Kun olin lapsi, meidän perheellämme oli tapana käydä aattokirkossa Tyrväällä. Kirkko oli täynnä väkeä. Jos meitä lapsia meinasi alkaa pitkästyttämään, isä kaivoi taskustaan salmiakkiaskin ja tarjosi siitä. Pastillia imeskellessä jaksoi taas istua ja kuunnella. Muistan erityisen hyvin erään aattosaarnan. Se kolahti minuun. Olin esittänyt hyvin selkeän lahjatoiveen vanhemmilleni ja olin kovin huolissani siitä, toteutuisiko lahjatoiveeni vai ei. Ja eikös pappi saarnannut juuri aiheeseen liittyen; hän sanoi, etteivät ne lahjat ole tärkein juttu joulussa. Että ei pitäisi olla pettynyt, vaikkei paketista löytyisikään sitä mitä oli toivonut ja odottanut. Istuin penkissä ja kuuntelin. Ajattelin sitä ihanaa Nalle Puh -pussilakanasettiä, jota olin toivonut. Siinä olisi ommeltuna pehmeä Nalle Puhin pää, jota mainoksen mukaan ”lapsi voisi silitellä unta odottaessaan”. Kaihoten ajattelin tuota toivettani ja papin sanoja. Ja sitten tein päätöksen: ei minun aattoni menisi pilalle, vaikka en saisikaan kovasti odottamaani lahjaa. En haluaisi pilata omaa enkä toisten joulua sillä, että murjottaisin pettymyksestä. Päätin olla iloinen niistä lahjoista, jotka saisin, ja olla välittämättä, jos toiveeni ei täyttyisikään.
Olemme kulkeneet tämän adventin ajan kohti yhä vain pimenevämpiä iltoja. Olemme yrittäneet kesyttää tuon vastaan lyövän pimeyden erilaisilla valoilla niin ulkona kuin ikkunoissa ja sytyttämällä kynttilöitä säteilemään valoa ja lämpöä. Pimeydessä, keskellä yötä, olivat myös jouluevankeliumin paimenet. Heillä ei ollut ledejä eikä vilkkuvia värivaloja ilonaan. Heitä eivät lämmittäneet core-tex-vaatteet, vaan tavallinen paimenen asu oli sandaalit tai paljaat jalat, yksinkertainen vaateparsi ja ehkä paksumpi viitta, johon saattoi yöksi kietoutua. Isoa laumaa oli kaitsemassa ja vartioimassa useampi paimen. Paimenen työstä voisi todeta vielä sen, että se ei ollut kovinkaan arvostettua hommaa. Ei sillä palkalla päässyt rikastumaan. Kuitenkin paimenen piti olla rohkea ja voimakas, jotta hän saattoi puolustaa laumaansa villipetojen hyökkäyksiltä. Ja heidän keskelleen laskeutui Herran kirkkaus.
Paimenissa on vielä yksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Vanha testamentti kertoo voittoisasta kuningas Daavidista. Nuorukaisena, ennen maineikasta uraansa kansan johtajana, Daavid työskenteli paimenen tehtävissä. Profeettojen lupaukset tulevasta Messiaasta puolestaan sisältävät linkin Daavidiin. Esimerkiksi profeetta Jeremian kirjassa sanotaan näin: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Hän on kuningas, joka hallitsee viisaasti ja saattaa maassa voimaan oikeuden ja vanhurskauden. – – Häntä kutsutaan tällä nimellä: Herra on meidän vanhurskautemme.” (Jer. 23:5,6) Jeesuksessa täyttyi tämäkin profeetan ennustus. Jeesuksen maallinen isä, Joosef, kuului Daavidin sukuun, kuten kuulimme evankeliumista. Legendaarisen kuningas Daavidin sukuun syntyi kaikkien aikojen kuningas – Kuningas isolla K:lla – ja Jumala tahtoi kertoa tästä ihmeestä ensimmäisenä niille, jotka tekivät samoja töitä kuin Daavid nuoruusvuosinaan. Aikamoinen tunnustus ja arvonanto ihmisten silmissä vähäpätöisille paimenille. Minua puhuttelee tässä se, miten tämän kautta ilmenee Jumalan uskollisuus ja suunnitelmallisuus. Kukaan ei ole liian vähäpätöinen tulemaan osaksi Hänen suunnitelmaansa, tulemaan osaksi Hänen hyvän tahtonsa toteutumista. Jumala ei ajattele vain suuria linjoja, vaan hänelle myös yksityiskohdat, yksittäiset ihmiset ja ihmiskohtalot ovat merkittävässä osassa huikeaa kudelmaa.
Voitte kuvitella paimenten säikähdyksen ja hämmennyksen. Siinä on jotain samaa kuin että istuskelisit iltaa tuolla Mouhijärven metsissä. Ja että siihen humahtaisi taivaan täydeltä valoa ja pyhyyttä. Ei ihme, että paimenet hätkähtivät enkelin ja suuren taivaallisen sotajoukon ilmestyessä yllättäen pimeän yön keskelle. Häikäisevä kirkkaus. Jumalan näkyvä läsnäolo. Pyhä hetki. Mutta Jumala ei vaatinutkaan heiltä hovietiketin hallintaa, ei minkäänlaista valmistautumista. Jumala tuli heidän keskelleen ja Hän ilmoitti heille ilosanoman, Jeesuksen syntymän.
Me valmistaudumme joulun viettoon monin tavoin ja joskus aattoiltana stressi ja väsymys painavat päälle niin, että pinna on jo kireänä. Odotukset idyllisestä joulusta eivät toteudukaan, joulumme ei näytä kauniilta kiiltokuvalta, jossa on hopeahilettä reunuksissaan. Ei tavoitettu kiiltokuvatunnelmaa ensimmäisenäkään jouluna. Oli vain arkisissa toimissaan touhuavia ihmisiä, joille Jumala ilmoitti Poikansa syntymästä. Oli vain joukko tavallisia ihmisiä, jotka Jumala saattoi yhteen, ihmettelemään tapahtunutta, todistamaan ihmettä. Siinä on resepti myös meidän jouluumme. Kuten lauloimme hetki sitten virressä: ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan, vaan Luojan olkoon kunnia ja rauha päällä maan. – – Vieraaksi saan nyt kuninkaan, et muutu, Herra, milloinkaan! Jo, joulurauha, saavu, jää, luo toivon lämmin sää.” (VK 31)