I
Hyvät ystävät. Tänä maamme itsenäisyyden 90-vuotispäivänä mieleeni nousee aivan erityisesti sodankäyneiden isiemme ja äitiemme ikäpolvi, josta enin osa on jo maallisen matkansa päähän päässyt. Muistini varastoista on noussut kaksi kuvaa, jotka tahdon tänä juhlapäivänä jakaa.
Ensimmäinen on vuodelta 1967, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuodelta, jolloin isäni otti 13-vuotiaan pojan mukaansa todelliselle miesten retkelle tänne Tampereelle, jossa vietettiin tuolloin sodan jo vanhenevien veteraanien suurta juhlaa, ensin kirkossa ja sitten jäähallissa. Näen silmissäni tänäkin päivänä nuo valtavat miesjoukot. Tällainen miestapahtuma teki nuoreen poikaan syvän vaikutuksen, jonkinlaisen vakavan kunnioituksen heräämisen näitä miehiä kohtaan, joiden ikäpolven osaksi oli tullut nuoruudessaan lähteä sotaan. Monesti myöhemmin olen ihmetellyt, mikä sai isäni ottamaan nuoren pojan mukaansa tällaiseen juhlaan. Jälkikäteen historian perspektiivistä katsottuna olen myös ymmärtänyt, että juuri näihin aikoihin oli maassamme käynnissä vanhenevien sodan veteraanien valtakunnallinen järjestäytyminen, jolla tuli olemaan suorastaan historiallinen merkitys 60-luvun yhteiskunnallisessa murroksessa.
Ja sitten toinen kuva. Sieluni silmien eteen nousee tänään erityisen vahvana myös muistikuva 1980-90-lukujen taitteesta, jolloin puolestaan Helsingin jäähallissa vietettiin valtakunnallista Rintamanaisten juhlaa, jonne olin luvannut tulla vastaan omaa äitiäni. Kun saavuin jäähallille kesken juhlan, havahduin jo eteisessä, että sinfoniaorkesteri alkoi samassa soittaa Sibeliuksen Finlandian ensi tahteja. Kun sitten nousin aulasta katsomon puolelle ja kun silmieni eteen avautui tuhansien jo harmaantuneiden rintamanaisten ihmismeri, siellä jossakin myös äitini, ja kun musiikki yltyi mahtavaksi pauhuksi, niin samalla näin sieluni silmillä myös ne saman polven lukemattomat muut veteraanit, jo edesmenneetkin, kuten muutama aika sitten haudan lepoon saattamani isäni. Tuossa hetkessä Finlandian soidessa oli yhtäkkiä sellainen selittämätön pyhyyden tuntu. Minä nuori mies tajusin yhtäkkiä olevani kuin syvässä kohtalonyhteydessä tähän joukkoon. Tuli tunne, että tässä on se vielä jäljellä oleva, jo harmaantunut ikäpolvi, joka on käynyt nuoruudessaan läpi kansakuntamme raskaat vaiheet ja rakentanut sen maan, jossa me heidän lapsensa saamme nyt elää.
Tuo kokemus oli niin voimakas, että on sanottava, että se on yksi elämäni vaikuttavimpia juhlahetkiä. Nuori mies oli pysäytetty tuossa harmaantuvien juhlassa, jossa saattoi suorastaan aistia sen isänmaallisuuden hengen, joka tuota ikäpolvea oli kansamme kohtalon vuosina yhdistänyt.
Kun nyt parisenkymmentä vuotta tuosta hetkestä on kulunut ja edellisestä poikavuosien kokemuksesta jo 40 vuotta ja tuo sodan käyneiden joukko on entisestään harventunut, ja kun perässä on noussut uusi polvi, harmaantumassa jo sekin, on tullut tunne, että tuo uusi polvi on elämän koulun myötä jo kasvanut isien ja äitien raskasta elämäntaivalta syvästi kunnioittamaan.
Jotakin tällaista lienee isänmaan rakkaus. Rakkautta tätä synnyinmaata, sen luontoa kohtaan, joka on asuttavaksemme annettu. Ja rakkautta tätä kansaa kohtaa, joka yhteisten vaiheiden läpi on elämänsä elänyt – yhteiseksi hyväksi.
Siis yhteiseksi hyväksi! Veljeä ei jätetä, oli sodan melskeissä eläneiden tunnuslause. Siellä jossakin koettiin oltavan ei omaksi, vaan yhteiseksi hyväksi.
Ja vielä sodasta palattuakin rakennettiin talkoilla koteja, rakennettiin sosiaaliturvaa, yhteiskuntaa, jota tehtiin yhteiseksi kodiksi.
II
Juuri tässä yhteisen hyvän asiassa nouseekin esiin tämän päivän suuri kysymys? Onko tämän päivän yhteiskunnassa vielä tätä yhteisen hyvän isänmaallisuutta, jonka isämme halusivat meille perinnöksi jättää?
Tämän kysymyksen äärelle meidät johtaa myös tämän päivän evankeliumi, Jeesuksen sanat: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
Eivätkö nämä sanat olekin tälle meidän ajallemme mitä ajankohtaisin muistutus siitä, mitä me kaikki kuolevaiset vain lopulta olemme, ja joka meidän aina tulisi pitää kirkkaana mielessä? Me olemme täällä maan päällä lopulta vain toistemme palvelijoita? Kunpa me emme koskaan mitään muuta itsestämme luulisi, oli asemamme ihmisten mittapuitten mukaan mikä hyvänsä. Kukin on paikallaan vain palvelija. Tässä ihmisten maailmassa korkeimmassakin asemassa oleva, vain palvelija, koska niin ovat ihmiset samalla viivalla Luojansa edessä.
Monesti pysähtyy miettimään, onko meidän yhteiskunnassamme enää jäljellä tätä isiemme ja äitiemme sukupolven palvelumieltä, tätä yhteisen hyvän isänmaallisuutta?
Ettei vain yhteisen hyvän etsimisen ja Jumalan edessä nöyrästi ihmisen paikan näkevän palvelijamielen tilalle olisi tullut yhteiskunnassamme aivan toisenlainen ajattelutapa, johon jo pienestä pitäen on ryhdytty kasvattamaan. Että tärkeintä onkin se, josta Jeesus nimenomaan varoitti, ”suureksi tuleminen”, yltiöindividualismi, pyrkyryys, joka on tehnyt yhteiskunnastamme viime vuosina yhä kylmemmän, jossa korkeammista ihanteista viis, heikot sortukoot, jos eivät itse pärjää.
Ettei vain tässä liene syy, että ympärillämme ovat alkaneet vallita yhteisen hyvän sijasta viidakon lait. Luuta oven takana on vaihtunut hälytysjärjestelmäksi ja vartiointiliikkeeksi. Moni elämää nähnyt sanookin, että yhteiskunta niittää nyt, mitä se on alkanut itse kylvää. Jos arvoilla ei ole merkitystä, jos omatuntoa ei tarvitse kuunnella, vastaavasti on lisättävä poliisivoimia.
Samalla se on merkinnyt sitä, josta tutkimukset kertovat hälyttävää kieltään, miten ihmisten mielissä on lisääntynyt pahoinvointi.
Kun me tänään juhlapäivänä muistamme erityisesti itsenäistymisvuotta 1917 ja myös sen jälkeisiä tapahtumia ja niiden taustoja, meidän on syytä vakavasti kysyä historian valossa myös sitä, ettemme me tämän päivän ihmiset rakentaisi vain yhteiskuntaa, jossa ei ole palvelijan mieltä, vaan jonka polkumyllyssä nousee epäoikeudenmukaisuuden tunto, katkeruus ja viha, joilla voi olla arvaamattomat seuraukset.
III
Viime vuosien arvojen muutosten myllerryksessä on monesti sanottu, että tämän kaiken keskellä kirkko on kriisissä. Mutta minä sanoisin toisin, että se, joka tässä ajassa on kriisissä, on ihminen. Ihminen on kriisissä. Ihmisyys. Ja ihmisten yhteiskunta.
Aikamme suurten muutosten keskellä on monia ilmiöitä, jotka saattavat näyttää kristillisyyden kannalta katsoen huolestuttavilta, mutta tämän ajan hämmennyksen keskellä näen ennemminkin, että edessämme on kirkon aika. Kun ihmisiltä muut tukipuut viedään, jää jäljelle vain Jumala. Kirkko on sittenkin kuin majakka myrskyssä, joka kertoo, mihin suunnistaa, silloin kun on hätä.
Kristillinen kirkko ei elä ensimmäistä kertaa murrosten keskellä. Vakavien aikojen keskellä on eletty ennenkin. Ja yleensä juuri ulkonaisten vaikeuksien keskellä kirkko on nähnyt kirkkaimmin keskeisimmän aarteensa, ja juuri hädän hetkellä sen on kirkkaimmin aina nähnyt myös yksityinen ihminen, kun ei muuta turvaa enää ole, kuin Jumala, Jumalan armo, pelastuksen sanoma, johon tämän päivän evankeliumimmekin huipentuu: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Se on ristin sanoma.
IV
Tänään itsenäisyyspäivänä me muistelemme erityisesti edesmenneitä polvia, jotka ovat tätä maata rakentaneet, paitsi ruumiin ja hengen voimin, myös rukoillen, rukoillen myös siunausta jälkipolvilleen, että tuleva polvikin saisi kulkea äitiensä ja isiensä tavoin ristin sanoman varassa, Jumalan siunauksen varassa.
Eräs ystäväni muisteli jokin aika sitten poikavuosiaan. Heitä lapsia oli ollut neljä veljestä. Elävänä hänellä oli mielessä, että aina kun pojat lähtivät kotoa, niin äiti jäi katselemaan ikkunasta ja vilkuttamaan. Eräässä poikavuosien vaiheessa tämä veljeksiä suorastaan hävetti, kun kaveritkin saattoivat nähdä.
Kerran sitten kävi niin, että kun veljet taas lähtivät, niin yksi, juuri tämä kertoja, jäikin kotiin. Silloin hän huomasi sattumalta taustalta katsellen, miten äiti taas oli ikkunassa vilkuttamassa. Hän havahtui. Siinä kättä nostaessaan äiti nimittäin myös jotain itsekseen puheli. Silloin poika ymmärsi, että se oli rukousta. Aina kun he olivat lähteneet, äiti olikin ikkunassa ollut rukoilemassa heidän puolestaan. Silloin tämän veljen suhtautuminen kertaheitolla muuttui. Hän ymmärsi, että veljekset olivat saaneet aina lähteä siunauksen varassa.
Kuinkahan moni äiti ja isä tänäkin päivänä rukoilee lastensa puolesta, että hekin saisivat käydä elämän myrskyjen keskelle tässä armottomassa maailmassa Jumalan siunauksen varassa. Uskon ja tiedän, että tavattoman moni, useampi kuin monesti tämän ns. maallistuneen maailman keskellä luulisikaan. Ja miten moni myöskin tämän elämän myllerryksen keskellä sen syvästi tajuaa, että vain siihen majakkaan katsomalla, jaksaa jatkaa elämän matkaa, ja vain siihen katsomalla pääsee perille.
Kun me tällaisena päivänä katsomme taaksepäin, niin nähkäämme, että mekin saamme tehdä matkaa menneiden polvien rukousten saattelemana, äitiemme ja isiemme, isovanhempiemmekin, siunauksen saattelemana, heidän, jotka ovat meidät kerran kasteelle kantaneet.
He ovat taistelunsa taistelleet ja toivon mukaan siunauksen varassa perille päässeet. Me olemme vielä matkalla. Mutta saman siunauksen, Jumalan armon varassa, mekin saamme matkaa tehdä, viimeiselle rajalle saakka ja sen varassa käydä kerran myös rajan yli.
Rukoilemme: Hyvä Jumala, taivaallinen Isä. Me kiitämme sinua edesmenneistä sukupolvista, äideistä ja isistä, joiden rukousten saattelemana olemme saaneet matkaa tehdä. Tätä siunausta me myös lapsillemme ja tuleville polville rukoilemme. Anna elämän myrskyjen keskellä nähdä majakkasi valo, anna sydämiin taivastoivo. Että meillä sinun armoosi luottaen, olisi riemullinen usko, että sinulla on voima kantaa heikko ja väsynyt perille saakka, taivaan kotiin. Amen.