Tekstin keskipiste on historiaan tullut Jeesus, ja sen pääkohdat ovat Jeesuksen havaitseminen historiassa, Jeesuksesta kertominen, yhteys ja ilon täydellistyminen.
1. Jeesus oli fyysinen ihminen. Apostolien ja täällä eläneen Jeesuksen välillä on ollut hyvin läheinen konkreettinen yhteys. Jakeen 1 neljä eri verbiä avaavat tästä jotain. Kuulla: Apostolit olivat kuulleet Jeesuksesta VT:n kirjoituksissa, ”maan hiljaisilta” (Ks. Lk. 1-2), muilta Jeesuksen kohdanneilta ihmisiltä ja häneltä itseltään. Tekstin aikamuoto kertoo, että kuuleminen on tavalla tai toisella edelleen jatkuvaa toimintaa. Jeesus, josta apostolit tässä kertovat, siis elää kirjoittamisen hetkellä. Kuuleminen toistetaan j. 3. Nähdä ja katsella: Silminnäkijähavaitseminen on ilmaistu kahdella verbillä. Edellinen tarkoittaa näköpiiriin saamista ja silmin tapahtuvaa havaitsemista, jälkimmäinen on silmin seuraamista ja (pitkäaikaista) katselemista. Silmäpareja on ollut useita (1 Kor. 15:1-7), näin myös tekstissämme (me-muoto). Jeesus on nähty aivan samoin kuin kuka tahansa historian henkilö voidaan havaita fyysisin aistein, hänen kasvonsa, ilmeensä ja liikkeensä on nähty fyysisesti. Hän ei ollut uuden uskonnollisuuden tai spiritismin materialisoituminen, joka ilmestyy ja häviää. Näkeminen toistetaan jj. 2-3. Liitkutaan historiassa, ei ”joulun myytissä”.
Käsin koskettaneet: Häntä ei tarvitse luulla aaltojen päällä leijuvaksi aaveeksi eikä parapsykologian hahmoksi, ei ilmestykseksi eikä valoilmiöksi, vaan häntä on voitu kosketella, tunnustella hänen ihoaan, häntä vasten on voitu nojata. Puheet havaintojen harhaisuudesta jäävät omaan arvoonsa silloin, kun kohtaamme edessämme lihaa ja verta olevan, omaa kieltämme puhuvan ihmisolennon. Tekstiympäristö on kirjallisesti katsottuna tyypillinen historiateksti, ei myyttinen. Historian havaintotavat kerrataan, ei lumeeksi vaan vahvistukseksi, sanoisimme: tässä on historiankuvausta toisessa potenssissa.
2. Jeesuksesta kertominen. Ennen sanomaa esitetään historian tapahtumin ja sanoin sanoman lähde. Kertomisen tapahtuma on lisätty jakeen 1 käännökseen [puhua] rakenteellisista syistä (jae 2 on pitkän virkkeen alkua selittävä osa), mutta lisäys korostaa samalla sanoman välittämisen tärkeyttä. Jakeen 2 todistamme on kertomisen pääsana yhdessä saman jakeen ilmoitamme sanan kanssa. Jälkimmäinen toistetaan alkukielessä vielä jakeessa 3, jossa sen on käännöksenä on erittäin sopiva julistamme.
Julistamisen ja todistamisen painoarvo on lyhyessä tekstissä suunnaton, samoin kuin yllä esitetty historiallisuuden aines. Apostolit julistivat historian tapahtumia ja henkilöä, Jeesusta. Edessämme on ns. apostolisen julistuksen perustus ja pääosat. Tällä kaikella on hyvin vähän tekemistä nykyisen joulutunnelman kanssa. Onneksi myös joulun historiallisuudesta muistutetaan seimien ja muiden esineiden avulla. Mutta joulun esineet ja henkilö tarvitsevat aina selityksen: miksi, kenen hyväksi tapahtui se, mitä todella tapahtui, kun Jeesus syntyi, mistä Jeesus oli alkuisin?
Jeesus oli Sana, Jumalan Poika (3). Häntä me julistamme henkilönä niin, että hänen olemuksensa ja tekonsa tulevat esiin. Joulun sanoma ei ole mikään joulun sanoma ilman sanomaa iankaikkisesta elämästä (1, 2) ja siitä, että tämä Henkilö oli Jumalan lähettämä hänen tyköään ihmisten maailmaan. Syntymäkertomukset ovat historiallisia toteamuksia, vieraita myytin ilmaisuille. Joulun tarkoitus viittaa ristiin ja ylösnousemukseen. Jeesus syntyi sovittajaksi, vapahtajaksi.
3. Yhteys. Alkukielen koinoonia esiintyy kahdesti. Kirjoittajat ilmoittavat ”omaksi (eli varsinaiseksi) yhteydekseen” sen yhteyden, mikä heillä on Isän ja Pojan kanssa. Kirjeen tarkoitus on, että myös vastaanottajat tulisivat koinooniasta osallisiksi. Kun tämä yhteys syntyy, onkin syntynyt ensi kädessä yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan ja siten yhteys toisiin kristittyihin. Teksti on oikein ymmärrettynä mitä ”ekumeenisin”. Ensisijainen kristillinen yhteys (koinoonia) maailmassa on kristityn ja Jumalan välinen. Niiden kesken, joilla on tämä Pyhän Hengen luoma yhteys, vallitsee myös ”toinen” yhteys, sekin koinoonia ja sekin Pyhän Hengen luoma. Tämä on kristittyjen välinen yhteys, joka toteutuu kaikkien Kristukseen uskovien kesken (Ef. 4:3-5). Joulun sanoma ei ole koskaan vain inhimillisen yhteyden, ysstävyyden, huolehtimisen ja hyväntahtoisuuden sanoma, vaan sanoma Jumala-yhteydestä, josta voi seurata paljon hyvää.
4. Ilon täydellistyminen ei ole psykologinen ilmaisu (vähemmän iloa – enemmän iloa), vaan pelastushistoriallinen: on kysymys Jeesus-ilon saamasta täyttymyksestä. . Tämän yhteyden tekee mahdolliseksi vain yksi henkilö, joulun lapsi, josta tuli kärsimyksen mies, syntiemme sovittaja ristillä. Joulu tähtää ilon täyttymykseen, taivaaseen.