Lapsuuteni jouluista muistan isäni mustan, kiharaisesta lampaanvillasta tehdyn karvahatun. Sinä jouluaattona äiti oli jo keittänyt joulupuuron ja me pojat odotimme malttamattomina joulurauhan julistusta radiosta ja joulun vieton alkamista. Isäni oli aamupäivällä lähtenyt viemään joulutervehdyksiä muutamaan taloon, jotta niissä asuvilla olisi jouluna syötävää. Isäni oli seurakunnan diakoni. Hän oli pukenut päälleen talvitakin, rukkaset ja sen mustan karvahatun. Oli kova pakkanen ja paljon lunta, niin kuin 1960-luvulla talvisin oli. Isä viipyi pitkään tervehdyskäynnillään. Lopulta hän tuli kotiin – paljain päin. Yhdessä kodissa olivat miehet olleet humalassa eivätkä he olleet tyytyväisiä saamaansa avustukseen. Sen olisi pitänyt olla parempi. Vaatimusta tehostettiin kaivamalla puukko esille. Isän oli paettava kiireellä talosta, ja karvahattu jäi sinne. Vasta joulun jälkeen hän sai sen takaisin.
Tuo kaukainen tapahtuma on antanut minulle ymmärryksen siitä, että elämän arki kaikessa karuudessaan on läsnä myös juhla-aikoina. Jo lapsena opin, että aina ja kaikille joulu ei ole pelkkää iloa ja riemua. Usein vaalimme joulusta liian ruusuista kuvaa. Ensimmäinenkään joulu ei ollut rauhan ja levon idylli.
Meille tuttu jouluevankeliumi on melko karua kerrontaa. Siinä ei puhuta suurista tunteista. Evankelista Luukas kuvaa tapahtumat historioitsijan tapaan asiallisesti, suorastaan karusti. Verotus saa yleensä tunteet pintaan, mutta evankeliumissa asia vain todetaan viileästi. Pitkä, yli 100 kilometrin matka oli viimeisillään raskaana olevalle nuorelle Marialle voimia koetteleva, mutta sitä ei tuoda esille millään tavoin. Majapaikan puute ja jopa synnytys kerrotaan ilman kuvailua tai tunneilmaisuja. Maria ja Joosef tunsivat varmasti onnea ja iloa vastasyntyneestä, mutta sellaisesta evankeliumi ei mainitse sanaakaan.
Ensimmäinen tunne, joka jouluevankeliumissa mainitaan, on pelko. ”Pelko valtasi paimenet.” On yllättävää, että joulun tapahtumien ensimmäinen vaikutus ihmisiin oli pelko. Eikä vain jokin säikähdys, vaan kaiken valtaansa ottava, lamauttava kokemus. Mikael Agricola kuvaa raamatunkäännöksessään pelkoa oikeastaan kaksinkertaisena: Paimenet ”pelästyivät suurella pelolla”. Englanninkielinen käännös sanoo, että he olivat kauhuissaan (terrified).
Kuluneen vuoden tapahtumien valossa jouluevankeliumi on erityisen ajankohtainen. Pelko leijuu ilmassa. Monet asiantuntijat sanovat, että jos nykyhetken ilmapiiriä Suomessa, Euroopassa ja maailmassa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, sana olisi pelko.
Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Se saa varautumaan vaaratilanteisiin. Se voi kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, jota arjessa tarvitaan. Mutta pelko voi myös lamauttaa, ahdistaa ja viedä rohkeuden ja elämänilon.
Pelkoja on monenlaisia. Vanhan sanonnan mukaan huoli on pelon pikkuveli. Moni kantaa huolta arjessa selviytymisestä. Joku kysyy, miten jaksan elämänkysymysteni keskellä, sairauden ja menetyksen kanssa. Joku toinen pohtii, riittävätkö rahat, miten selviän veloistani, säilyykö työpaikka, pysynkö terveenä, entä jos läheiseni sairastuvat?
Yhteiskunnan tulevaisuus on epävarma. Taloustilanne on huono eivätkä päättäjät näytä löytävän riittävää yksimielisyyttä ja yhteisymmärrystä. On pakko säästää ja leikata. Työtön, eläkeläinen, pienituloinen ja sairas miettii, miten selviän, kun arki on jälleen edessä.
Maailmanlaajuinen terrorismi lietsoo pelkoa. Sen lisäksi suurvallat ovat palanneet kylmän sodan aikaan. Uusi kansainvaellus on tuonut vuoden aikana Eurooppaan miljoona pakolaista, Suomeenkin tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa. Monet heistä pelkäävät. Monia meitä taas pelottaa heidän tulonsa, uusi, outo ja tuntematon, erilainen kulttuuri, erilaiset tavat. Missä on paljon pelkoa, siellä syntyy vastakkainasettelua. Siellä ihminen helposti peittää pelon vihalla ja väkivallalla. Useimmiten viharikokset ovatkin pelkorikoksia.
Jouluevankeliumi kertoo elämän todellisuudesta. Se ei ole kaunis idylli kaukana elämän arjesta, vaan se tuo esiin samanlaista huolta ja pelkoa kuin meilläkin. Siksi joulun sanoma koskettaa meitä vuodesta toiseen.
Paimenet olivat varmasti tottuneet kaikenlaisiin kauhuihin. Silti pelko valtasi heidät. Paimenten kokemus ei ollut ainoastaan pelkoa yllättävän ja oudon tapahtuman edessä. Luukas kertoo: ”Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.” Paimenet tunsivat pelkoa pyhän edessä. Jumalan todellisuus mykistää jokaisen ihmisen. Hänen suuruutensa suorastaan pelottaa. Pyhän edessä jonninjoutava jutustelu vaikenee, joskus pelosta, aina hämmästyksestä. Keskellä rajumyrskyä tai erämaata voi kokea jotain samanlaista. Ihminen tajuaa oman mitättömyytensä.
Pyhän Jumalan edessä ihminen tuntee oman pienuutensa, vajavuutensa ja syntisyytensä. Siksi paimenetkin pelkäsivät niin, että pelko suorastaan valtasi heidät. Jumala on salattu Jumala, jota emme koskaan voi täysin käsittää. Hän on maailmankaikkeuden ehdoton Herra. Hän ei ole sidottu meidän rajoittuneisuuteemme tai ihmisten lainalaisuuksiin. Hän voi toimia miten, missä ja milloin tahtoo. Ei hän tarvitse siihen meiltä lupaa. Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen mukaan ”ihmisellä on avaruuvessa vain kusiaisen valtuuvvet.” Yhtä suuret valtuudet meillä on suhteessa Jumalaan ja hänen kaikkivaltiuteensa. Tällaisen majesteetin edessä ihminen voi olla paimenten tavoin vain nöyränä, kunnioittaen ja ihmetellen.
Peloissaan oleva ihminen ei pysty vastaanottamaan kuulemaansa. Siksi enkelin piti ensin puhutella paimenia lempeästi ja rauhoittavasti: ”Älkää pelätkö!” Nämä kaksi sanaa tuntuvat tänä jouluna erityisen ajankohtaisilta. ”Älkää pelätkö!” On inhimillistä pelätä, sillä monet asiat uhkaavat meitä. Usein on syytäkin pelätä, sillä pelko myös suojaa monelta vaaralta. Mutta jos pelko alkaa hallita ajatuksiamme ja sisintämme, olemme hukassa. Pelon ilmapiirissä kadotamme minuutemme ytimen. Pelon hallitessa kovetamme sydämemme lähimmäisiltämme. Pelon valtaan joutuessamme menetämme toivon.
Kerran pientä poikaa pelotti pimeällä metsäpolulla. Isä kulki vieressä ja piti häntä kädestä. Silti pelotti: Jos vaikka metsässä on mörköjä? Tai rosvoja, jotka hyökkäävät päälle? Tai vaikka susi yllättää? Peloissaan poika sanoi isälleen: ”Isä, sano jotain, ettei olisi niin pimeää.” Niinpä isä jutteli rauhallisella äänellä pojalle heidän kulkiessaan eteenpäin. Pojan pelko poistui.
”Isä, sano jotain, ettei olisi niin pimeää.” Niin oman elämämme kuin maailman pelon, huolten ja pimeyden keskellä Isä Jumala sanoo meille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”
Isän sanat valaisivat pimeän metsän. Mikä voi tuoda meidän pimeyteemme valon? Tiistaina oli talvipäivänseisaus. Päivä päivältä valon määrä kasvaa. Juuri siksi joulumme sijoittuu tähän ajankohtaan: meille kerrotaan Jumalan kirkkaudesta, valosta. Joulu ei turhaan ole valon juhla. Sen sanoma vuodesta toiseen on tämä: Jumalan kirkkaus loistaa sinulle ja minulle. Se loistaa kertoen, että Vapahtaja on syntynyt. Se kertoo, että pimeys poistuu, että pelon voi voittaa. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus (Jes. 9:1).
Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on pieni, heikko ja avuton lapsi. Häntä ei tarvitse pelätä. Kirjailija Gertrud von Le Fortin novellissa Viimeisenä teloitettavaksi päähenkilö, arka nunna, sanoo Jeesus-lasta esittävästä vaatimattomasta veistoksesta: ”Voi, kuinka pieni hän on ja kuinka heikko!” Siihen vastaa toinen nunna: ”Ei! Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!”
”Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!” Tätä jouluevankeliumi julistaa. Pieni, heikko ja avuton seimen lapsi on mahtava ja voimakas. Hän on Jumala meidän keskellämme. Häntä ei tarvitse pelätä. Päinvastoin hän on voittanut kaikki pelon aiheet. Joulun sanoman ydin on Jumalan itsensä uhraavassa rakkaudessa. Hän tuli avuttomaksi ihmislapseksi, altistui ihmisten mielivallalle ja väkivallalle. Tähän suostuessaan hän sovitti meidän syntimme ja voitti kaiken pahan vallan.
Joulun sanoma on myös rauhan sanoma: ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”. Tänä jouluna maailmamme rauha on monella tavalla rikki. On sanottu, että rauha on tehtävä: sen puolesta on sekä rukoiltava että tehtävä työtä. Jouluevankeliumissa enkeli osoittaa, mistä kestävä rauha saa alkunsa. Rauha syntyy Jumalan rakkaudesta. Vanhan raamatunkäännöksen mukaan maassa on rauha, koska Jumalalla on ”hyvä tahto” ihmisiä kohtaan. Sanotaan, että me nykyihmiset kärsimme empatiavajeesta. Jos emme osaa eläytyä toisen tilanteeseen, meillä ei ole hyvää tahtoa häntä kohtaan.
Enkelit aloittivat viestinsä sanoilla ”älkää pelätkö”. Meidän ei tarvitse pelätä, sillä meille on syntynyt Vapahtaja. Meitä rohkaistaan jakamaan toisillemme toivoa, ei lietsomaan pelkoa. Rakkaus karkottaa pelon. Enkelien sanoma ei kuulu vain Betlehemin paimenille, vaan myös meille sekä heille, niille toisille, joita ehkä pelkäämme. Jumalan itsensä uhraava rakkaus tarttuu. Rakkaus synnyttää rakkautta. Joulun sanoma on sanoma rakkaudesta, joka on pelkoa suurempi voima. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17-18).