Tämä tuttu jouluevankeliumi löytyy Luukkaan evankeliumin alusta, ei kuitenkaan ihan alusta vaan vasta toisesta luvusta. Ensimmäisessä luvussa Luukas kertoo ensimmäistä joulua edeltäneistä tapahtumista. Hän aloittaa evankeliuminsa toteamalla: “Otettuani alusta alkaen kaikesta tarkan selon olen päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen … niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet.” (Luuk. 1: 1-3)
Luukas ei siis kerro itse keksimistään asioista vaan sellaisista asioista, jotka toteutuivat ensimmäisten kristittyjen keskuudessa eli tosiasioista. Jouluevankeliumissa Luukas käyttää toistuvasti “tapahtumista”, “toteutumista” merkitsevää sanaa. Tämä sana esiintyy myös jouluevankeliumin alussa. Meidän uudessa raamatunkäännöksessämme sitä ei ole varsinaisesti huomioitu. Vulgatassa, Uuden testamentin vanhassa ja arvostetussa latinankielisessä käännöksessä tämä sana on käännetty ilmaisulla “factum est”. Tämän mukaisesti suomenkielinen raamatunkäännös voisi alkaa sanoilla “on fakta, että …” tai “on tosiasia, että …”.
Ensimmäisen joulun tapahtumat ovat historian ja myös meidän elämämme perimmäisiä faktoja, sellaisia perimmäisiä tosiasioita, jotka antavat elämällemme tarkoituksen ja joiden varassa me rohkenemme katsoa elämäämme eteenpäin rohkeasti ja turvallisin mielin. On onnetonta, jos me emme osaa kiinnittää huomiotamme muuhun kuin omaan aikaamme ja siihen, mitä meidän ympärillämme kulloinkin tapahtuu. Jäämme silloin itsemme varaan ilman mitään muuta kiintopistettä, ja se on onnetonta, sillä kenestäkään meistä ei loppujen lopuksi ole oman elämänsä sankariksi.
“Me ollaan sankareita kaikki, sankareita elämän, kun oikein silmin katsotaan.” Nämä laulun sanat ovat kyllä totta – kun niitä oikein silmin katsotaan. Ne ovat totta siinä mielessä, että jokaisessa ihmisessä ja jokaisen ihmisen elämässä on paljon tärkeää, arvokasta, laulun arvoista ja sankarillista. Mutta voitaisiin myös laulaa: “Me ollaan luusereita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.” Emme pysty hallitsemaan kaikkea elämässämme, emme selviydy kaikessa voittajina, kaikkien meidän ote herpoaa, kaikki me epäonnistumme.
Siksi me tarvitsemme toisiamme ja toistemme apua ja tukea. Elämä ilman läheisyyttä ja ilman lähimmäisyyttä valuu hukkaan. Mutta yhdessäkin me pienet ihmiset huomaamme olevamme orpoja, palelevia ja turvattomia suuressa maailmassa ja mittasuhteiltaan käsittämättömässä maailmankaikkeudessa. Tarvitsemme itsemme ulkopuolella olevaa varmaa ja kestävää kiintopistettä. Jumalaa me ennen kaikkea tarvitsemme ja kaipaamme.
Yksinkertaisesti me emme voi elää ilman Jumalaa. Sen tähden meillä on aina jokin Jumala, jonka me toivomme antavan meille turvaa ja iloa. Jumalamme voi olla epäjumala, jonka olemme luoneet omaksi kuvaksemme, tai oikea, todellinen Jumala. Elävän Jumalan luokse me kuitenkaan pääse omin neuvoin: emme voi käsittää häntä, ajatuksemme eivät yllä hänen luokseen, emme voi tarttua häneen.
Mutta Jumala voi astua meidän elämäämme. Näin kävi Betlehemin kedon paimenille, jotka olivat yöllä vartioimassa laumaansa. Kesken arkisen työnteon tapahtui jotain täysin odottamatonta: yhtäkkiä – näin Luukas kertoo – paimenten edessä seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.
Ihminen ei voi ennakoida Jumalan toimintaa, se yllättää aina meidät kuten enkelin ilmestyminen yllätti paimenet. Enkeliä ei kuvata tarkemmin, mutta hän on Jumalan edustaja ja lähettiläs, jonka mukana Jumalan kirkkaus tulee maan päälle. Paimenet saivat nähdä enkelin välityksellä ikään kuin avaimenreiästä pienen välähdyksen Jumalan kirkkaudesta. Me emme voi katsella Jumalaa ja kohdata häntä kirkkaudessaan, kunniassaan ja pyhyydessään. Kun Jumala pysyttelee etäällä meistä, me ryhdymme huolettomasti määrittelemään häntä ja saatamme ihan oikeasti ajatella, että Jumala on sellainen, millaiseksi olemme hänet mielessämme itsellemme kuvanneet. Me emme kuitenkaan voi määritellä Jumalaa, vaan hän määrittelee meidät. Raamattu sanoo, että Jumala “on se, mikä hän on”: määrittelemätön, tutkimaton, väistämätön, vastaansanomaton.
Kun Jumalan kirkkaus murtautuu pienenä välähdyksenäkin ihmisten maailmaan ja elämään, käy vastaansanomattoman selväksi, mikä on asemamme Jumalan edessä. Silloin ihminen on pieni hänen edessään, joka on kaikkivaltias. Silloin ihmisellä ei ole mitään sanottavaa. Eikä ihminen mene vain hiljaiseksi, vaan hänen täytyy vavista. Pelko valtasi paimenetkin, miehet, jotka eivät varmasti olleet arkoja ja pelokkaita, sillä he olivat tottuneet pitämään puoliaan leijonia ja muita petoja vastaan. Piispa Eero Huovinen toteaa joulu evankeliumia käsittelevässä kirjassaan Pitkä ilo, että alkukielessä paimenten pelkoa kuvataan kaksinkertaisella sanonnalla. Vanhassa käännöksessä todetaankin, että paimenet “pelästyivät suuresti”. Agricola puolestaan käänsi aikoinaan alkukieltä seuraten: “pelästyivät suurella pelolla”.
Enkeli kiiruhti kuitenkin rohkaisemaan paimenia sanomalla: “Älkää pelätkö!” Hän ei epämääräisesti rauhoitellut paimenia, vaan ilmoitti, miksi pelkoon ei ollut syytä: Vapahtaja oli syntynyt! Jumala oli tullut ihmisten keskelle!
Kun enkelit olivat menneet taivaaseen, paimenet lähtivät kiireesti Betlehemiin, kuten Luukas kertoo, ja sanoivat toisilleen: “Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut”. Paluumatkalla paimenet totesivat, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.
Mitä paimenet Betlehemissä näkivät? He näkivät sen, mitä ensimmäisenä jouluna varsinaisesti ja ennen kaikkea tapahtui ja toteutui. He näkivät merkin, jonka enkeli sanoi heidän löytävän: lapsen, joka makasi kapaloituna seimessä. Lapsi näytti ihan samanlaiselta lapselta kuin kaikki muutkin lapset, eivätkä useimmat ihmiset nähneet hänessä mitään erityistä. Mutta paimenille tämä lapsi oli merkkien merkki, tapahtumien tapahtuma, ihmeiden ihme ja suuri ilo. Lapsi oli paimenille sellainen perustava tosiasia ja kiinnekohta, jonka vaaraan he saattoivat jäädä ja joka antoi heidän elämälleen suunnan, tarkoituksen ja toivon. Lapsen näkeminen poisti kaiken pelon, niin että paimenet lähtivät iloisina takaisin töihinsä kiitäen ja ylistäen Jumalaa.
Paimenet eivät tulleet osallisiksi joulun ihmeestä siksi, että he tekivät jotain, vaan siksi, että he joutuivat Jumalan tekojen kohteeksi. Ilmestyihän enkeli yhtäkkiä ja toi mukanaan paimenille sanan Jumalalta, suuren ilosanoman, ja opasti paimenet lapsen luo. Ja tässä lapsessa, joka oli varsinainen Jumalan Sana, isolla alkukirjaimella, Jumala ilmoitti itsensä paimenille ja tuli heidän luokseen.
Me olemme aivan samassa asemassa kuin paimenet. Meistä ei ole joulun tekijöiksi. Joulu ei tule meidän sydämeemme meidän tekemisiemme ja valmistautumisemme tähden. Voimme olla vain kuulijoita ja vastaanottajia.
Ennen kuin paimenet johdatettiin seimen luo, heille näytettiin välähdyksenomaisesti jotain siitä, millainen Jumala on kirkkaudessaan ja kunniassaan. Tie Joulun alkaa meidänkin elämässämme siitä, että havahdumme tavalla tai toisella näkemään, millainen Jumala on pyhyydessään ja millaisia me itse olemme. Sillä eihän Vapahtajan syntymä ole meille suuri ilo, jos emme koe Vapahtajaa tarvitsevamme.
Paimenet kiirehtivät seimen luo, koska tiesivät olevansa syntisiä ihmisiä. Samanlaisina syntisinä mekin saamme olla seimen luona Jumalan tekojen kohteena, sillä se, mitä tapahtui kerran, “siihen aikaan”, ei ole vain historiaa, vaan ulottuu “tähän aikaan”, meidän elämäämme. Jouluevankeliumi ei vain kerro siitä, mitä tapahtui, vaan se on nytkin tapahtuma itsessään. Jouluevankeliumi on sellainen ilosanoma, missä Lapsi, jonka paimenet kohtasivat, tulee luoksemme, ja mekin kohtaamme hänet. Silloin me ymmärrämme, että tämä Lapsi on meidänkin elämämme perustava tosiasia, joka antaa kestävän jouluilon ja luo valoa kaiken pimeyden keskelle, jota elämässämme kohtaamme.
Meillekin julistetaan tänään ilosanoma: lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille! Kuinka täysin käsittämätön ja samalla sanomattoman hyvä asia onkaan, että Jumala tässä Lapsessa kätkee kirkkautensa ja kunniansa ja ilmaisee meille rakkautensa. Mikään ei voi olla parempaa kuin se, että Jumala on juuri sellainen kuin hän on, juuri sellainen kuin hän jouluevankeliumissa ilmoittaa olevansa. Joulun Lapsessa ei ole mitään pelättävää, mutta silti hän on Väkevä Jumala! Hän on Jumala, jolla on kaikki valta taivaassa ja päällä. Ja hän on Jumala, joka armahtaa ja antaa anteeksi, Jumala, joka pysyy uskollisena, vaikka me olemme uskottomia, Jumala, joka ei käännä katsettaan meistä pois. Hän hymyilee sinullekin ystävällisesti ja rohkaisevasti seimessään!