”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.”
[Viitteiden linkit lopussa] Tänään on odotettavissa lukuisia erilaisia mielenosoituksia ja kulkueita. Vaihtoehtoja on tarjolla laidasta laitaan. Muutaman vuoden ajan on totuttu myös siihen, että mellakkapoliisi saa itsenäisyytemme kunniaksi ahkeroida töissä.[1] Jälkipuheissa kaikki rähinöintiin osallistuneet tahot vakuuttavat, että juuri heitä on kohdeltu väärin. Jos joku taho tunnustaa käyttäneensä väkivaltaa, kerrotaan sen tapahtuneen aivan pakon edessä.
Itsenäisyyspäivä on kirkossa siitä erikoinen päivä, että jumalanpalveluselämää säätelevä kirkkokäsikirja antaa papille mahdollisuuden valita saarnan pohjaksi tulevan tekstin vapaasti. Käytin tätä mahdollisuutta ja valitsin tämän tekstin. Se on ensimmäinen jae pidemmästä tekstistä, jossa kehotetaan kunnioittamaan esivaltaa. Viime vuosien aikana on tapahtunut sellaista kehitystä, että asiaan on syytä paneutua. Paavalin esivaltaopetus on ollut keskeisellä sijalla luterilaisessa kansanopetuksessa ja se on jättänyt lähtemättömän jälkensä yhteiskuntaamme.
Esimerkiksi sotilasvalassa esivalta-sana tulee esiin kahteenkin kertaan: ”Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa. Jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan valtiojärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa.”[2]
Kun aikoinani itse annoin sotilasvalan vuonna 1990, nämä sanat olivat vain juhlavaa puhetta. Ulkoa tulevan sodan uhka oli haipumassa ja sisäisen järjestyksen horjuttaminen tuntui lähinnä mielikuvitukselliselta asialta. Paljon on virrannut vettä Vantaassa sen jälkeen – ja paljon on muuttunut. Viimeiset vuodet ovat saaneet pohtimaan esivallan merkitystä ja sotilasvalaa aivan uudella tavalla. Ulkoa tulevan uhkan todennäköisyys on kasvanut ja siitä on tiedotusvälineissä puhuttu paljon. Mutta myös sisäiset levottomuudet ovat lisääntyneet. Otan esimerkkejä joistakin viime aikojen ilmiöistä.
Mitä täällä oikein tapahtuu?
Viime syyskuussa Helsingin Asema-aukiolla osoitti mieltään järjestö, jonka edustaja pahoinpiteli yhden ihmisen. Pahoinpidelty menehtyi myöhemmin. Asian esitutkinta on suoritettu ja asia on parhaillaan syyteharkinnassa.[3] Tämän voisi vielä kuitata yksittäisten ihmisten nahisteluna, joka johti traagisiin seurauksiin. Kokoluokka kasvaa kuitenkin siksi, että kyseessä oli poliittinen väkivalta. Pahoinpitelijän edustama järjestö esittää tavoitteekseen lakkauttaa Suomen valtion. Tilalle on tarkoitus luoda yhteispohjoismainen kansallissosialistinen valtio. Tällaisen järjestön toiminta yksiselitteisesti rikkoo sotilasvalassa annettua sitoumusta puolustaa ”laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa”.
Asema-aukion välikohtaus herätti valtavaa huomiota ja ympäri maata järjestettiin suuria mielenosoituksia poliittista väkivaltaa vastaan. Mielenosoituksiin osallistui myös maamme poliittista johtoa. Nämä mielenosoitukset toteutettiin hyvässä tarkoituksessa ja hyvässä järjestyksessä. Silti voi kysyä, mistä tämä reaktio kertoi. Onko luottamus esivaltaan rapisemassa? Eivätkö ihmiset luota siihen, että poliisi ja oikeuslaitos pystyvät huolehtimaan yleisestä järjestyksestä ja rankaisemaan rikollisia?
Hämmentävää oli se, että poliittisen väkivallan vastaisessa mielenosoituksessa esiintyi avointa poliittisen väkivallan ihannointia. Helsingin Senaatintorilla mielenosoittajien sekaan oli tullut anarkisteja. Kenenkään estämättä nämä kantoivat banderollia, jossa nyrkki sysää syrjään muun muassa Suomen valtiovaakunan ja poliisin tunnuksen.[4] Kuten uusnatsien toiminta, tämäkin on suoraan esivallan vastaista, jopa konkreettisten symbolien tasolla. Nyrkillä syrjään sysätty poliisin miekkatunnushan viittaa Paavalin mainitsemaan esivallan miekkaan.
Voisi mainita muitakin ryhmiä, mutta nämä kaksi esimerkkiä riittävät. Oleellista on huomata, että Suomessa on levottomuuksien siemeniä enemmän kuin aikoihin. Juuri tähän ongelmaan esivaltaoppi on vastaus.
Esivallan merkitys
Esivallan avulla pyritään ratkaisemaan väkivallan ongelmaa. Miekka keskitetään esivallalle niin, ettei ihmisten keskinäinen väkivalta pääse valloilleen. Hajonneita yhteiskuntia autetaan jaloilleen eräänlaisella esivaltaperiaatteella: kehittämällä niille riittävän voimakas keskusvalta ja sen suojaksi riittävän voimakas sotilaallinen voima. Ilman esivaltaa vallitsisi rajoittamaton kaikkien sota kaikkia vastaan. Tässä on esivallan perusajatus: järjestynyt ja turvallinen yhteiskunta.
Kun Paavali sanoo, että Jumalalta ”ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa”, hän ei tarkoita, että Jumala on asettanut jotkut tietyt henkilöt valtaan. Hän ei myöskään tarkoita, että hallinto pitää organisoida jollain tietyllä tavalla. Paavali ei esimerkiksi puhu oman aikansa hallintojärjestelmästä; hän ei sanallakaan mainitse Rooman keisaria. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, että yhteiskunta on jollakin tavalla organisoitunut ja säädellyt vallan ja väkivallan käyttöä.
Tämän esivallan perimmäisen idean anarkismi kiistää. Anarkismi-sana tulee kreikan sanasta anarkhia ’ei-valta’. Ihanteena on, että ihmisten välistä vallankäyttöä ei olisi lainkaan. Tämä muistuttaa sitä kristillistä vakaumusta, jonka mukaan Kristus tulee kukistamaan ”kaiken vallan, mahdin ja voiman” (1. Kor. 15:24). Kristillisestä näkökulmasta anarkismi on kuitenkin hätäilyä. Sen aika ei vielä ole. Tässä synnin maailmassa vallankäytön lakkauttaminen johtaisi vain kaaokseen. Siksi esivaltaa tarvitaan. Sitä paitsi jotkut anarkistit todistavat itse omaa ihannettaan vastaan hyväksyessään väkivallan käytön anarkistisen yhteiskunnan luomiseksi.
Miten Paavalin voimakas tottelemisvaatimus sopii demokraattiseen yhteiskuntaan? Perustuslaki määrittelee, että ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”.[5] Ketä me tottelemme, kun tottelemme esivaltaa? Emmekö juuri me, valtion kansalaiset, ole esivalta? Kyllä, mutta vain yhdessä. Demokratiassakaan yksilö ei voi toimia ilman rajoitteita. Yksilö voi vaikuttaa yhteisiin päätöksiin, mutta joutuu alistumaan siihen päätökseen, jonka teemme yhteisesti tai jonka valitsemamme kansaedustajat tekevät. Esivallan kunnioitusta tarvitaan siis demokratiassakin, jotta yhteiskunta toimii mahdollisimman järjestyneesti ja turvallisesti. Siksi sotilasvala puhuu laillisen esivallan puolustamisesta.
Sotilasvala ja totteleminen
Sotilasorganisaatio ei ole lainkaan demokraattinen. Tällaisessa organisaatiossa esivaltaopetuksen painottama tottelemisvaatimus on itsestään selvä. Oma erikoinen ongelmansa on kuitenkin se, että asevelvollisuuden ansiosta moni meistä on samanaikaisesti kansalainen ja sotilas. Kansalaisina osallistumme yhteiskunnalliseen keskusteluun, kukin oman poliittisen vakaumuksensa mukaisesti. Sotilaina edustamme maan valtionjohtoa ja valtiojärjestystä riippumatta siitä, mitä mieltä kansalaisina siitä olemme. Sotilasvalan sanoin: sotilaina puolustamme ”laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa”.
Kansalaisen ja sotilaan roolin erottaminen oli helppoa niin kauan kuin rauhan ja sodan välinen raja oli selvä. Siviilipuvussa olimme kansalaisia, sotilaspuvussa sotilaita. Viime vuosikymmenen aikana ero on kuitenkin hämärtynyt. Rauhan ja avoimen sodan välille on muodostunut harmaa alue, jossa yhteiskuntaamme pyritään vaikuttamaan mitä moninaisimmin keinoin. Puhutaan hybridivaikuttamisesta.
Demokraattisen kansalaiskeskustelun ytimeen iskee niin sanottu informaatiosodankäynti. Tavanomaisesta vaikuttamisesta informaatiosodankäynti eroaa manipulatiivisuutensa takia: se pyrkii riistämään vastustajalta kyvyn itsenäiseen kannanmuodostukseen ja näin alistamaan tämän ymmärryksen tarkoitushakuisesti valikoidulle tai suorastaan valheelliselle tiedolle. Äskeisten Imatran surmien yhteydessä levitettiin väitettä, että kyseessä olisi ollut venäläisvastainen teko.[6] Tieto on täysin perätön, mutta kuvaa hyvin sitä suoranaista valhetietoa, jolla kansalaisia yritetään viedä harhaan.
Informaatiosodankäynti tapahtuu tyypillisesti sosiaalisessa mediassa, ja puhuja naamioituu yleensä tavalliseksi kansalaiseksi. Kuitenkin kyseessä on valeprofiili, jollaisia yksi ”infosoturi” voi hallita kymmenittäin. Yhden, ehkä maksetun ihmisen ääni monistuu näennäisen suureksi. Kaikki voimakkaasti ihmisten näkemyksiä jakavat asiat kelpaavat informaatiosodankäynnin välineeksi. Erityisesti valtionjohdon vastaisia näkemyksiä pyritään ruokkimaan – olivatpa ne mitä hyvänsä. Suomessa on viime vuosina nähty, että jopa isänmaallisuus on valjastettu vieraan vallan pyrkimysten tukemiseen.
Informaatiosodankäynnin tunnistaminen on tässä suhteessa kansalaistaito. Kun kansalainen nyt kohtaa ilmiselvää informaatiovaikuttamista, hänen on kieltäydyttävä antamasta vihamieliselle tiedolle kaikupohjaa, vaikka siihen sekoitettaisiin omiin intresseihin sopivia seikkoja. Sotilasvalan vannoneille tämä on erityisen tärkeää. Vala ei nimittäin velvoita vain sotilaspuvussa vaan aina: ”Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.”
Kansallisen historian opetus ja kirkon oppi
Mikään ei ole niin hyvää, etteikö tässä synnin alaisessa maailmassa siitä saataisi väännettyä pahaa. Maailmanhistoria tarjoaa esimerkkejä kieroutuneesta esivallasta. Näiden esimerkkien nimissä ei kuitenkaan tule kyseenalaistaa koko esivaltaoppia. Kevytmielisestä kyseenalaistamisesta meillä Suomessa on karmaiseva esimerkki.
Sotilasvalan sanamuoto on peräisin vuodelta 1918. Tuo vuosi kantaa synkkää muistoa yhteiskuntamme hajoamisesta. Valan velvoite esivallan tottelemisesta tulee kapinavuoden taustaa vasten hyvin ymmärrettäväksi. Sotilasvala kantaa muistoa ajasta, joka sai ihmiset jälleen kunnioittamaan yhteiskunnallista järjestystä. Kapinan jälkeen esivallan kunnioituksen ja rauhallisten yhteiskunnallisten uudistusten tien valitsi jopa enemmistö niistäkin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.
Samaa kantapään kautta oppimista tapahtui 500 vuotta sitten, kun uskonpuhdistus ravisteli Eurooppaa. Lutherin ajatukset kristityn vapaudesta saivat aikaan myös väkivaltaisia levottomuuksia. Lutherin hurjistunut vastareaktio levottomuuksiin on talletettuna muutamissa kirjoituksissa. Maltillisemmassa muodossa se näkyy Augsburgin tunnustuksessa, joka on Raamatun jälkeen kirkkomme tärkein perusdokumentti. Siinä todetaan, ettö usko ”ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja.”[7]
Raamatun opetus esivallasta, kirkkomme luterilainen tunnustus ja kansallinen historiamme viittaavat kaikki samaan suuntaan: esivallan kunnioittamisen tärkeyteen. Esivalta on Jumalan hyvä säädös, jota ilman isänmaatamme ei voi rakentaa.
[1] http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000004884477.html?jako=d50a450f0e9898a6ff5b60efb8bef15b
[2] Valtioneuvoston asetus sotilasvalasta 6 §. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2000/20000741
[3] http://yle.fi/uutiset/3-9330593
[4] http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001268611.html
[5] Perustuslaki 2 §. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731#a731-1999
[6]http://www.uutisvuoksi.fi/Online/2016/12/04/Trollitili%20yritt%C3%A4%C3%A4%20k%C3%A4%C3%A4nt%C3%A4%C3%A4%20Imatran%20ampumisen%20ven%C3%A4l%C3%A4isvastaiseksi%20hy%C3%B6kk%C3%A4ykseksi%20%E2%80%94%20poliisin%20mukaan%20uhrit%20ovat%20suomalaisia/2016521598734/16
[7] Augsburgin tunnustus XVI. http://tunnustuskirjat.fi/augstunn.html#Yhteiskunnallinenelama