Rakkaat kuulijat. Tänään Siniristiliput liehuvat saloissa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Lippumme nostattaa sydämistä monia tuntoja. Siniristilippu muistuttaa 100 vuoden itsenäisyydestä, nykyisestä hyvinvoinnista ja kansakunnan vapaudesta. Ulkoisten valtojen puristuksessa ja sisäisten erimielisyyksien repiessä salkoon nostettu lippu kertoo yhteyden voitosta. Lippu muistuttaa, että kansainvälistyvässä maailmassa Suomi on edelleen itsenäinen maa, joka saa päättää omista asioistaan. Ennen kaikkea siniristilipun risti viittaa siihen, kenen käsi on kulkenut kansaamme ohjaamassa ja kenen eteen saamme nöyrtyä kiitokseen. Risti on sovinnon merkki.
Meillä Suomessa ja täällä Lahdessa Itsenäisyyden päivän viettoa sävyttää tietty selviytymisen eetos, sotien perintö ja jälleenrakentamisen hinta. Nämä historian tosiasiat muistuttavat maata kannatelleista arvoista: kaveria ei jätetä -periaatteesta, nöyrästä ja ahkerasta työstä, pyyteettömyydestä ja uhrista. Veteraanisukupolvi, joka eli rintamalla ja kotirintamalla nälässä, pelossa ja kylmyydessä viiden vuoden ajan, tietää, mitä nämä arvot tarkoittavat. Usein mietin, mitä itsenäisyys tarkoittaa kasvavalle polvelle, niille nuorille, jotka näppäilevät älypuhelintaan ja joiden elämä on yhä kauempana talvi- ja jatkosodan kohtalonvuosista, mitä se tarkoittaa heille, joiden isoisovanhemmat kuuluivat veteraanisukupolveen?
Olemmepa nuoria, vanhoja tai siltä väliltä, juuri itsenäisyysjuhla on mahdollisuus. Se on mahdollisuus kunnioittaa menneiden sukupolvien työtä ja taistelua, se on mahdollisuus kiittää vapaudesta ja isänmaasta. Se on mahdollisuus etsiä sitä, mikä meitä on kantanut ja kantaa eteenpäin. Siihen tarvitsemme, emme vain terävää älyä, vaan myös sydämen viisautta.
Rakkaat ystävät. Historiastamme näemme, että erilleen repivien voimien temmeltäessä Jumala on yhdistänyt kansaa nöyryyden ja nöyrtymisen kautta. Reilu 20 vuotta ennen talvisodan ihmettä kansa oli syvästi jakaantunut. Vuoden 1918 tapahtumat olivat julma luku kansan historiassa, toinen osa kansasta lähti kurjien olojen ajamana mukaan veriseen vallankumoukseen. Vankileireillä, joilla veli vartioi veljeään, tuhoutui paljon suomalaisia nälkään, teloituksiin ja tauteihin. 1930- luvulla uhittelu näkyi oikeistovirtauksissa, Lapuan liikkeessä ja Mäntsälän kapinassa, se oli kapinaa esivaltaa vastaan. Vain muutama vuosi näiden syvästi jakavien tapahtumien jälkeen alkoi talvisota. Silloin olimme yhtä. Suomen kansa ei erinomaisuudellaan ansainnut sitä, että taivaalliset sotajoukot olisi tullut sen tueksi talvisodassa tai jatkosodan kuumimpina päivinä 1944 kesällä.
Tänä syksynä sai ensi iltansa uusi versio elokuvasta ”tuntematon sotilas”. Se kuvaa tavallaan, kuinka torpan poika, työmies ja ison talon poika taistelivat rinnakkain. Ihmiset tekivät sovun keskenään ja taistelivat kotien, uskon ja isänmaan puolesta. Mutta sovun hetki oli lyhyt. Pian tulivat vaaran vuodet, tuli Valvontakomissi, joka vartioi Helsingissä: Kaikkeen poliittiseen päätöksentekoon oli saatava Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen ja Englannin hyväksyntä. Hallitukset olivat lyhytikäisiä ja jouduttiin turvautumaan usein myös vähemmistöhallituksiin. Oli luotava yhteinen tahto ja ymmärrys. Oli saatava syntymään luottamus myös Moskovassa, suuren itäisen naapurin kanssa. Noilla luottamuksen opeilla Suomi seilasi läpi vuosien, läpi Unkarin kansannousun, Kuuban kriisin, läpi 60-luvun lopun Tsekkoslovakian miehityksen ja monet muut kiperät maailmanhistorialliset kriisit – koko ajan itsenäisyyttään vaalien. Tämän kaiken takana oli valtava joukko rukoilevia ihmisiä. Viimein, vasta 1980-luvulla ajat olivat muuttuneet siten, että kokemuksistaan pitkään vaienneet kunniakansalaiset veteraanit saivat arvonsa ja oikeuden puhua kokemuksistaan.
Rakkaat kuulijat. Tiedämme, miten vaativa on sovinnon tekeminen meidän ihmisten kesken. Paljon on istuttu pöytien ympärillä sitä etsien ja silti epäonnistuttu. Ihmisiä, läheisiäkin on mennyt hautaan tekemättä koskaan sovintoa, antamatta anteeksi, pyytämättä anteeksi. Erimielisyyden kivut on haudattu sydämen routaan.
Moni on saanut kokea myös sen, millainen voimavara on tehty sovinto ja uudelleen rakennettu yhteys. Siniristilipun risti kutsuu meitä rauhaan sovintoon, Jumalan ja toinen toistemme kanssa. Se kutsuu anteeksiantoon ja sulattaa jään. Silti tänään on kysyttävä, kuljemmeko me ihmiset enää rinta rinnan ja välitämmekö toisistamme? Onko näinä päivinä käymässä niin, että yhteinen etu saa väistyä, jos oma etu on helposti tarjolla? Kuka enää haluaa yhteisvastuuta, jos tarjolla on nautintoa?
Aika ajoin historia näyttää toistavan itseään: Tänä syksynä Pohjois-Korea uhittelee ydinaseillaan, maailman mahtavimman valtion Yhdysvaltain presidentti twiittaa perään arvaamattomasti, arabimaailma kärsii sotien jaloissa ja Venäjä pitää suuria sotaharjoituksia. Sodan jälkeinen rukous: Jumala, ei koskaan enää sotaa, on tullut vanhempien mieleen.
Älkäämme unohtako, että Jumala, jota pyydämme avuksi, on historian herra. Kerran Hän on astunut historiaan, syntynyt seimeen, naulattu ristille. Kerran hän on myös voittanut ajan ja ikuisuuden välisen rajan, synnin, kuoleman ja pahan. Hän kutsuu meitä yksilöinä luokseen, että saisi puhdistaa meidät armollaan ja tehdä meistä sydämemme syvyydessä vapaita. Elämän puitteiden muuttuessa hän luo uutta ja kutsuu etsimään sitä, mikä kestää.
Raamatun varsinainen köyhä ja viisas, Nasaretin Jeesus sanoo: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Hän sanoi seuraajilleen: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”
Ei kovin kimaltelevaa puhetta, ei lupauksia suuresta tulevaisuudesta, loistosta eikä hekumasta. Silti hän, pieni ja köyhä, nasaretin Jeesus antaa seuraajilleen sen, mitä he todella tarvitsevat, rakkautta ja iloa, totuudellisuutta ja yhteisvastuuta.
Jos tätä köyhää mutta viisasta miestä kuunnellaan, Naapuri auttaa sairasta naapuriaan. Heikkoa vanhusta autetaan vapaaehtoisesti ja sydämestä. Jos tätä köyhää mutta viisasta miestä kuunnellaan, Ihmiset suhtautuvat toisiinsa ihmisinä, eivät toisen rahoja kadehtien tai toisen köyhyyttä halveksien. He etsivät totuutta ja oikeutta ja vasta sitten menestystä.
Jos tätä köyhää mutta viisasta miestä kuullaan, ihmiset eivät suhtaudu toisiinsa kilpailijoina vaan kanssakulkijoina. Jos tätä köyhää mutta viisasta miestä kuultaisiin, kyynisyys ja toivottomuus olisi harvinaista. Miksi? Siksi, että hän avaisi elämän iäisyysulottuvuuden. Hän opettaisi meille, että elämä ei ole vain sitä ainetta, joka näkyy silmään ja tuntuu sormiin ja jonka voi ostaa rahalla.
Hän näyttäisi meille, että elämän hauras lahja on Jumalalle kallis, Hän näyttäisi meille, että Elämä ei olisi kiipimistä, vaan rakkautta; ei pelkästään rahaa, vaan ennen kaikkea Henkeä. Jos tätä viisasta mutta köyhää miestä kuultaisiin, maailma olisi Luojan luoma, ei sattuman tuotos. Siksi Luojaa myös kiitettäisiin hänen lahjoistaan eikä niiden menettäminenkään veisi epätoivoon. Jos tätä viisasta mutta köyhää miestä kuullaan, yhteinen elämä näyttäytyy lahjana siitäkin huolimatta, että synti on sitä haavoittanut. Jos tätä viisasta miestä kuullaan, ihmiset saavat hänen sanoissaan syntinsä anteeksi ja voivat vapaina menneisyyden painosta käydä sydän puhtaan kohti uutta huomista ja sen takana odottavaa taivaallista isänmaata.
Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme: