Itsenäisyyspäivä, Room. 8:18-21, Jari Nurmi

Jari Nurmi
Messukylän seurakunta

I

Hyvät ystävät. Itsenäisyyspäivän vieton keskellä monen ajatukset palaavat entisaikoihin, lapsuuteen, vanhempiemme ja isovanhempiemme aikoihin. Lienee kaiketi siksi paikallaan aloittaa vanhalla kansamme kaskuperintöön jääneellä tarinalla.

Kerrotaan nimittäin, miten muuan pappi ajoi kerran polkupyörällä tietä pitkin ja siinä ajaessaan huomasi juopuneen miehen makaavan tienposkessa polkupyörineen. Huomattuaan miehen tutuksi hän pysäytti pyöränsä ja huuteli ojan suuntaan: ”Kuulkaas isäntä, ei tuolla tavalla päästä taivaaseen! Silloin ojan pohjalta kuului vastaus: ’Emmää sinne nyt oo menossakaan, kun pääsis edes osuuskaupalle asti.’”

Kuten sanottu, tänään itsenäisyyspäivänä monien ajatukset palaavat siis entisaikoihin, kansamme historian vaiheisiin, mutta samalla myös siihen, millaisen ajan keskellä me tänä päivänä elämme ja millaisen maailman me lapsillemme jätämme.

Me elämme tänä päivänä sellaisessa maailmassa, jossa monesti tuntuu, että yhä useammin tämän ajan ihmisen elämä on suunnattu kuvaannollisesti sanottuna vain kuin osuuskaupalle asti, ilman korkeampia pyrkimyksiä, ilman uskoa, ilman Jumalaa, ilman iankaikkisuuden tuntoa, ilman sitä toivoa, jonka äärelle apostoli Paavali meitä tämän päivän saarnatekstissä ohjailee, ilman taivastoivoa.

Saarnatekstimme avainsana on toivo. Onko tämän ajan ihmisen elämässä toivo? Onko meidän sydämessämme toivo? Vai olemmeko, kuten Paavali sanoo, ihmisiä, joilla ei toivoa ole?

Tämä on vanha kysymys, jota kautta aikojen on kirkkojen saarnatuoleista kyselty. Kautta aikojen on ihmistä elämän murheiden keskellä ajallisessa mielessä vaivannut toivottomuuden tunne. Milloin on ollut aivan konkreettinen huoli huomisesta, seuraavan päivän leivästä katovuosien keskellä, milloin ovat entisaikojen voittamattomat sairaudet nostaneet tiet pystyyn, milloin sotien kurimukset ahdistaneet tuntoja. Monesti kuitenkin ajallisen toivon menettäminen on tuonut iankaikkisen toivon lähemmäksi. Jumala on tullut epätoivoisen toivoksi.

Mutta väitetään, että nimenomaan tämän ajan ihmistä tuo toivottomuuden tunne vaivaa vielä suuremmassa määrin kuin entisaikojen ihmisiä. Ei ole länsimaisen hyvinvoinnin keskellä yleisesti ottaen puutetta leivästä, kuten kansamme historian vaiheissa, jolloin suorastaan joskus jopa joukoittain kuoltiin nälkään ja tauteihin. Menneiden aikojen sairaudet on voitettu. Sodistakin ovat meidän kansamme nuoremman polven kohdalla enää isien tai isoisien kertomat muistot jäljellä. Ja kuitenkin ympärillämme näemme ja monet tutkimuksetkin kertovat karua kieltään, että nimenomaan tämän ajan ihmistä vaivaa ennennäkemätön toivottomuuden tunne, ahdistus ja väsymys elämän hullunmyllyn keskellä. Meidän ajastamme on jopa sanottu, että se jää historiaan oikein ahdistuksen aikakautena.

Tällaisesta toivottomuudesta kertoo omaa kieltään monesti myös tämän ajan taide olipa sitten kyse mistä taiteen lajista hyvänsä, taide, josta on sanottu, että se on aina oman aikansa tuntojen tulkki. Kärjistetysti sanottuna toivottomuuden, tarkoituksettomuuden riitasointuinen filosofia on kuin aikamme vaatimus taiteelle, jotta sitä ylipäätään taiteeksi kriitikkopiireissä hyväksytään. Siltä ainakin joskus tuntuu. Jos joku yrittää näille taiteen markkinoille tuoda jotakin kaunista, toivorikasta, miten helposti sanotaankaan, se on epäaitoa.

II

Tällainenko on tämän ajan ihminen? Kuin osuuskaupalle matkalla oleva, ojan pohjalla oleva, vailla sen suurempia ihanteita, sen suurempaa elämän tarkoitusta, vailla päämäärää, vailla toivoa? Murehdittu on, että nimenomaan hyvinvoinnin valtaisa kasvu viime vuosikymmeninä onkin tuonut mukanaan myös kaikkea muuta kuin mitä on haluttu, myös kaikkea muuta, mitä sodan kurimukset läpikäyneet isämme ja äitimme tätä maata ja parempaa huomista rakentaessaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen ovat halunneet, tuonut mukanaan aineellisen hyvinvoinnin myötä ennennäkemättömän pahoinvoinnin.

Varovaisesti ja nöyrästi tahdon elämän suurista kysymyksistä puhua. Enemmänkin tahdon kysellä, kuin vastailla. Mutta minulla on sellainen tunne monen muun tavoin, että me elämme jollakin tavalla muutoksen aikoja. Me elämme aikaa, jolloin ajallinen toivo, takavuosia hallinnut usko ihmiseen, edistykseen, usko parempaan tulevaisuuteen, myös usko ihmisen mahdollisuuksiin hallita tätä luomakuntaa, on romahtanut. Samalla me elämme kasvavan toivottomuuden ja inhimillisen hädän keskellä, josta vavahduttavana esimerkkinä viime aikojen käsittämättömät väkivaltaiset tapahtumat sekä muu rikollisuuden kasvu ja moraalin rapautuminen kuten myös kaikkinainen elämään väsyminen.

Moni kysyy, kuinka syvälle ojaan on mentävä, että tulee pohja vastaan. Ikivanha kysymys on monien mielessä, johtuuko ajallisen toivottomuuden lisääntyminen syvimmältään aina viime kädessä iankaikkisen toivon hämärtymisestä. Jos ei ole iankaikkista toivoa, ei ole ajallista toivoa senkään vertaa.

Vuosia sitten jäi mieleeni muuan nyt jo edesmenneen, elämänsä loppusuoralle tulleen vanhan ihmisen ajatus: ”Puhutaan liian vähän taivaasta.” Jospa tämän ajan ihmisen toivottomuuden ydin on juuri tässä: kaiken arvovapauden keskellä puhutaan liian vähän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista, liian vähän elämän väistämättömästä todellisuudesta, kuolemasta ja elämän perimmäisistä kysymyksistä, ihmisen vastuusta ei vain toisten ihmisten vaan Jumalan edessä, puhutaan liian vähän iankaikkisuudesta, kadotuksesta, taivaasta. Liian vähän kodeissa, liian vähän kouluissa ja muussakin yhteiskunnassa. Ikään kuin ihminen olisi virallisessa yhteiskunnassa vain tunteeton kone. Ikään kuin ihminen pärjäisi elämänsä läpi ilman näitä kysymyksiä, jotka kuitenkin joskus on kohdattava. On kuin ei annettaisi leipää nälkään nääntyvälle.

Mutta juuri tämän kaiken keskellä on tullut sellainen tunne, että tässä toivonsa menettäneiden maailmassa kristillisen toivon sanoma, usko viimeiseen oljenkorteen, Jumalaan, on ajankohtaisempi kuin monesti kuvittelemmekaan. Miten monen kohdalla tuo viimeinen toivo onkaan kuin pinnan alla. Joskus se pulpahtelee pinnalle mitä yllättävimmiltä tahoilta avoimuutena puhua oman elämän loppuun palamisesta ja myös uskon taisteluista. Mieleeni ovat jääneet erään vanhan saarnamiehen sanat, että näitä aikoja muistellaan vielä, kun herätyksen ajat tulevat. Ehkä tässä ajassa on todellakin jälleen kerran historiassa todettava. On kirkon aika. On Jumalan aika. Ei ole ihmisellä muuta toivoa tänäkään päivänä. Ei ole sodan kauhuja, yleisesti ottaen ei ulkonaista puutetta, mutta on sisäinen hätä, henkinen ja lopulta hengellinen puutostila.

Miten ajankohtaisilta näin ollen tässä valossa kuulostavatkaan tämän päivän saarnatekstin apostoli Paavalin sanat: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo.” Kuitenkin. Kaikesta huolimatta. Sittenkin.

III

Tätä riemullista toivon sanomaa, joka koskettaa koko luomakuntaa, kristillinen kirkko julistaa tämän maailman epätoivon keskellä tänäkin päivänä. Se ei ole ollenkaan vanhanaikainen sanoma. Ei ole maailmalla kaiken suhteellistamisen keskellä mitään todellista, varteenotettavaa vaihtoehtoa ihmisen elämäntuskan ja iankaikkisuuden tunnon äärellä tänäkään päivänä sen paremmin kuin on ollut muinakaan aikoina, kuin vain Jumala. Ei ole kaiken suhteellistaminen, arvottomuuden varaan rakentaminen, lopulta elämässä minkäänlainen todellinen vaihtoehto. Se on vain teoreettinen toivottomuuden elämänfilosofia. Siksi jaksan yhä uudelleen ihmetellä, kuka sellaisen toivottomuuden varaan uskaltaa lopulta rakentaa omaa elämäänsä vain oman järkensä varassa ja sellaisen varassa astua ikuisuuteen, vailla toivoa Suuresta Saattajasta.

Ei ole näin usko ollenkaan vain erityisesti herkkien ihmisten harrastus, vaan viime kädessä se koskettaa jokaista ihmisolentoa. Jo omassatunnossamme me sen tunnemme, että jokin on vialla. Ei ole ihminen uskonnoton edes tämän maallistuneen maailmamme keskellä. Jokin meidän sisimmässämme huutaa, niin järki kuin tunnekin, että elämä on enemmän kuin tämä näkyvä, on sisäinen tunto, että kaikki ei pääty kuolemaan. Ihmistä vaivaa tuntematon ahdistus elämän ja kuoleman salaisuuden äärellä.

Ja juuri tämän kaiken keskellä kaikuu kristillisen kirkon ikivanha sanoma: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo.” Kirkon sanoma on, että ihmisen epätoivo johtuu viime kädessä siitä, että me olemme joutuneet syntiinlankeemuksessa eroon Luojamme hyvyydestä. Olemme kadonneita koko maailma. Mutta Jumala ei ole halunnut jättää luotujaan, vaan on antanut luoduilleen uuden toivon. Jumala vetää Luojastaan irtaantuneita luotujaan takaisin puoleensa. Me tunnemme sen sydämessämme. Me olemme kaikki kutsuttuja takaisin Luojamme yhteyteen, iankaikkiseen elämään, jonka itse Jumala on rakkaudessaan lunastustyönsä kautta meille valmistanut.

Valmistanut meille kaikille Luojastaan irtaantuneille Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta. Kaikki on valmista, kuten kotiseudullani erään seurakuntasalin seinään on kirjoitettu: ”Taivas on avoinna.” Siinä on ihana toivo toivottomalle.

Onko se meidänkin toivomme? Sinunkin toivosi? Onko tämä toivo – minunkin elämäni joskus synkänkin toivottomuuden keskellä – sittenkin se toivo, josta haluan pitää kiinni, suurin omaisuuteni elämässä, jonka osallisuuteen isieni kirkko on minut jo elämäni alussa kasteessa liittänyt, perusta, johon yhä uudelleen saan palata, elämäni kallein asia, jonka varassa uskallan kerran painaa pääni myös viimeiseen uneen. Enhän vain minä ole tätä toivoa heittänyt, iankaikkisen elämän toivoa välinpitämättömänä hyljännyt? Sitä lahjaa, jonka Jumala on minullekin tarkoittanut.

Hiljennymme rukoukseen: Hyvä Jumala, Taivaallinen Isä. Kiitos siitä, että sinä olet lahjoittanut tälle Luojastamme irtaantuneelle, epätoivon keskellä kamppailevalle maailmalle uuden toivon päästä takaisin yhteyteesi, avannut meille taivaan. Anna minunkin sydämeeni sellainen elävä toivo, että kun oma aikani on käydä viimeiselle puomille, niin sinun armoosi turvautuen minäkin saan astua ajasta iankaikkiseen elämään, taivaan kotiin. Amen.