Ps 86: 12-16
Kaikesta sydämestäni minä kiitän sinua,
Herra minun Jumalani,
ja kunnioitan sinun nimeäsi iankaikkisesti;
sillä sinun armosi on suuri minua kohtaan,
sinä olet pelastanut minun sieluni tuonelan syvyydestä.
Jumala, julkeat ovat nousseet sinua vastaan,
väkivaltaisten joukko etsii minun henkeäni;
evät he pidä sinua silmäinsä edessä,
mutta sinä, Herra,
olet laupias ja armahtavainen Jumala,
pitkämielinen, suuri armossa ja totuudessa.
Käänny minun puoleeni, ole minulle armollinen,
anna voimasi palvelijallesi,
auta palvelijattaresi poikaa.
Teksti tarjoaa etsimättä liittymäkohtia nykyhetkeen yleensä. Samalla se johdattaa ajatuksemme myös oman, kansallisen juhlamme aihepiiriin.
Mikä sitten on virsirunoilijan sanoma hänen ajalleen ja ympäristölleen? Hän kertoo ahdingosta, mutta toisaalta myös pelastuksesta ja kiitollisen mielen kyllyydestä. Yrittäkäämme mekin tekstimme opastuksella tutkistella, löytyisikö turvapaikkaa, joka kestäisi järkytykset nykyisessä vihan ja uhan maailmassa. Erityisen uteliaana sitä kysyy jokainen vähäväkinen kansa, me ja vertaisemme. Itsenäistymisen vuosipäivä suorastaan velvoittaa meitä tarkastamaan elämämme perustan lujuutta. Sopii myös kysyä, onko kiitollisuudentunteella sille kuuluva sija sydämissämme.
Vanhan ajan vainottu hurskas valittaa oikeustilan järkkymistä. Hänen sanoistaan huokuu tuska: ”Väkivaltaisten joukko etsii minun henkeäni.” Kysymys on ilmeisesti sekä henkilökohtaisesta että koko kansan murheesta. Eikä ihme: silloinen valtio eli vihamielisten kansojen, suurvaltojenkin puristuksessa. Alinomaa toistuivat uutiset verisistä rajakohtauksista antavat ymmärtää, että nykyisenkään Israelin valtion asema tuskin on miellyttävämpi.
Katkerat tunteet eivät yleensäkään ole vain tekstimme historiallinen muisto vuosituhansien takaa tai jokin paikallinen ilmiö. Niiden synnyttämä sekasorto on maailmanlaajuinen ja heittää synkän varjon ajankuvaan. Siitä on pakko vakuuttua, kun muistaa että kahdesti saman ihmisiän kestäessä maailmaa on huuhdeltu suursotien verellä ja kolmaskin koulu kolkuttaa portteja. Siinä näyttäytyy ihmiskunnan kohtalonkirous. Jossakin on vikaa.
Mutta missä? Eivätköhän hiekkaa laakereihin ole heittäneet lähinnä ne, jotka kiistävät oikeutta ja oikeamielisyyttä vaativan Jumalan olemassaolon. Heidän asenteensa kuvastuu tekstimme sanoissa: ”Eivät he pidä Sinua silmäinsä edessä”. Materialismin voittokulku nykyisessä elämänsaatossa ei tosin ole katkaissut tietä ihmisyyden alkulähteille mutta myönnettäköön, että se on hidastanut kulkuamme sinne.
Mihin sitten perustuu uskomme paremman maailman mahdollisuuteen? Niihin auktoriteetteihin, niihin arvovaltaisiin opettajiin, jotka pitävät oikeutta luonteeltaan yleispätevänä ja ikuisena. Tämän uskomuksen tapaamme jo Vanhassa Testamentissa ja eräillä kreikkalaisilla ajattelijoilla. Mutta sen ylevin julistaja on Kristus. Kaikkien aikojen suurimmat henget Mooses, Jesaja, Jeremia, Lurher, Lincoln, Leo Tolstoi, Platon ovat oivaltaneet hänen oppinsa siveellisen ja sosiaalisen arvon. Meistä riippumaton oikeusperiaate on olemassa. Valta ja voima eivät ole sama kuin oikeus. Oikeuden majesteettia voidaan loukata, mutta ennemmin tai myöhemmin se rankaisee jokaisen väärän teon.
Tuomion toimeenpano on tosin usein lykkäytynyt päivän tai pari, vuosisadan tai kaksi, mutta se on kuitenkin tullut vääjäämättömänä kuin kuolema. Viimeinen sana ei jää väkivaltaisten joukolle, se on vanhurskaan Jumalan. Meiltä vaaditaan vain malttia pitää kiinni oikeuden periaatteesta. Muutoin jää villipetojen viidakko ihmiskunnan ainoaksi elintilaksi. Mutta niin surkeasti ei toki aikamme korkea kulttuuri saa sammua. Emme elä lopun alkua. Sellaisiin tunnelmiin ei ole aihetta. Ei sellaiseksi käsittänyt tilaansa myöskään kovaa kokenut hurskas. Sillä hänen mielialaansa kohensi toinen elämys: ”Herra, minun Jumalani, sinä olet pelastanut minun sieluni tuonelan syvyydestä.”
Psalmin hurskas oli löytänyt yhteyden hengen voimiin ja niiden opastamana turvapaikan tuonelaakin vastaan. Myös Vanhan Testamentin profeettain vapaa ja sisällinen Jumala-suhde vallitsi elävänä juutalaisten sieluissa halki esi-kristillisen ajan. Se lujitti kansan kestokykyä niin hyvin sisäisiä kuin pelottavia ulkoisiakin vaaroja vastaan.
Jumalasta vieraantunut maailma ei myönnä uskonnolle tällaista vaikutusta. Se päinvastoin leimaa uskonnon ”sielun rutoksi” ja lupaa kulta-ajan alkavaksi siitä, mihin uskonnon valta päättyy. Tässä on vakaumus vakaumusta vastaan, ja eri ideologioihin vihkiytyneitä on vaikea horjuttaa.
Mutta meillä kristityillä on toki oikeus kysyä, missä määrin toisten antamat lupaukset vastaavat todellisuutta. Maailmassa on kansoja, jotka ovat säästyneet uskontomme vaikutukselta ja toisia maita, joissa se on revitty irti julkisesta kasvatus- ja opetustoimesta. Miksi ne eivät ole paradiiseja, miksi useimmissa niistä vallitsee säälittävän alhainen elintaso? Ajan puutteeseen ei voi vedota. Missä kuitenkin kulta-aika viipyy? Vastatkoon se, joka tietää.
Mistä sitten me kristityt olemme saaneet aikaan, sitä kysytään? Paradiisia ja kultalaa maan päälle emme ole luvanneetkaan. Eikä meillä muutenkaan ole kutsumusta kerskailuun. Mutta useimmat toki myöntävät, että kulttuurin pisimmät edistysaskeleet on otettu kristillisenä aikana ja kristillisissä maissa. Kaikki se, mitä sanotaan ihmisoikeuksiksi, on kristinuskon hedelmää. Se nosti naisen orjan asemasta, se pelasti lapset joutumasta heitteille, toteutti huolenpidon köyhistä, sairaista ja vanhuksista. Kehittynyt sosiaalinen lainsäädäntö ja korkea elintaso ovat sen piirissä tunnusomaisia. Vähäisiksi ei ole arvioitava elämänkatsomuksemme saavutuksia myöskään yhteiskunnallisten vapauksien esitaistelijana. Tasa-arvoisuus, sananvapaus, kokoontumisvapaus, oikeus vapaasti matkustaa ja valita työpaikkansa.
Mutta kaikesta huolimatta päämme painuu nöyryytettynä alas. Olemmeko vielä edes puolitiessä? Miten suuri määrä mahdollisuuksiamme onkaan vielä käyttämättä! Eivätkä laiminlyönnit ole edes pahinta. Julkeutta ja väkivaltaa on harjoitettu meidänkin piirissämme. Ei ole mitään syytä peitellä näitä rikkomuksia. Ne ovat häpeäpilkkuja kristittyjen kilvessä. Olkoon totta sekin filosofi Voltairen väite, että suuri määrä ihmisiä on menettänyt henkensä kristinuskon tähden.
Mutta onko nämä synnit vietävä meidän uskontomme tilille? Ei. Huomattakoon ensinnäkin, että useimmiten väärinkäyttöön on syyllistynyt maallinen valtiovalta, jos kohta kirkkokuntienkin edustajat ovat silloin tällöin pahoin poikenneet Mestarinsa linjalta. Kohtalokkainta alallansa oli Venäjän kirkon epäpyhä liitto maallisen sortovallan kanssa. Sen me suomalaiset muistamme viime vuosisatojen vaihteen ajalta.
Ei meitä soimatakaan siitä, että olisimme tehneet liiaksi totta uskontomme ihanteista. Päinvastoin: vikanamme pidetään sitä, että olemme olleet huonoja kristittyjä. Syytökset meitä vastaan eivät satu kristinuskon sydämeen vaan omaamme. Antakaamme siis tuomion käydä ylitsemme. Sillä elämä ilman tuomiota on valhe-elämää eikä se tie vie meitä pelastukseen. Tekstimme: ”Sinä, Herra suuri totuudessa.”
Vilpitön itsetutkistelu herättää kysymyksen, toteutuuko sitten usko lainkaan arkielämässä. Yhtä totuudenmukaisesti voisimme vastata: kyllä. Ja sen vaikutus on jalostava. Muistattehan Ranskan hugenotit. Ja pitäkääpä silmällä herätysliikkeiden lämmittämiä ihmisiä tai hiljaisia kirkkokristittyjä. Onko tosi-ihmisyys missään muualla kohonnut samoihin korkeuksiin? Tavataanko muualla yleisesti niin oikeamielisiä, sopuisia ja palvelevaisia tai ahkerampia ja hellempiä sydämenihmisiä kuin he? ( Mikä muutos lakeuksien puukkojunkkareissa? Herätysliike.)
Eläviä kristittyjä on ollut on paljon vieläkin. Niitä on kaikkialla missä auttava käsi tarttuu tarvitsevan käteen. Mistä puhuja sen tietää, saatetaan minulta kysyä. Esim. siitä, että kveekarit, nämä vaatimattomasti elävät kristityt, riensivät Amerikan etäisyydestä saakka rakentamaan hävitettyä Lappiamme. Evankeliumi on siunaava voima ajallisessa elämässä.
Mutta näihin meidän kokemuksiimme on tullut lisäksi jotain vielä tärkeämpää: armo ja anteeksianto. ”Sinä, Herra olet suuri armossa ja totuudessa,” huudahtaa vainottu hurskas. Sitä eivät julkeat, eivät väkivaltaiset, ei kuolemakaan voi tehdä tyhjäksi. Pahimmin ehkä kauhistumme tuonelan viikatemiestä. Se kuljettaa meidät ovelle, jota emme enää voi sulkea. Mutta sanomattomasta kauheudestaan huolimatta meidän ei tarvitse säikähtää kuolemaakaan. Leo Tolstoi kirjoitti kerran: Ajattelen yhä enemmän kuolemaa ja aina uudella ilolla. Jumalan armo on turvallisuuden lähde. Voiko kukaan osoittaa toista sen vertaista!
Ja sama arvo sillä on kansalle kokonaisuudessaankin. Juuri tänä päivänä itsenäisen Suomen tulee muistella, minkä lisän usko vanhurskaaseen Jumalaan on tuonut omiin vähäisiin voimavaroihimme vaikeiden ratkaisujen hetkinä. Historiaan siirtyneinä vuosisatoina ja aikana johon muistitietommekin yltää, kansamme on monesti joutunut tuonelan syvyyden partaalle. Väkivalta on riehunut maassa, kylät kylpeneet liekeissä ja kaikki näyttänyt menetetyltä. Mutta meidän kristillinen elämänkatsomuksemme on kohottanut sielut yli tämän elämän rajojen, riisunut ulkonaisilta tapahtumilta, vaaralta ja uhalta, tulelta ja tuhkalta niiden läpipääsemättömältä näyttävän esteen ja opastanut kansamme kääntämään vastukset sisäisiksi voitoikseen. Eheytyminen ja yksimielisyys uhan edessä ovat siitä merkittävimpiä. Ikimuistoisena jää aikakirjoihin 1930-luvun loppuosa.
Kansamme kokemukset kutoutuvat tuskan ja pelastuksen tunnelmista. Mutta ei olisi kaikki kohdallansa, jos turvapaikan löytänyt unohtaisi kiitollisuudenvelkansa. Vastaavalta tunnepohjalta puhkeavatkin vainotun hurskaan sanat tekstimme alussa: ”Kaikesta sydämestäni minä kiitän sinua, Herra, minun Jumalani.”
Tottahan meilläkin on aihetta tehdä samoin. Eikö Jumalan armo ole ollut kyllin suuri meitä kohtaan? Vapaus ja kohtuullinen toimeentulo, mikä saavutus siinä asemassa, missä kansamme elää valtioiden karttalehdellä! Onko kuitenkaan tarpeeksi iloisia kiittäjiä? Purnaajista ainakaan ei ole puutetta. Merkillinen seikka! Sillä juuri pelastumisen sävyttämä kiitollisuus tekee onnemme täydelliseksi.
Vai onko kiittäminen tuiki ylivoimaista? Joskaan ei aina, niin joskus varsin vaikeata. Ajatelkaamme vain sairauden, kadon tai muun murheen hetkiä.
Ja kuitenkin, ehkä juuri sen vuoksi minun on veljellisesti kysyttävä sinulta, ystäväni, eikö myös Herralla ole ollut murhetta sinusta. Oletko ollut kotisi ja ympäristösi ilo? Oletko pitänyt sydämesi pellon rikkaruohoista vapaana? Katsokaamme vaellustamme kymmenten käskyjen kuvastimesta. Kuinka tosiksi silloin huomaammekaan tekstimme sanat: ”Sinä, Herra, olet armahtavainen ja pitkämielinen.” Vaikka en ole noudattanut sinun tahtoasi, sinä kuitenkin siedät minua ja kärsivällisesti odotat.
Kiitollisuuskin kuuluu hyveisiin, jotka unohtuvat, ellei niitä harjoiteta. Harjoitusten tuhansista muodoista suosittelen teille tällä kertaa vain yhtä. Sen tunnette helposti näistä Paavalin sanoista: ”Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan.”
Ystävät! Me Pohjolan asukkaat olemme karaistuneet kestämään pimeän vuodenajan rasitukset. Tiedämme, että valonkin vuoro tulee. Myös ihmiselämää kautta maapallon verhoavat synkät varjot. Siitä huolimatta olemme vakuuttuneita valoisamman ajan koitosta. Se on alkava sitä pikimmin, mitä puhtaampana kristityn kuva meissä säilyy.
Hyviä kristittyjä meidän pitäisi olla, myöntää kuulija, mutta lisää: eiköhän puhuja odota liikaa, olemmehan vain heikkoja ihmisiä. Heikkoja, sitä ei sovi kieltää. Mutta sellainen oli myös tekstimme opashenkilö ja juuri hän antaa meille korvaamattoman arvon: pyydä Herraa kääntymään puoleesi ja antamaan voimansa sinulle. Sillä mihin sinä muurahaisvoiminesi tarvitset koko ikäsi, ehkä et pysty ensinkään, sen Herra voi suorittaa salaman vauhdilla. Yksin olet liian heikko, mutta Herran kanssa varma voittaja.
Ja se, mikä on sääntö yksilön elämässä, pätee kansojenkin kohtaloissa. Vaikka niiden välinen tasapaino on epävakaa ja vaikka tuhoaseilla monin paikoin on puheenvuoro, ei horju meidän luottamuksemme suurimpaan oikeustietelijään, synnin ja kuoleman voittajaan.
Vapaana pelosta ja uhkaa säikkymättä Kristus puolusti oikeutta ja vanhurskautta, julisti armoa ja totuutta. Ulkonaisesti hänen taistelunsa päättyi surkeasti. Hän sortui väkivallan uhrina. Mutta tästä tapahtumasta alkaa uusi luku ihmiskunnan historiassa. Vanhurskas kärsi, ja siinä tapahtui puhdistava sovitus, täydellinen ja lopullinen.
Meillä on nyt välitön yhteys Jumalaan. Kristinuskosta tuli elävän kokemuksen uskonto. Siitä on syytä iloita ja kiittää. Se ei saa itsenäisyyspäivänäkään unohtua. Juuri tänä päivänä meidän tulee palauttaa mieliimme ne palvelukset, joita uskontomme on tehnyt kauniille joskin karulle isänmaallemme. Sitä tämä puhe on tarkoittanut maailman historian dramaattisten vaiheiden ja järkytysten vielä jatkuessa.
Rukous
Herra, sinä olet antanut meille isänmaan ja asettanut meidät viljelemään ja vartioimaan sitä. Kaikesta sydämestämme me kiitämme sinua siitä, että olet voimallisella kädelläsi tukenut meitä työssämme. Suo meidän noudattaa oikeutta ja vanhurskautta. Auta meitä kasvamaan hyviksi kristityiksi ja tee meistä jälleen yksimielinen kansa. Anna palvelijoillesi voimaa siihen.
(Lopputoivotus)
– – –
(Antti Kukkonen s. 03.10.1889 ja k. 14.02.1978, saarnan on toimittanut digipostillaan Antin nuorin tytär Kirsti Pasanen.)