Itsenäisyyspäivä, Mt. 20: 25 – 28, Esko Väyrynen

”Itsenäisyys on sitä, että maan oma kansa tahtoo olla itsenäinen ja on valmis tekemään sen eteen paljon maanpuolustus- ja asennekasvatustyötä.” Näin sanoo jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, mies, joka itsekin on vaikeasti haavoittunut.
Osoituksena Suomen kansan halusta tehdä paljon maanpuolustustyötä ovat lähes 100 000 viime sodissa kaatunutta ja 200 000 vammautunutta. Näillä lunnailla Suomi säilytti valtiollisen itsenäisyytensä ja itsemääräämisoikeutensa. Silloiset mahtavat hallitsijat eivät onnistuneet alistamaan puolustustahtoista kansaamme valtansa alle.
Tämän vuoksi sotiemme veteraanit, ”tammenlehvä-sukupolvi” on itsenäisyyspäivän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme kohde-ryhmä.
Tämä ei ole kuitenkaan itsestään selvää. Tiedämme, että meni vuosikymmeniä, sukupolven aika, että veteraanien työstä ja ansioista itsenäisyytemme säilyttämiseksi ei voinut tai ei saanut puhua. Henkilökohtaisesti näen asian kaksijakoisena.
Toinen on ns. ”itsesensuuri”. Kuvittelen, että valtiojohtomme pelkäsi ystävällisissä naapuruussuhteissa Suomeen olevan suurvallan loukatun itsetunnon kärsivän, jos ääneen ihastelisimme säilytettyä itsenäisyyttämme. Poliittisesti oli viisaampaa korostaa ystävyyttä ja yhteistyötä kuin puhua itsenäisyyden säilyttämiseksi suoritetuista sankariteoista.
Toisena veteraanien ansioista vaikenemiseen vaikuttavana tekijänä kuvittelen sukupolvien välistä jännitystä. ”Tuntemattoman sotilaan” hiljainen ja tunnollinen vänrikki Koskela paljastuu ”Pohjantähdessä” punakaartilaisen pojaksi. Ei suvun saavutuksista voinut kertoa rintamakavereille.
Entäs sitten sodista hengissä selvinneet. Heidän lastensa silmin veteraanit olivat joko fyysisesti rampoja tai henkisesti vammautuneita. Isien kokemukset olivat niin riipaisevia, ettei niistä voinut puhua kotona läheisillekään. Kasvoi äänettömyyden kuilu. Sitä korosti edellä kuvaamani poliittinen ilmapiiri. Sanottiin: miksi menit.
Vasta lastenlasten kiinnostus isovanhempien elämänvaiheista ja poliittisen tilanteen täydellinen muuttuminen ovat tuoneet yleiseen tietoisuuteen sen, mitä lunnaita maamme itsenäisyydestä on maksettu sekä sodan että rauhan päivinä.
Itsenäisyys vaatii meidänkin sukupolvelta työtä maanpuolustuksen ja asennekasvatuksen saralla. Yhteistyö kansainvälisellä tasolla on suomalaisille tärkeä. Samalla edustajiemme velvollisuus on valvoa, että kansainväliset järjestöt ja monikansalliset yritykset eivät saa kilpailun varjolla valtansa alle heikkoja ja voimattomia. Jeesuksen opetuslapsina meidän on palautettava yhä uudelleen mieliin Herran itsensä opettaman rukouksen neljäs rukous. Luther selittää, että pyytäessämme jokapäiväistä leipää me samalla rukoilemme Jumalan viisautta ja johdatusta esivallalle. Esivallan oikea tehtävä on olla kansan palvelija, heikkojen ja sorrettujen puolustaja. Samalla tavalla kuin puolustuslaitos turvaa kansakunnan valtiollista koskemattomuutta, samalla tavalla esivalta vastustaa vääryyttä ja puolustaa heikkoja, Rm. 13:4.
Lutherin opetuksen mukaan Herran rukouksen neljännessä rukouksessa Jeesuksen seuraajat saavat pyytää taivaalliselta Isältä ajallista hyvää. Jeesus opettaa olemaan murehtimatta toimeentulostamme ikäänkuin emme saisi ravintoa, jos emme sure ja murehdi. Jumalan tahdon mukainen toimeentulosta murehtiminen on toimiminen niin, että voimme auttaa kärsivää lähimmäistä. Jeesus sanoo sitä toisten orjaksi alistumiseksi. Kenraali Ehrnrooth sanoo, että suomalaisia johdetaan edestä. Jeesus antoi korkean esikuvan, sillä hän tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.
Itsenäisyyspäivänä voidaan todeta, että sankarivainajat ja sotainvalidit noudattivat Jeesuksen antamaa esikuvaa antamalla henkensä ja uhraamalla terveytensä itsenäisen Suomen puolesta. Heidän antamansa uhrin ansiosta siniristilippu liehuu kansakuntien lippurivistössä vapaana. Heidän uhri velvoittaa meidät uhraamaan voimamme rauhan säilymiseksi rajoillamme ja sovun löytymiseksi eripuraisuuden ja sodan runtelemassa maailmassa.
Viimeisenä päivänä Kristus tulkitsee sen, mitä olemme tehneet yhdelle vähimmistä, palvelukseksi hänelle. Alistuessamme lähimmäisen palvelijaksi saamme palvella Elämän Herraa itseään. Kääntäen voitaneen sanoa: Voidaksemme kiittää Ihmisen Poikaa uhrista, kun hän antoi henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta, meidän on opittava kiittämään itsenäisyydestämme sitä sukupolvea, joka antoi hekensä ja terveytensä lunnaiksi isänmaan vapauden puolesta. Sen uhrin raskautta Ehrnrooth kuvaa: ”Pelko on minulle tuttu tunne. Olen kaksikin kertaa ollut niin lähellä kuolemaa, ettei ihminen voi sen lähempänä iäisyyden tiellä olla.” Meille kuolemaa pelkääville Jeesus sanoo: ”Minä ole ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin” Jh. 11:25.
Kansa, joka ottaa huomioon nykytilanteen ja tekee sen vaatimia ratkaisuja, sellaisella kansalla on tulevaisuus. Veteraanien sukupolvelta vaadittiin uhrivalmiutta sukupuoleen katsomatta. Tämän päivän isänmaa näyttää vaativan uhrauksia vain osalta.. On nurinkurista, että on uhraus olla tarpeeton. Heitä kutsutaan työttömiksi.
Tämän päivän Jeesuksen sana vaatii meitä orjan asemaan, epäitsekkääseen toimintaan työttömyyden voittamiseksi. Meidän on kansakuntana suostuttava etsimään keinoja lähimmäisenrakkauden osoittamiseksi heille, jotka tuntevat itsensä syrjään sysätyiksi. Se on tämän sukupolven kunnianosoitus sille uhrille, jonka isät ovat antaneet maata puolustaessaan.
Kärsivän lähimmäisen, heikomman huomioiminen, on yhtä isänmaallista niin sodan kuin rauhan päivinä. Silloin isänmaa voi tuntua jokaisesta kansalaisesta niin hyvältä, että siitä voi kiittää Jumalaa.