Viisi kirjainta, vain viisi. J – O – U – L -U. Jokainen kirjain kantaa sisällään mielikuvia, muistoja, pelkoja ja haaveita.
Jollakin kädessään kiikari: katselee jonnekin kauas, tuolla siintää se oikea joulu; siellä, minne en nyt yllä. Liikaa kuormaa tai liian vähän sitä, mikä toisi joulutunnelman.
Toisella ollut kädessään suurennuslasi jo adventista alkaen; joulukorttilistat, ruokareseptikoosteet ja lahjalistat kunnossa yksityiskohtia myöten – nyt joulu saa tulla.
Kolmas katselee pelkin, paljain silmin. Nyt se joulu tuli, tällaisena tänä vuonna. Ehdinkö edes jotenkin mukaan?
Juuri nyt tässä kirkossa sukkuloivat kaikenlaiset tunteet. Ja juuri tämä hetki on yksi kirkon lahja meille. Tämä kirkko on turvavyöhyke, jossa saa olla omin miettein, rauhassa, kenenkään hätistelemättä tai komentelematta. Tässä kirkossa saa olla rauhassa; raotella oman mielen maisemaa ja kuulostella itseään. Tähän kirkkoon ovat kansalaiset kokoontuneet vuodesta 1852 lähtien. Monta ja monenlaista joulua tämä kirkko on nähnyt. Monia unelmia ja monia pelkoja on kirkon penkistä huokauksina Jumalan tietoisuuteen lähetetty.
Tähän samaan perinteeseen me liitymme nyt, globalisaatio horisontissamme ja eurokriisi uutisotsikoissamme. Samaan perinteeseen me liitymme, kun muistamme, että tämä on se hetki, jolloin saa viivähtää turvavyöhykkeellä. Saa tuntea itsensä tervetulleeksi, mielialasta riippumatta ja jouluvalmistelujen onnistumisasteesta välittämättä. Saa olla.
Joulu on ihmisen ja Jumalan yhteinen juhla. Jumalan mielestä jokainen ihminen on jumalaisen viestin arvoinen. Sen viestin, jonka paikalliset paimenet saivat työpaikalleen: ”Älä pelkää. Älkää pelätkö. Vapahtaja, Vapauttaja, on syntynyt!”
Tässä kirkon penkissä saa huokaista. Aavistella sitä, mihin tai mistä itse tarvitsee vapautusta. Olisiko joulumieli keveämpi, jos vapautuisi itsesyytöksistä ja riittämättömyyden tunteista: juuri meille, kaikenlaisille keskeneräisille, Vapauttaja, Pelon Poistaja, on syntynyt? Jaksaisinko silloin katsella myös läheisiäni armahtavasti ja hyväksyen, vaikka heidän joulunviettotapansa nyrsii mielenrauhaani? Vapautuisin ajattelemaan, että kaikenlaisiin jouluihin Vapahtaja saattaa piipahtaa vieraisille ja tuoda Pyhän tuoksua. Tuoksua, mikä saa tunnistamaan hyvyyttä ja tuntemaan kiitollisuutta. Olisiko oma oloni turvallisempi, jos pitäisin mielessä, että jouluna ei ole pakko olla pirteä, iloinen ja juhlatuulella, jos elämäntaakat painavat ja sydän on kaipuusta tai huolista vereslihalla. Luottaisin, että Jumalalle ihminen saa olla koko tämänhetkisen elämäntarinansa kanssa totta; Jumalalle ei tarvitse pystyttää joulukulisseja. Hänelle me kelpaamme tällaisenamme; sirpaleissakin voi Pyhä koskettaa ja Jumalan lempeä läsnäolo edes hetkeksi yllättää.
Joulu on ihmisen ja Jumalan yhteinen juhla. Siinä molemmat saavat olla itsensä kokoisia. Joulu ei pohjimmiltaan ole perinneruokakilpailu eikä näytelmä, jossa jokaisen lavasteen ja vuorosanan on vuosi vuodelta toistuttava samankaltaisina. Joulun sanoma, – Vapauttaja on syntynyt – sopii ja mahtuu kaikenlaisiin jouluihin ja erilaisiin jouluntunnelmiin. Ei ole yhtä oikeaa joulua; on vain yksi oikea joulusanoma: ”Älä pelkää. Jumala on ihmisen puolella. Kaikenlaisten ihmisten puolella.”
Tässä kirkonpenkissä, turvavyöhykkeellä, saa viipyä omien ajatustensa kanssa. Antaa Jumalan läsnäolon varovasti, hellästikin ympäröidä kaiken sen, mikä nyt tekee kipeää ja kaiken sen, mistä on kiitollinen.
Jouluna kannattaa välittää itsestään ja toisista. Niin Jumalakin tekee.