Matt. 20:25–28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
”Älä pelkää! Mennähän rauhas. Ei s’oo ihmises. S’oon suuremmas käres.” virkkoi viimeisinä sanoinaan hevoselle Tuntemattoman Sotilaan laihialainen alikersantti Mäkilä.
Tuntematon sotilas on keskeinen osa suomalaisuuden kuvastoa, ja myös itsenäisyyspäivään kuuluvaa kuvastoa. Se on yksi suuri tarina suomalaisista kohtalonhetkistä. Romaanikertomus ei sellaisenaan toki ole totta, mutta monet ovat löytäneet siitä yhtymäkohtia omiin ja sukunsa kertomuksiin. Tässä Mäkilän lausahduksessa on jotain koskettavaa ja pysäyttävää.
Se on hiljainen luottamuksenosoitus vaikean ja mahdottomalta tuntuvan äärellä.
Oikeastaan jopa rukous.
Mietin että, kuinka monessa Suomen historian ja kansamme historian hetkissä on pohjavireenä ollut rukous.
Luulen, että rukous on monesti ollut ääneenlausumaton pohjavire, sellainen joka ei pääse historian kirjoihin ja kansien väliin, mutta joka on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti. Rukoukset sotien vuosina, rukouksessa arjen askareiden tekeminen, hiljaiset huokaukset ja käsien ristiminen päätösten, ratkaisujen ja kaiken uuden edessä ja maailman muuttumisen äärellä. Rukoukset ovat saatelleet eteenpäin, antaneet juuria ja siipiä seuraaville sukupolville, kantaneet toiveita, huolia, ihmiselämien tarinoita Jumalan eteen.
Rukouksessa, Jumalan edessä, ei ole eroa ihmisten välillä. Suuret ja pienet, johtajat ja seuraajat, tunnetut ja tavalliset kääntyvät yhtä lailla Luojan puoleen.
Tämän itsenäisyyspäivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu oppilailleen siitä, mikä on heidän arvojärjestyksensä. Veljekset Johannes ja Jaakob olivat äitinsä kanssa tulleet Jeesuksen luo ja pyytäneet, että tulevassa valtakunnassa Jaakob ja Johannes saisivat istua Jeesuksen oikealla ja vasemmalla puolella, eli tärkeimmillä kunniapaikoilla. Muut opetuslapset ymmärrettävästi suuttuivat moisesta pyynnöstä. Arvoasemalla oli merkitystä.
Samaan tapaan arvoasetelmat ovat aina seuranneet juhlia ja hetkiä, jolloin muistelemme historiaa taaksepäin. Inhimillisellä historiankirjoituksella on taipumus yksipuolistua, mitä enemmän aikaa kuluu. Oppikirjoissa ja koevastauksissa olemme opiskelleet nimenomaan kansojen herrojen ja maan mahtavien nimiä, vuosia ja tekoja. Vaatii erityistä huolenpitoa ja näkökulmaa, että myös hiljaista historiaa, yksittäisten ihmisten tarinoita tallennetaan, muistetaan ja juhlistetaan.
Evankeliumissa Jeesus kääntää arvoasteikon toisin päin. Sen, joka tahtoo johtaa, tuleekin palvella. Jeesuksen puhe muistuttaa siitä, miten Jumalan näkökulma on tarkempi kuin ihmisen. Tutussa psalmissakin ylistetään Luojan luomistekoja ja ihmetellään: ”mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” Ja Jesajan kirjassa näin: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.” Ihmiskunnan yhteiseen historianmuisteloon harvemmin mahtuu kovin montaa näkökulmaa, tarinaa, kuvausta. Jumala sen sijaan tekee työtään historian jokaisella tasolla. Kaikkivaltias huomaa, näkee ja vaikuttaa historian unohtamien ja heikkojen kautta. Jumala toimii jokaisessa meissä. “Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”, kuten apostolien tekojen tekstissä sanottiin.
Jeesus muistutti korkealle tähyäviä opetuslapsiaan siitä, että suurin on se, joka palvelee. Näin on meidätkin kutsuttu kristittyinä palvelemaan, elämään kukin omassa elämässämme, omissa töissämme ja toimissamme Kristuksen seuraajina. Meidät on kutsuttu rakentamaan tätä maata, parantamaan maailmaa, kohtaamaan Kristus jokaisessa lähimmäisessä.
Me saamme rukoilla päättäjille viisautta ja johdatusta, mutta samaan aikaan on tärkeä muistaa, että Jumala ei toimi vain historiankirjoituksen suurissa siveltimenvedoissa. Jumala toimii, aivan erityisesti, siinä, miten me kristittyinä, suomalaisina elämme arjessamme. Jumala toimii meissä, meidän kauttamme. Palvellen, käsipari käsiparilta, Jumalan valtakunnan oikeudenmukaisuus, rauha ja rakkaus voivat tulla todeksi. Ehkä juuri siinä on myös aina ollut pienen kansan vahvuus ja turva, siinä että jokaista tarvitaan, kaveria ei jätetä. Jokaisella on paikkansa, tehtävänsä ja kutsumuksensa.
Vielä hetkeksi palaan siihen alussa lainaamaani Tuntemattoman sotilaan kohtaan. “Älä pelkää”, sanoi Mäkilä hevoselleen. “Älä pelkää” ja “Älkää pelätkö” ovat Raamatussa Jumalan toistuvat sanat ihmiselle, Raamatun kirjassa toisensa jälkeen, ja kohtaamisessa toisensa jälkeen. Ne olivat Jeesuksen ensimmäiset sanat ylösnousemuksen jälkeen opetuslapsille. Kaiken mullistuksen, pelottavan ja järkytyksen keskellä Jumalan sana on “älkää pelätkö.” Me elämme tässä maailmassa, osina sitä, millaisiin tilanteisiin historia meidät heittääkään. Kaikessa tässä Jumala sanoo: “Älä pelkää.”
“Ei s’oo ihmises, s’on suuremmas käres” jatkui Mäkilän ajatus, ja sehän on myös oikeastaan sama asia, kuin mitä vaikkapa psalmissa sanotaan: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” Sana muistuttaa meitä siitä, että lopulta kaikki on Jumalan kädessä, se kutsuu meitä rukoukseen ja Jumalan tahdon kuuntelemiseen. Muistamaan rukouksen, uskon, toivon ja rakkauden merkityksen elämän peruskivenä. Kansakunnan ja kristikunnan rukouksista muodostuu historian hiljainen pohjavire, rukous punoutuu historiankirjojen selkämyksiin. Varjelus ja johdatus ovat kantaneet meitä kristittyinä läpi historian suurien tarinoiden, suurten tapahtumien, mutta myös hiljaisen kasvun aikana. Jumalan käsiin saamme jättää myös tulevaisuuden, rukoilla varjelusta maallemme ja maailmalle. Iloita ja kiittää tällaisina juhlapäivinä, ja arjessa kulkea kristityn tiellä.