Joulun jälkeinen sunnuntai, Luuk. 2: 33–40, Martti Vaahtoranta

1.
Iloista joulua! Joulu jatkuu vielä kauan, vaikka maailman kulutusjuhlavalot alkavat hiljalleen sammua, eikä jouluruokaa tarjoo kunnon väki.
Meidän joulumme ei ole alennusmyynnissä! Me viivymme vielä Marian ja Joosefin seurassa ihmetellen yhdessä kaikkea sitä, mitä sanottiin Lapsesta, jonka syntymäjuhlaa vietämme.
Se Lapsi, jonka tänään tapaamme Jerusalemin temppelistä, on Jumalan Poika. Silti myös ihan tavallisessa lapsessa on ihmeellistä voimaa. Vauva vetää puoleensa ja kietoo pauloihinsa – ainakin, jos vauva on oma lapsenlapsi! Se aika, jolloin itse valvottiin öitä ja kun piti yrittää jotenkin selvitä työn haasteiden ja vanhemmuuden ristipaineissa iso velka niskassa ja niukalla budjetilla, se kaikki unohtuu isovanhemmilta, jotka ihmettelevät maailman ihmeellisimpiä lapsenlapsiaan.
Lapset ovat suuri Jumalan lahja. Siitä kuitenkin iloitaan myös siellä, missä omia lapsia ei ole lainkaan. Sillä seurakunta on Jumalan lasten koti. Kaikki uskovat ovat siinä kodissa sisaruksia keskenään ja sillä tavoin hengellisesti saman suvun jäseniä. Kaikki me kastetut, jotka uskossa kokoonnumme kuulemaan Jumalan sanaa ja olemme osalliset samasta, murretusta Kristus-leivästä, kaikki me, jotka uskossa turvaudumme Häneen, olemme Jumalan lapsia, jos emme kiellä sitä, mitä varten Herramme piti tulla lapseksi maailmaan ja murtua ristillä, sitä, että tarvitsemme syntiemme anteeksiantamusta ja että se myös Hänen tähtensä ja Hänessä meille annetaan.
2.
Kasteemme perusteella ja uskon kautta olemme samaa, armahdettua Jumalan perheväkeä. Siihen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Sen huomaamme, kun katselemme ympärillemme. Näemme miehiä ja naisia, aikuisia ja lapsia, nuoria ja vanhoja.
Se on hyvä asia. Erilaisten yhteydestä kertoo myös tämän päivän evankeliumi. Se kertoo vanhoista kilvoittelijoista, Simeonista ja Hannasta (tai ”Annasta”, kuten Biblia sanoo). Se kertoo, kuinka he kohtaavat temppelissä saman seurakunnan nuoria jäseniä ja erään tietyn Lapsen.
Simeon ja Hanna ovat jo lähellä pitkän elämänsä päätepistettä. Jo kauan he ovat rukoilleet ja pyytäneet, odottaneet, toivoneet ja etsineet. Nyt he ovat löytäneet etsimänsä ja saaneet pyytämänsä, sen, mikä oli Raamatussa luvattu.
3.
Jotakin sellaista tapahtuu myös meidän seurakunnassamme: me vanhemmat ja kaikkein vanhimmatkin iloitsemme valtavasti siitä kirkassilmäisestä joukosta, joka kokoontuu alttarin äärelle pyhäkouluun siunattavaksi ja joka messun jälkeen kirmaa pitkin Posellin käytäviä. Lapset ovat tulevaisuuden ja toivon merkki niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Meistä vanhoista tuntuu, ettemme ole eläneet turhaan, kun näemme keskellämme nousevan nuoren polven.
Näemme niitä, jotka meidän jälkeemme ovat pitämässä tätä maailmaa pystyssä, ja, mikä vielä paljon tärkeämpää, viemässä viestiä, evankeliumin sanomaa eteenpäin, ellei Herramme palaa sitä ennen noutamaan omiaan kotiin. Sen tähden niillekin meistä, joille ei ole suotu omaa perhettä eikä omia lapsia, seurakunnan pienet karitsaiset, jotka kuulevat Hyvän Paimenen äänen ja haluavat seurata Häntä, ovat ehkä vieläkin isomman ilon aihe kuin omat lapset ja lapsenlapset.
Lapset seurakunnassa kertovat omalla olemassaolollaan, että Jumala on armollinen ja että Hän siunaa sen työn, jota teemme uskovina vanhempina ja kaikki yhdessä ja myös minä pastorina. He ovat omille vanhemmilleen, mutta myös seurakunnalle uskovien hengellisenä äitinä ja siinä isän virkaa toimittavalle pastorille merkki siitä, ettei työmme ole turhaa, vaan että se tuottaa hedelmää ja jatkuu senkin jälkeen, kun me emme enää jaksa. Jumala on siunannut teitä, vanhemmat, ja meitä kaikkia lapsilla, jotka tekevät meille helpommaksi uskoa Jumalan armoon ja huolenpitoon. Jumalalle kiitos heistä!
4.
Näin kävi myös Jerusalemin temppelissä. Sitkeästi, vuosi vuoden jälkeen, pyhät vanhukset Simeon ja Hanna tulivat sinne rukoilemaan. Heidän omista lapsistaan ei Raamatussa puhuta. Emme tiedä, oliko heillä jälkeläisiä ollenkaan.
Mutta yksin he eivät olleet. Simeon ja Hanna olivat Jerusalemin temppelissä seurakunnan jäseninä. Ja samaan tapaan kuin isovanhemmat odottavat lastenlasten syntymistä, hekin odottivat, mutta jotakin vielä suurempaa kuin maallisia jälkeläisiä.
Heistä ei meille olekaan Jumala antanut varmaa lupausta. Me toivomme lapsia ja lapsenlapsia, mutta aina ei niin ole tarkoitettu eikä jälkeläisiä suotu meille.
Simeon ja Hanna sen sijaan odottivat sellaisen Jumalan lupauksen täyttymistä, joka varmasti toteutuisi. Sillä kun Jumala lupaa varmasti jotakin, Hän myös varmasti sen antaa. Jumala ei lupaile, vaan Hän lupaa ja myös pitää sen, minkä Hän lupaa.
5.
Sellaisen lupauksen Jumala oli kerran antanut kantaisä Abrahamille. Hän ei luvannut vanhalle ja lapsettomalle Abrahamille ainoastaan poikaa, vaan myös, että kerran hänen jälkeläisensä kautta tulisi siunaus kaikille kansoille.
Niin Jumala lupasi, ja lupaus toteutui. Jo Abraham katsoi uskossa sen täyttymiseen ja iloitsi päivästä, jona se olisi totta. Hän katsoi uskossa Jerusalemin temppeliin, jonne Maria ja Joosef toivat pientä Lasta. Sillä Abraham uskoi Jumalan lupauksen sanan.
Nyt lupauksen täyttymisestä todistavat nuo kaksi hurskasta vanhusta, Simeon ja Hanna. He kohtaavat temppelissä pyhän perheen ja Lapsen. Simeonille oli kerrottu, että näin tulisi käymään. Pyhä Henki oli vakuuttanut hänelle, että ennen kuolemaansa hän olisi näkevä kauan sitten Abrahamille annetun lupauksen täyttymyksen omin, kuolevaisin silmin. Hän näkisi sen, mihin Abraham vasta uskossa kurotti.
Hannasta puolestaan kerrotaan, että hän oli leskeksi jäätyään jo kauan omistautunut rukoukselle ja paastolle temppelissä. Ja nyt hän todisti ympärillä oleville, niille, jotka myös odottivat Israelin lunastusta, että nyt se tapahtuisi, että Jumalan lupaus toteutuisi heidän silmiensä edessä.
Sillä Jeesus oli syntynyt! Vapahtaja oli tullut maailmaan! Ja vaikka Hän vielä nukkui pienenä, vastasyntyneenä Poikana äitinsä sylissä tai ehkä Joosefin käsivarsilla pyhän perheen tullessa temppeliin, ja vaikka kukaan muu ei huomannut mitään erityistä, Raamatun lupauksiin luottavat Simeon ja Hanna näkivät ikään kuin sädekehän Hänen päänsä ympärillä. Sen piirsi siihen Pyhä Henki erottaen sillä tavoin Jeesuksen muista vauvoista ja ilmoittaen heille, että ”lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu”.
6.
Simeon ja Hanna näkivät, että uusi aika oli koittanut. Lupaukset toteutuivat heidän silmiensä edessä. Syntisten Lunastaja oli tullut Temppeliin.
Pian sen uhrit kävisivät tarpeettomiksi. Senkin Simeon jo uskossa aavisti. Siltä näyttää. Sillä hän näki, minne vastasyntyneen Lapsen tie johtaisi. Risti heitti varjonsa Beetlehemin talliin ja temppeliin, jossa Simeon ja Hanna kohtasivat Jumalan Pojan. Risti tulisi varjostamaan myös niitä vuosia, joiden aikana meidän Herramme valmistautuisi viimeisiin vuosiinsa maan päällä.
Ja Maria kokisi äidin sydämessään ne tuskat, jotka hänen Esikoisensa tuntisi ruumiissaan. Miekka kävisi Marian sydämen läpi, ennen kuin Jumalan lupaus koko täyteydessään toteutuisi. Mariankin tie ylösnousemuksen tyhjälle haudalle kulkisi syvimmän pimeyden ja epätoivon läpi, kun Hänen Jeesuksensa, joka ihan vähän aikaa sitten lepäsi vauvana hänen rinnoillaan, kuolisi kidutettuna ristillä.
7.
Mekään, vanhemmat ja isovanhemmat, emme voi varmasti tietää, kuinka meidän lastemme ja lastemme lasten käy. Toivomme, että he tässä pahassa maailmassa säästyisivät murheilta ja tuskalta, sodalta ja sairaudelta, köyhyydeltä ja kurjuudelta. Mutta ennen kaikkea meillä on toivo, mutta sekin on vain toivo, että he saisivat olla osallisia siitä iankaikkisesta siunauksesta, joka Jeesuksessa tuli maailmaan. On harras rukouksemme, että he eläisivät ja kuolisivat uskossa siihen Herraan, jonka omaksi heidät kerran kastettiin, että he olisivat tässä ajassa osallisia taistelevasta seurakunnasta ja tulevassa perille päässeiden ilosta ja riemusta.
Silti joskus käy niin, että joudumme äiteinä ja isinä ja isovanhempina sivusta seuraamaan lastemme ja lastemme lasten kärsimystä. Haluaisimme auttaa, mutta emme voi. Meille ei jää muuta kuin rukous, joka nousee omasta tuskastamme, kun miekka käy meidän sydämemme läpi.
Kaikkein vaikeinta on ajatella omien lasten ja lastenlasten jäävän osattomiksi taivaan ilosta ja kunniasta. Siinä meitä kuitenkin lohduttaa tieto, ettei Pyhä Mariakaan nähnyt ristiä kauemmaksi. Silti hän sai olla ylösnousemuksen todistaja. Hän sai kohdata rakkaan Esikoisensa hänen omankin syntinsä ja kuolemansa Voittajana pääsiäisen keväisessä valossa. Se, mistä vanha Simeon ja Hanna olivat kauan sitten puhuneet, oli nyt lopullisella tavalla totta. Jumala oli pitänyt lupauksensa vielä paljon valtavammalla tavalla, kuin kukaan uskalsi seimen äärellä, temppelissä tai ainakaan ristin juurella odottaa.
8.
Sen tähden, oman seurakuntamme ja Jumalan perheväen rakkaat vanhukset, te, jotka olette kauan kilvoitelleet uskossa ja toivossa ja paljon rukoilleet, osoittakaa meille, nuoremmille sitä Jeesus-lasta, joka nytkin on keskellämme ja jossa Jumalan kaikki lupaukset ovat ”jaa” ja ”amen”. Rohkaiskaa nuoria vanhempia iloitsemaan ja kiittämään omista lapsistaan ja vahvistakaa heitä uskossa siihen, että Jumala on Seimen Lapsessa voimallinen johdattamaan myös heidät kerran perille!
Ja te, nuoret, muistakaa, kuinka suuri ilo meille vanhoille ja varmasti kaikkein vanhimillekin ovat teidän lapsenne. He muistuttavat meitä Jeesuksesta pyhän Marian rinnoilla. Pyhässä kasteessa heidätkin on tehty osallisiksi Jumalan suurten lupausten täyttymyksestä Kristuksessa. Kun otitte heidät Jeesuksen nimeen kasteessa vastaan, otitte vastaan itsensä Seimen Lapsen.
Sen tähden vanhat, nuoret, kaikki yhdessä: kiittäkäämme Jumalaa, joka on nähnyt syntisten hädän ja lähettänyt Poikansa maailmaan. Kiittäkäämme Seimen Lasta, joka tullut uudeksi temppeliksi vanhan tilalle ja kutsunut meidätkin pelastuksen osallisuuteen tänä ihmeellisenä joulujuhlana! Amen.