Meillä on taipumus uskoa ja haluamme uskoa, että kaikki jatkuu aina samaan tuttuun ja turvalliseen tapaan niin kuin ennenkin. Välillä sattuu kuitenkin sellaista, mikä saa uskomme järkkymään. Aikoinaan Johannes Kastajan syntymä ja siihen liittyneet tapahtumat mursivat asioiden totutun järjestyksen ja järkyttivät syvästi ihmisten mielenrauhaa ja ajatuskuvioita: “Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti.”
Ihmiset eivät ymmärtäneet Johannes Kastajan syntymän merkitystä ja ainutlaatuisuutta. Useimmat eivät varmaankaan edes tienneet Johanneksen syntymää edeltäneistä tapahtumista tai tiesivät niistä vain vähän: Siitä, kuinka Sakariaalle ilmestyi enkeli. Kuinka enkeli lupasi, että Sakariaan vaimo Elisabet synnyttää pojan, joka on oleva suuri Jumalan mies ja täynnä Pyhää Henkeä jo äitinsä kohdusta asti. Kuinka Sakarias epäili enkelin sanoja – sillä hän ja Elisabet olivat jo vanhoja –, ja kuinka Sakarias tämän vuoksi tuli mykäksi. Mutta siitä kaikki olivat selvillä, että Elisabetista oli tullut äiti vanhalla iällä. Tunnettua myös oli Sakariaan puhekyvyn katoaminen ja palautuminen. Samoin se, että vanhemmat halusivat antaa lapselle yllättävän nimen – lapselle näet annettiin yleensä isoisän nimi, ja tässä poikkeuksellisessa tapauksessa ihmiset halusivat, että lapsi saisi isänsä nimen. Kaikki tämänkin, mikä oli yleisessä tiedossa, riitti aiheuttamaan hämmästystä ja hämmennystä.
Johannes Kastajan syntymään liittyneistä tapahtumista kuulleet kyselivät: “Mikähän tästä lapsesta tulee?” Lapsesta tuli profeetta, ja samalla tavoin kuin hänen syntymänsä myös hänen toimintansa profeettana särki totuttuja ajatustapoja. Johanneksen kuulijoissa oli niitä, jotka torjuivat hänen profeetallisen julistuksensa. Johannes sanoi heille: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy! Älkää ruvetko ajattelemaan: ‘Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.” (Luuk. 2:8) Kehotus kääntyä Jumalan tykö ja luopua synneistä oli osoitettu kaikille, mutta jotkut kuvittelivat, että Johanneksen sanat eivät koskeneet heitä, koska he olivat Aabrahamin jälkeläisiä eli kuuluivat vanhan liiton Jumalan kansaan. Aabrahamin jälkeläisyys oli kyllä suuri etuoikeus, mutta se ei perustunut ihmisen ansioon vaan Jumalan suvereeniin armotekoon. Jumalan kansaan kuulumisen olisi luullut tekevän ihmiset nöyriksi, mutta heistä olikin tullut ylpeitä ja itseriittoisia. Osaamme merkillisellä tavalla kääntää Jumalan teot nurinpäin. Totumme helposti ajatukseen, että emme olekaan kaikessa Jumalasta riippuvaisia vaan pystymme hallitsemaan elämäämme ja olemme itse jollain tavoin saavuttaneet sen hyvän, minkä Jumala on meille armossaan antanut.
Vanha testamentti on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka Israelin kansa unohti nopeasti Jumalan suuret armoteot ja alkoi kuvitella voivansa elää omassa varassaan. Ajan kuluessa Jumalan sivuun työntävistä kuvitelmista tuli ensin totuttuja ajatustapoja ja lopulta ne kehittyivät vakiintuneeksi perinteeksi. Tällä perinteellä oli suuressa määrin uskonnollinen luonne, Jumala oli mukana ihmisten puheissa mutta todellisuudessa syrjässä heidän elämästään. Jumala lähetti kansansa keskelle vuosisatojen kuluessa profeettoja, jotka puhuivat ankaria mutta täysin totuudenmukaisia varoituksen sanoja siitä, mitä Jumalasta luopumisesta seuraa. Johannes Kastaja oli viimeinen vanhatestamentillinen profeetta, eikä hän edeltäjiensä tavoin kumarrellut ketään vaan osoitti lahjomattomasti Jumalan antamin valtuuksin ihmisten hellimien ajatusten valheellisuuden.
Mikään ei ole muuttunut Johanneksen ajoista, ihminen on samanlainen kuin silloin. Siksi meidän on itse kunkin syytä pysähtyä miettimään Jumalan sanan valossa, millaisten ajatustapojen taakse me olemme tottuneet pakenemaan Jumalaa. Tärkeää on, että tutkimme itseämme nimenomaan Jumalan sanan valossa – tai oikeammin, että Jumalan sana saa tutkia meitä, koska olemme totuttujen ajatustapojemme vankeja emmekä halua luopua niistä.
Omasta puolestani jätän tämän tutkimisen siinä mielessä teille jokaiselle, että en yritä nostaa esille mitään yksityiskohtaista, vaikka saarnaajalle on tällainen profetaallinen tehtävä annettu. Tyydyn siihen, että sanon lyhyesti jotain yleistä kahdesta mieleen tulevasta ajattelutavasta, joiden avulla Jumala näinä aikoina työnnetään syrjään.
Ensiksi voidaan mainita laajalle levinnyt ajatus, jonka mukaan jokin näkemys muuttuu totuudeksi, kun riittävän suuri joukko ihmisiä kannattaa sitä. En puhu nyt käytännöllisiin asioihin liittyvästä demokraattisesta päätöksenteosta, joka on tietysti tarpeellista ja välttämätöntä, vaan itse totuudesta. Siitä ei voida äänestää. Vaikka tätä itsestäänselvyyttä ei ole mahdollista kieltää, se saattaa unohtua kirkonkin piirissä, kun käsitellään keskeisiä kirkon uskoon ja elämään liittyviä kysymyksiä. Inkerin kirkon tunnettu pastori Arvo Survo kirjoitti sattuvasti tästä aiheesta edellisen viikon Sanansaattaja-lehdessä. Hän totesi, että Jumala mielletään vielä jonkinlaiseksi puheenjohtajaksi, joka istuu pöydän päässä, kun tehdään päätöksiä. Mutta kun riittävän suuri joukko on jotakin mieltä, Jumalankaan ei auta muuta kuin puheenjohtajana hyväksyä heidän päätöksensä ja lyödä nuija pöytään. Näin ihminen asettaa itsensä Jumalan paikalle. Muodollinen puheenjohtaja-jumala, joka siunaa kaiken, ei voi aiheuttaa häiriötä, eikä hänestä tarvitse välittää.
Toinen tapa siirtää Jumala sivuraiteelle on eristää hänet erilliseen uskonnon maailmaan. Tähän maailmaan tai sen liepeille sijoitetaan Jumalan ohella myös sellaisia asioita kuin usko, myytit, arvot, uskonnolliset kokemukset jne. Uskonnon maailman tai uskonnollisen todellisuuden ajatellaan olevan varsinaisen maailman jonkinlainen lisäke. Varsinainen maailma on maailma, missä vaikuttavat luonnonlait ja missä kaiken oletetaan aina tapahtuvan näiden lakien määräämällä tavalla. Ihminen saa jatkuvasti uutta tietoa tästä maailmasta tieteen avulla, ja ihmisen uskotaan pystyvän hallitsemaan sen tapahtumia. Vaikka meidän on pakko tunnustaa pienuutemme erilaisten luonnonilmiöiden edessä, uskoa ihmisen kykyihin ja mahdollisuuksiin halutaan silti pitää yllä. Sen sijaan Jumalalle ei jätetä mitään mahdollisuutta vaikuttaa täysin omalakisen maailman tapahtumien kulkuun. Edes uskonnon maailmassa Jumalalla ei ole mitään todellista merkitystä. Kun uskontoa tarkastellaan ihmisestä käsin, uskonnolliset ilmiöt kutistuvat ihmisen tavaksi reagoida siihen, mikä hänelle on vielä tuntematonta.
Ajatus erillisestä uskonnon maailmasta on harhaanjohtava, koska maailma on yksi, Jumalan maailma. Jumala on luonut tämän kauniin maailman, missä me elämme, ja hän ohjaa sen tapahtumien kulkua. Vaikka maailma on Jumalan näkökulmasta yksi, meidän ihmisten näkökulmasta on toki olemassa toisaalta näkymätön uskon todellisuus ja toisaalta havaittava todellisuus, mistä saamme tietoa aistiemme avulla. Viisaat teologit ovat vuosisatojen kuluessa pohtineet paljon sitä, miten nämä kaksi todellisuutta tai oikeammin kaksi näkökulmaa yhteen Jumalan todellisuuteen ovat suhteessa toisiinsa. Nykyään tähän perustavaan kysymykseen annetaan nopeita ja varmoja vastauksia, mutta siinä riittää pohdittavaa niin kauan kuin tämä ajallinen maailmamme on pystyssä, ja jossain muodossa tämä pohdiskelu jatkuu varmaan vielä taivaassakin.
Selvää joka tapauksessa on, että Jumalaa, joka on kaikkivaltias, ei rajoita se, mikä rajoittaa meitä. Jumala ei ole riippuvainen ihmisen ajattelun ja mahdollisuuksien rajoista, vaikka ihminen näin mielellään kuvittelee, vaan päinvastoin Jumala asettaa ihmisen ajattelun, uskon ja toiminnan rajat ja ehdot. Jokainen meistä joutuu tämän huomaamaan tavalla ja toisella. Ihmisen ajatusrakennelmat, jotka luovat näennäistä turvallisuutta, särkyvät jatkuvasti, kun käy ilmi, että kaikki ei käykään niin kuin on haluttu uskoa.
Johannes Kastajan syntymä oli poikkeuksellinen tapahtuma, missä asioiden totuttu järjestys rikkoutui ja missä Jumala osoitti vaikuttavalla tavalla ohjaavansa historian kulkua. Mutta jotain vielä paljon merkittävämpää ja täysin ainutlaatuista tapahtui kuusi kuukautta Johanneksen syntymän jälkeen. Tuolloin Sakariaan vaimon Elisabetin nuori sukulainen Maria synnytti myös pojan. Niinpä myös juhannus on itse asiassa Kristus-juhla: juhannus viittaa jo jouluun ja liittyy siihen.
Jumalan syntyminen ihmiseksi, äärettömän ja äärellisen kohtaaminen Jeesuksessa Kristuksessa oli tapahtumien tapahtuma. Tämä tapahtuma ylitti täydellisesti inhimillisen käsityskyvyn. Tämän tapahtuman valossa todellisuus näyttäytyy aivan toisenlaisena kuin ilman sitä. Jos Johanneksen syntymään liittyneet tapahtumat saivat ihmiset pelon valtaan, eikö Jumalan tuleminen keskellemme ole tapahtuma, jonka luulisi vavisuttavan, järkyttävän ja hämmästyttävän meitä vielä 2000 vuoden kuluttuakin?
Mutta tämä tapahtumien tapahtuma voi antaa meille myös suuren ilon. Johannes Kastaja saarnasi muiden profeettojen tavoin vakavia sanoja ja osoitti lahjomattomasti kuulijoiden synnit. Tämä oli kuitenkin vain valmistavaa työtä, sillä Johanneksen julistuksen varsinainen ja lopullinen tähtäyspiste oli toisaalla. Johannes syntyi tien valmistajaksi, ja tänäkin juhannuksena hänen varoituksen sanansa, jotka sattuvat sydämeemme, ohjaavat meitä Kristuksen luo. Johanneksen tärkein saarna oli: “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)
Johanneksen sormi on ojennettu kohti Jeesusta. Katso häntä! Jos katsot muualle, olet hukassa, mutta kun katsot häntä, olet turvassa. Kun katsot Kristusta, näet ja vakuutut sydämessäsi, että syntisi on sovitettu ja otettu pois!