Saarnan lukukappale on Sakarjan kirjan kuudennesta luvusta (vapaasti valittu lukukappale):
6 Mustien hevosten vetämät vaunut ovat lähdössä kohti poh-joista maata, valkoisten vetämät länttä kohti ja kirjavien hevosten vetämät vaunut etelään päin.”7 Kaikki nämä vahvat he-voset odottivat innokkaina käskyä lähteäkseen liikkeelle. Herra sanoi: ”Menkää kiertelemään maata!” Niin ne lähtivät kaik-kiin suuntiin. 8 Minulle hän sanoi: ”Paina mieleesi ne hevo-set, jotka lähtivät pohjoista kohti. Ne vievät minun henkeni pohjoiseen maahan, jotta se vaikuttaisi siellä.”
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisa koolla oleva Suomen itsenäisyyttä juhlistava seurakunta
Monia suomalaisia kristittyjä on innoittanut vuosisatojen aikana ajatus, että Raamatussa olisi mainittu myös joitakin erityisiä siunauksia meitä suomalaisia ajatellen. Monet ovat katsoneet, vähintään halunneet tai toivoneet voivansa ajatella, että Suomi olisi juuri se pohjoinen maa tai ainakin yksi sellainen pohjoinen maa, jossa Jumalan Henki saa erityisesti levätä.
Sakarjan kirja on kirjoitettu aikana, jolloin pakkosiirtolaisuudesta palanneet alkoivat 500 luvulla ennen ajanlaskumme alkua rakentaa uudestaan Jerusalemia raunioitumisen jälkeen. Jerusalemista ja Israelista katsottuna pohjoinen maa tarkoitti ainakin Sakarjan aikalaisten ymmärryksessä jotain Israelia huomattavasti lähempänä olevaa pohjoista aluetta kuin Suomea. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, etteikö Jumalan sanalla voisi olla jotain erityismerkitystä myös sellaisille kansoille ja paikoille, joiden olemassaoloa ei edes juuri tiedostettu Raamatun kirjoittamisen aikana. Monet suomalaiset kristityt ovat kokeneet joka tapauksessa lohdullisena ajatuksen, että Jumalan Henki joko lepäisi heidän päällään tai tulisi joskus erityisellä tavalla lepäämään Suomen kansan yllä.
Jumalan Hengessä meillä on vapaus. Kun saamme elää Jeesuksessa Kristuksessa, olemme vapaita, kuten tämän päivän evankeliumista (Joh. 8: 31-36.) kuulimme. Suomalaisille kristityille oli sata vuotta sitten selvää, että Jeesus Kristus tekee hengellisesti vapaiksi. Kysymys ajallisen itsenäisyyden saavuttamisesta oli taas jakanut kansaamme voimakkaasti. Ensimmäisen maailmansodan kääntyessä kohti loppuaan kansassamme yhä voimakkaammin syveni ajatus, että meidän suo-malaisten täytyy saada elää omassa itsenäisessä valtakun-nassa. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheet ja tapahtumat Venäjällä johtivat siihen, että Suomen eduskunta antoi tasan sata vuotta sitten itsenäisyysjulistuksen.
Suomen senaatin antamassa ja eduskunnan 6.12.1917 hyväksymässä itsenäisyysjulistuksen alkuosassa lausutaan seuraavaa: ”Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime mar-raskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautu-nut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”
Luterilainen kristikunta on oppinut Raamatusta, että maallinen ja hengellinen hallinta on erotettava toisistaan. Tämä on tarkoittanut eri vuosisatoina erilaisia käytäntöjä, mutta itsenäi-sen Suomen aikana meillä on ollut uskonnonvapaus. Usko ei synnytä kansalaisuus tietyssä valtiossa, edes rakkaassa Suomessamme, vaan uskon synnyttää ja ylläpitää, missä ja milloin haluaa, kuten kirkkomme tunnustuksessakin todetaan. Meidän suomalaisten täytyy siis tunnustaa toisemme suomalaisiksi sisariksi ja veljiksemme riippumatta uskonnosta ja uskostamme. Kuitenkin meille kristillistä uskoa tunnustaville rakkaalla isänmaallamme Suomella on vielä oma hengellinen merkitys. Pian itsenäistymisen jälkeen hyväksytyssä valtiolipussamme oleva risti on meille muistutus Jeesuksen sovitustyöstä. Monet kristityt näkevät myös maamme vaakunaleijonassa Juudan jalopeuran eli Jeesuksen.
Palaan takaisin lukemani Sakarjan kirjan kohtaan. Siinä kuulimme myös erilaisista hevosista. Mustat hevoset eivät yleisesti ilmaise Jumalan siunausta, vaan Hänen tuomiotaan. Ja nimenomaan mustien hevosten vetämät vaunut lähtivät kohti pohjoista.
Itsenäinen isänmaa on kallein ajallinen lahjamme, mutta maamme satavuotisen itsenäisyyden ajan vaiheisiin liittyy myös sellaista, jossa Jumalan siunaus ei ole ollut ainoa koettu asia. Kansakuntamme oli itsenäistymisen jälkeen hyvin jakautunut, ja tämä kärjistyi itsenäistymistä seuraavan kevään aikana. Näin itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosi oli hyvin kipeä. Tänäänkin laskemme yhden seppeleen vakaumuksensa tähden kaatuneille. Kansakuntamme kuitenkin eheytyi ja yhtenäistyi. Kun tuli seuraava suuri koettelemusten ja maailmansodan aika, puhutaan erityisesti talvisodan ihmeestä. Talvisodan sekä sitä seuranneiden jatkosodan ja Lapin sodan jälkeen maamme säilytti itsenäisyytensä, mutta monien koettelemusten jälkeen. Tänään laskemme seppeleet sankarihaudoille ja Karjalan mullassa lepäävien hautakivelle. Kunniavartio sankarihaudoilla muistuttaa meitä niistä ikäluokista, joiden edustajat kokivat viimeisen iltahuutonsa sotarintamalla palvellessaan. Sota kosketti käytännössä koko kansaa. Monet jäivät orvoiksi. Ja Karjalan alueella asuneet joutuivat jättämään rakkaan kotiseutunsa. Yhteisvastuulli-suus toteutui, kun eri puolilla maatamme löytyi uusi koti, mutta kaipaus jäi.
Kuulimme kuitenkin, että pohjoiseen lähteneet hevoset veivät Jumalan Hengen vaikuttamaan juuri siellä. Sakarjan kirjasta on säilynyt käsikirjoituksia, joissa on eroja. Edellisestä virallisessa kirkkomme raamatunkäännöksestä luemme seuraavasti: ”Ne, joitten edessä on mustat hevoset, lähtevät pohjoiseen maahan, ja valkeat lähtevät niiden jäljessä.” Valkeat hevoset mainitsee myös erityisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuuden käyttämä vuoden 1700-luvun raamatunkäännös: ”Jossa ne mustat orhiit, ne menivät pohjaa päin, ja valkiat noudattivat niitä; …” Jumalan Hengen vaikutuksesta 1700-luvun raamatunkäännös ilmaisee seuraavasti: ”katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla.” Valkoiset hevoset ilmaisevat Raamatussa yleisesti Jumalan siunausta. Viime sunnuntaina kuulimme Jeesuksen ratsastaneen aasilla Hänen saapuessaan kärsimään ja kuolemaan Jerusalemiin. Mutta Kristuksen voittoisa ratsu on myös valkea hevonen.
Monet koettelemuksen ajat itsenäisyytemme aikana ja sitä ennen ovat merkinneet kansallemme hengellistä etsintää, ja seurauksena on ollut hengellisen virvoituksen aikoja. Toki Jumala on antanut kansallemme monia hengellisen virvoituksen aikoja ilman erityisen suuria koettelemuksia. Monta kertaa ajallinen ja hengellinen siunaus ovat olleet rinnakkain. Jumalan laki on saanut nuhdella meitä ja ohjata omistamaan evankeliumi Jeesuksesta monen yltäkylläisyyden keskellä Suomessamme. Sotien koettelemusten jälkeen maamme on kokenut ennätyksellisen pitkän rauhan ajan, ja olemme nousseet maailman vauraimpien kansakuntien joukkoon.
Suomen satavuotisen itsenäisyyden innoittamana maamme eri kristillisten kirkkojen ja seurakuntien jäseniä oli paljon kokoontunut Turkuun Kristus-päivään viime lauantaina. Pasi Jaakkola, eräs kirkkomme papeista Turussa, mainitsi 500 vuotta sitten tapahtuneesta uskonpuhdistuksesta tai reformaatiosta. Hänen mukaansa nykyisin seurakunnat tarvitsevat ennen kaikkea sentyyppistä muutosta (transformaatio), mikä tapahtuu perhosen toukalle, kun koteloitumisvaiheen jälkeen kotelosta tulee varsinainen perhonen. Ei tapahdu ainoastaan sitä, että maa-ilman pahuus ja eri uhkakuvat lisääntyvät ja synkkenevät. Kristuksen seurakunta on kutsuttu olemaan valona maailmassa.
Maamme kansallislaulun toinen säkeistö kuuluu näin: ”Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa, viel lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja kerran, laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa.”
Voimme ehkä sanoa, että maamme sai kokea kuoresta puhkeamisen juuri silloin, kun maamme saavutti sata vuotta sit-ten aseman itsenäisten kansojen joukossa. Mutta itsenäistymisemme jälkeen valitessamme kansallislauluksi Maamme-laulun emme muuttaneet sen aikamuotoa. Yhä edelleen sata vuotta täyttävässä Suomessa siis laulamme siitä, että joskus maamme puhkeaa kuoresta sellaiseen kukoistukseen, jossa toteutuu vielä nykyistä korkeampi kaiku. Kristittyinä odotamme uusia taivaita ja uutta maata. Mutta tässä odotuksessa saamme ajatella, että maallamme saa olla jokin erityinen tehtävä vielä hengellisessäkin mielessä. Innostakoon maamme satavuotissyntymäpäivä myös kysymään maallemme uutta ja uutta hengellistä näkyä samalla, kun kannamme ajalliseenkin elämään liittyvää vastuuta kansakuntien joukossa.
Habakukin kirjassa Herra sanoo: ”Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.” (Hab. 2: 2.)
Rukoilkaamme.