäkin puolestamme. Ristillään hän silloitti ammottavan kuilun ihmisen ja Jumalan välillä, ja rakensi meille ja meidän puolestamme yhteyden Isään. Se oli suuri ja ainutlaatuinen palvelus.
Opetuslapsijoukossa syntynyt tilanne kertoo siitä, että ristiriidatonta yhteisöä ei ole olemassakaan. Ihmisinä ajattelemme asioista eri lailla ja koemme asioita eri tavoin. Saatamme sortua täyttämään omia pyrkimyksiämme ja omia toiveitamme sen sijaan, että ajattelisimme ja toimisimme yhteisen, laajemman hyvän eteen.
Yksilöllisyyttä ja yksilöllisiä arvoja korostavana aikanammekin on olennaista, että löytäisimme yhteisen hyvän, jonka eteen teemme työtä. Sodan aikana oli tärkeää tunnistaa vihollinen ja torjua se. Rauhan aikana toimitaan toisin. Silloin ei pidä luoda vihollisuuskuvia, vaan rakentaa yhdessä sitä, mitä on ja minkä toivotaan vahvistuvan.
Isänmaamme rakentamisessa me voimme onnistua vain yhdessä. Siihen tarvitaan yhteiskunnallisia rakenteita, kirkkoa ja ns. kolmatta sektoria. Kaikilla näillä on ensiarvoisen tärkeä asema maamme ja täällä asuvien hyvinvoinnin rakentamisessa. Lisäksi tarvitsemme yksilöihin ulottuvaa halua olla mukana yhteisessä tehtävässä.
Kirkkoamme reilun viikon aikana kohdannut eroaalto osoittaa jotain siitä haasteellisuudesta, minkä keskellä elämme. Keskusteluyhteydestä irtautuminen ei koskaan ole ratkaisu. Sen sijaan on aktiivisesti edistettävä vuorovaikutusta ja luotava mahdollisuuksia kunnioittavalle kohtaamiselle. Siinä voi syntyä jotain uutta, mihin jokainen voi sitoutua.
Talvisodan yhteydessä puhuttiin paljon talvisodan hengestä. Se nähtiin silloin ja nähdään edelleen vankkumattoman puolustustahdon peruspilarina. Me tarvitsemme samaa henkeä tänäänkin. Yhtenäisyys on vahvuutemme niin sodan kuin rauhankin aikana. Sen eteen meidän on tehtävä työtä, sillä se koituu maamme ja lopulta meidänkin siunaukseksi.