Kotimme vieraskirjassa on eräs historiallinen merkintä. Se on päivätty 13.12.1988 ja alkaa näin: ”Juuri äsken allekirjoitettiin rauhansopimus, joka lopetti pitkän ja tuskallisen sodan ja toi Namibialle itsenäisyyden…” Tämän englanninkielisen merkinnän vieraskirjaamme teki namibialainen lakitieteen tohtori Erastus Shamena. Hän oli täällä Lapinlahdella, kotonamme Portaanpään opistolla juuri sinä päivänä, jolloin Namibian itsenäistymistä koskeva rauhansopimus allekirjoitettiin lähes tasan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten. Tuo historiallinen päivä tuli siis kirjatuksi vieraskirjaamme sellaisen henkilön kädellä, jota rauhan ja itsenäisyyden saaminen Namibiaan kosketti mitä syvimmin.
Erastus Shamena oli kokenut omakohtaisesti, kuinka kivuliasta on kamppailla kansansa itsenäisyyden puolesta. Hän oli joutunut kärsimään vankeutta ja kidutusta ja oli pakotettu pakenemaan maastaan voidakseen ulkopuolelta – muun muassa Suomesta – käsin tehdä työtä maansa tulevan itsenäisyyden hyväksi. Joulukuun 18. päivä vuonna 1988 merkitsi hänelle kauan odotettua mahdollisuutta palata isänmaahansa ja ryhtyä sitä rakentamaan – kansan omilla ehdoilla, Etelä-Afrikan rasistisen hallituksen pakkovallasta vapautettuna.
Mutta miksi ihmeessä aloitan saarnan Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivänä puhumalla afrikkalaisen Namibian valtion itsenäistymisestäraalla? Eikö olisi sopivampaa siteerata vaikkapa jotakin suomalaista itsenäisyystaistelijaa kuin afrikkalaista mustaa miestä?
Muistuttakoon tuo Namibian itsenäistyminen 29 vuotta sitten kuitenkin siitä, että oma 100-vuotinen itsenäisyytemme on tarkoittanut, että olemme saaneet kantaa oman kortemme kekoon koko maailman yhteisten asioiden hoitamisessa. Namibian itsenäistymisessä nimittäin suomalaiset eivät olleet pelkästään sivustaseuraajina.
Namibian luterilaisella kirkolla oli tärkeä rooli tuon mustan kansan itsenäistymistaistelussa. Ja tuo Namibian luterilainen kirkko on suomalaisten tekemän lähetystyön tulosta. Me suomalaisetkin voisimme siis Namibian itsenäisyyden tähden lisätä hattuumme yhden sulan – tai ainakin höyhenen.
Namibian luterilaisen kirkon merkitys Eteläisen Afrikan vapaustaistelussa oli todellakin merkittävä. Se näkyi esimerkiksi siinä, että kirkon arkkipiispa Desmod Tutu johti niinsanottua totuuskomissiota, joka selvitti rotusorron aikaisia rikoksia Etelä-Afrikassa. Kirkon ja kristillisten arvojen vaikutusta lienee se, että totuutta etsittiin sovinnon ja rauhan keinoin eikä viidakkoveitsin, kuten Afrikassa usein on ollut tapana – ja eräillä alueilla on yhä vieläkin.
Kansakunnan itsenäisyys ei ole vain juhlimisen ja ylpeyden aihe. Siihen sisältyy myös vastuuta ja velvoitteita. Jeesus sanoi: ”Joka tahtoo tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija!” Jos siis pieni Suomi tahtoo olla suuri, merkittävä ja huomionarvoinen – jos me tahdomme olla kansa, joka huomataan ja jota kuunnellaan, on meidän oltava toisten palvelijoita.
Tämä merkitsee sitä, että meidän on kannettava oma vastuumme kansainvälisten asioiden hoitamisessa. Erityisesti meidän on annettava tukemme ja apumme niille kansoille, jotka ovat tavalla tai toisella heikommassa asemassa kuin me.
Meillä on isänmaa, joka on yksi maailman parhaimmista ja vauraimmista. Me emme saa olla itsekkäitä, vaan meidän on kannettava yhteistä vastuuta koko maailman hyvinvoinnista.
Me olemme toki tehneet jo paljon kansainvälistä palvelutyötä niin lähetystyön, kehitysyhteistyön kuin rauhanturvaamisenkin kautta. Tässä työssä meidän ei tarvitse hävetä suomalaista arvomaailmaamme, johon kuuluvat sellaiset asiat kuin tasa-arvoinen ihmisyys, lähimmäisenrakkaus ja kristillinen usko. Näitä hyviä ja maailmamme paremmaksi tekeviä arvoja me saamme olla viemässä sinne, mistä niitä vielä puuttuu.
On tietenkin totta, että paljon kaikesta hyvästä puuttuu myös monilta täällä kotimaassa. Ei meidän tarvitse aina lähteä maamme rajojen ulkopuolelle löytääksemme lähimmäisen, jota voimme palvella. Joskus ei tarvitse avata edes kotiovea.
Jeesuksen elämänohje palvelemisesta ei ole tarkoitettu vain joihinkin elämäntilanteisiin, vaan koko elämään. Jeesus itse antaa esimerkin. Koko elämällään hän näytti, miten ”Ihmisen Poikakaan ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
Jeesuksen koko elämä ja vielä kuolemakin oli palvelua. Hän ei elänyt itseään, vaan toisia varten. Jokainen, joka hänet kohtasi, sai osakseen sellaista palvelua, jonka moni muisti loppuikänsä. Jeesus erotellut ihmisiä kansallisuuden, ihonvärin tai sukupuolen mukaan. Juutalainen kirjanoppinut, roomalainen sotilas ja samarialainen nainen olivat kaikki hänelle rakkaita lähimmäisiä, joita hän sydämestään palveli.
On mahdotonta ajatella, että palveleva lähimmäisenrakkaus valikoisi kohteensa esimerkiksi niin, että se kohdistuisi vain omaan lähipiiriin, mutta ei välittäisi kaukaisemmista lähimmäisistä. Palvelumieli ei voi olla valikoivaa, lähimmäisenrakkautta ei tarvitse säästää. Aito välittäminen kohdistuu jokaiseen kohtaamamme ihmiseen lähellä ja kaukana.
Meistä ei tietenkään kukaan pysty sellaiseen lähimmäisenrakkauteen, jota Jeesus osoitti, mutta hän näytti meille suunnan ja tavoitteen. Palvelemalla täydellisesti toisia hän julisti: pyrkikää tähän, jakakaa rakkautta, välittäkää toisistanne, kantakaa toistenne kuormia! Älkääkä lannistuko, vaikka ette aina osaa ja jaksa. Jokainen pienikin rakkauden teko on askel kohti parempaa isänmaata ja parempaa maailmaa.
Erastus Shamena päätti kirjoituksensa vieraskirjaamme näin: ”Siunatkoon Jumala tätä kotia – me odotamme parasta Namibialle!” Tänään me saamme pyytää: Siunatkoon Jumala jokaista kotia niin täällä Suomessa kuin myös Namibiassa ja kaikkialla. Antakoon Hän armoaan ja rakkauttaan meidän kansallemme ja isänmaallemme, sekä kaikille maailman kansoille!