I
”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla”, sanoo Jeesus. Tämä raamatunkohta on valittu kirkkokäsikirjaamme itsenäisyyspäivän evankeliumitekstiksi. Se on karu toteamus maailmassa kautta aikojen vallinneesta todellisuudesta. Kansojen alistaminen vallan alle, vääristynyt vallankäyttö, on ollut yksi hirveimpiä tragedioita aiheuttaneita asioita tämän maailman historiassa ja on kaiken aikaa.
Tässä kirkossa oli maanantai-iltana vaikuttava teatteriesitys ”Joulu 39”. Tuossa syvältä koskettaneessa illassa, kirkontäyteisen seurakunnan keskellä, saattoi aivan aistia, miten monen silmät kostuivat kansamme historian tapahtumia mieliin nostettaessa äänitehosteiden, tuttujen laulujen ja rintamalta kotiin ja kodista rintamalle kirjoitettujen kirjeiden kautta. Oli syvä ikävä molemmin puolin ja kuoleman pelko. Elimme kirkon penkissä voimakkaasti talvisodan tunnoissa.
Kautta aikojen on kyselty, missä on sotien syy. Historiantutkijat ovat analysoineet, että mm. toisen maailmansodan syy oli ensimmäisen maailmansodan epäoikeudenmukainen rauhansopimus. Mutta ymmärrämme, että sotien perimmäiset syyt ovat pohjimmiltaan paljon syvemmällä.
Voidaan äsken luettuun Raamatun sanaan viitaten lähteä liikkeelle siitä, että päävastuu kansakuntien välisten sotien syttymisestä on yleensä muilla kuin tavallisella kansalla. Lapsuuskotini seinältä syöpyivät mieleeni raameihin laitetusta Mannerheimin päiväkäskystä ensimmäiset sanat: ”Suomen armeijan sotilaat! Te ette tahtoneet sotaa.” Juuri näin.
Kun ajatukseni tuon teatteri-illan myötä ovat nyt erityisesti talvisodan tapahtumissa, niin muistan isäni kertomuksista tähän liittyen mm. seuraavan tapahtuman. Isä kuului kersanttina siihen joukkoon, joka kutsuttiin ensimmäiseksi koolle lokakuun 12. päivänä 1939. Pieni etumiesten joukko sai tehtäväkseen vielä saman päivän aikana kulkea kautta pitäjän, kukin omalla lohkollaan, ja viedä henkilökohtaisesti joka miehelle palvelukseen astumismääräyksen. Seuraavana päivänä oli rivissä oltava. Huhu tällaisista viestinviejistä kiersi kyliä jo ennen kuin he perille saapuivat.
Epäkiitollinen oli tehtävä. Joka mökin ovelta oli saatava kuittaus, että viesti oli tullut perille. Isä kertoi sellaisestakin talosta, että koputettuaan ovelle avaamaan tuli emäntä. Kun emäntä tunnisti tulijan, hän yritti vetää ovea kiinni. Saapas kuitenkin jäi oven väliin. Siinä sitten ovenvälissä käytiin jo sodan ensimmäinen taistelu. ”Meidän isäntä ei lähde mihinkään. Ei hän ehdi. Viime vuonnakin oli kertausharjoituksissa parhaaseen työaikaan. Häntä oikein vainotaan. Eikä hän ole edes kotona.” Samalla isä kertoi ovenraosta nähneensä, miten jalat heilahtivat tuvan sängyn alla. Lopulta emäntä kuitenkin vapisevin sormin kuittauksensa paperiin kirjoitti. – Ja isä kertoi, seuraavana päivänä tämäkin mies oli rivissä Tyrvään yhteiskoulun pihamaalla syyssateisessa pimenevässä illassa.
”Te ette tahtoneet sotaa”, kirjoitti Mannerheim avoimesti. Mutta hyvät ystävät, sama se on ollut rajan toisellakin puolen. Ja yhtä lailla muissa maissa. Sodan mielettömyyksiin yleensä kaiketi ikään kuin ajaudutaan. Ja sellaisiin yhteiskuntajärjestelmiin ajaudutaan, joissa hallitaan väkivallalla niin omia kuin vieraitakin, Jeesuksen sanoin: toiset pitävät toisia ”valtansa alla”.
Sain viime viikolla eräältä tutuksi tulleelta eläkkeellä olevalta upseerilta hänen kirjoittamansa tutkielman ns. Suomen pojista ja heidän myöhemmistä vaiheistaan vieraan vallan alla eli niistä virolaisista, jotka taistelivat Suomen joukoissa. Olipa joukossa muuan myöhemmin tunnetuksi tullut virolainen pappismieskin. Uusia näköaloja naapuriemme traagiseen historiaan sekin kirjoitus jälleen avasi.
Silmiä avaava oli myös aikanaan entisen Messukylän kirkkoherran, myöhemmän professorin, Jouko Sihvon, tutkimus ”Inkerin kansan kohtalon vuodet”.
Ja jo nuoruudessa 60-luvulla teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kirja, jonka sain rippilahjaksi, inkeriläispapin Aatami Kuortin kirja ”Kirkossa, keskitysleirissä ja korvessa”. Se oli suoranainen jännityskertomus selviämisestä hengissä rajan takana ja pakomatkasta Suomeen.
II
Näiden ajatuskulkujen kautta palaan tämän itsenäisyyspäivän evankeliumin sanaan. ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla”, sanoo Jeesus. Kun siis kysymme, missä ovat sotien syyt pohjimmaltaan, niin Jeesuksen sana vie syvemmälle. Miten usein käykään niin, kuten sanonta kuuluu, valta turmelee, valtaan päästyä lähdetään ajamaan vain omia tai pienen ryhmän etuja.
Ja näin katkeruuden kierre alkaa. Oikeuksien vieminen synnyttää katkeruutta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Aikanaan sitten kasautunut katkeruus johtaa kapinaan ja vallankumoukseen. Harva hirmuhallinto on kestänyt aikaansa kauempaa.
Kun vallanpitäjät ovat ikään kuin unohtaneet, että hekin ovat vain ihmisiä ihmisten joukossa, vain kuin toisten palveluksessa. Kuin kansalla, veronmaksajilla, töissä.
Miten puhutteleva johtajakoulutusohjelma onkaan noissa Jeesuksen sanoissa:”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”
Silloin kun omat lapseni olivat vielä siinä iässä, jolloin isäänsä kuuntelivat, yritin joskus antaa elämän eväitä: mm., että huonoista yhteiskuntajärjestelmistä paras on sittenkin demokratia. Siksi, että se lähtee edes liikkeelle yhdenvertaisen ihmisarvon ihanteesta. Mutta kansalla on siinäkin suuri vastuu pitää vallanpitäjät palveluksessaan. Ikään kuin kurissa. Jos kansa antaa vallanpitäjille liikaa liikkumavaraa, historia on yhä uudelleen osoittanut, että se ryöstäytyy käsistä. Valta turmelee äärettömän helposti. Valta ikään kuin sairastuttaa.
Johtajan tulee olla Jeesuksen sanoin ”palvelija”. Siitä tulee johtajia yhä uudelleen muistuttaa. Että he ovat vain palvelijoita. Yhtä lailla kirkonkin johtajat, joihin Jeesuksen opetuslapsille lausuma sana aivan suoraan kohdistuu: ” Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”
Mutta kaikkein oleellisinta on muistaa, että Jeesuksen sana ei kohdistu vain kansojen johtajiin eikä vain muihinkaan johtajiin, vaan aivan jokaiseen. Itsekkyyden synti, toisen polkemisen, alistamisen synti, on lähempänä kuin huomaammekaan. Pahuus on meissä jokaisessa. Asemasta riippumatta. Jo naapurista saattaa tulla tilanteen myötä vihollinen. Jopa perheenjäsenestä. Sota voi alkaa aivan lähipiiristä.
III
Niinpä tämän päivän Raamatun sana johtaa sotien syitä mietittäessä vielä syvemmälle.
Nuoruudessani yksi nuorison hittejä oli laulu: ”Kaikki paremmaksi muuttuu, vaan hyväksi ei milloinkaan.” Siinä sen ajan ihanteet ja tosiasiat oli pantu rinnan tavalla, joka jo nuorena särähti korvaani.
Ei tämä maailma paremmaksi muutu. Turha on toivo. Suurimpienkin ihanteiden vallassa rakennetut utopiat ovat hyvin pian muuttuneet vallan turmelemiksi. Ja aina on uusimmat keksinnöt valjastettu mitä pikimmin pahan palvelukseen. Niin pian kuin sellainenkin työkalu, kuin kirves keksittiin, saman tien siitä tuli jo taisteluväline. Se on ihmisen tragedia. Olemassaolon taisteluksi on tätä elämää ihminen viisaudessaan ryhtynyt kutsumaankin – tekojaan puolustaessaan ja vastuutaan välttäessään.
Mutta kristillisen uskomme ytimessä on sen ymmärtäminen, että viime kädessä kaiken pahuuden taustalla on se, että tämä maailma on Luojansa hyvyydestä vieraantunut, syntiin langennut maailma. Katekismuksen sanoin: perisynnin alainen maailma.
Sydämessämme asuu kyllä hyvän taju. Omatunto. Paatuneimmassakin. Mutta vähäistä on hyvyys pahuuden rinnalla. Se on vähän niin kuin lapsuuteni kotipitäjän vaakunan kotieläimestä, pukista, sanottiin, että ”ellei se pahaa tee, niin ainakin se sitä ajattelee.” Ja näinhän sanoi Paavalikin, suuri uskon sankari: ”Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei.”
Karu asia on tällainen itsestään myöntää. Loppuun saakka sitä yrittää omia tekojansa oikeutetuiksi itselleen puolustella. Ja perusteluja löytyy. On aina löytynyt, niin maan hiljaisen pienissä ympyröissä kuin suurimpien diktaattorien ajatusrakenteissa.
Ja näin tullaan kristillisen kirkon sanoman ytimeen. Niin on ihminen perusteissaan paha. Kuten joulun profetiassa sanotaan: ”Kansa…vaeltaa pimeydessä…kuoleman varjon maassa.”
Mutta tähän toivottomuuteen kristillisen kirkon ajaton sanoma ei jää. Se on vasta synkkä tausta. Sillä juuri tähän pimeyteen, kuoleman varjon maailmaan loistaa Jumalan kirkkaus. Ja siihen tämän itsenäisyyspäivän evankeliumikin huipentuu, tuo ihmisen vallanhimon ja itsekkyyden paljastava Raamatun sana, lunastuksen salaisuuteen. ”Ei ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien edestä.”
Siis ”lunnaiksi kaikkien edestä”. Koko tämän pahan kurjan maailman. Siinä kristillisen uskomme ihmeellisin ulottuvuus. Valo pimeydessä. Toivo toivottomuudessa. Että itse Jumala on Luojastaan vieraantuneen kurjan, kadotuksen ansainneen, maailman salatulla tavalla lunastanut. Että Jumalan puolelta tie on avattu tuhlaajapojalle takaisin kotiin.
Siihen saa kurja syntinen, oman elämänsä taistelujen keskellä, epäonnistumisensa tunnossa, yksinäisyydessä, sydämensä hiljaisuudessa tarttua. Että ”kaikkien edestä”. Minunkin edestäni. Siihen uskoon saan jäädä, että minutkin on lunastettu, velkani maksettu. Taivas minullekin avattu.
Rukoilemme: Hyvä Jumala, rakas taivaallinen Isä. Sinä näet tämän maailman, jossa ”hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla”. Näet syntiin langenneen, kärsivän maailman. Herätä omatuntomme valvomaan, että omankin tilamme tuntisimme, ettemme itsekin toisen kärsivän taakkaa enää suuremmaksi tekisi. Kiitos siitä, että oman elämäni taistelujen keskellä, epäonnistumisen tunnossa, yksinäisyydessä, sydämeni hiljaisuudessa saan kääntää katseeni taivasta kohti, saan jäädä siihen uskoon, että minutkin olet lunastanut, velkani maksanut, taivaan minullekin avannut. Amen.