Juhannuspäivä, Luuk. 1:57-66, Hans-Christian Daniel

Mitä se on, kysyy Martti Luther vähässä katekismuksessa. Melkein 4-vuotiaan tavoin, joka yrittää ymmärtää maailmaansa, Luther kysyy jokaisen kristillisen lausuman perään: Mitä se on. Tänään tahdon Lutherin ohjaamana kysyä Johannes Kastajan mukaan, mitä on kristikunta. Luther määrittelee, että kristikunta on sellainen yhteisö, jonka Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee … ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.”
Yhdeksän kuukautta ennen sukupuolineutraalin avioliittolain astuessa voimaan kirkossa joudutaan käymään keskustelua luterilaisen kirkkomme uskon perustasta ja arvopohjasta. Viime viikon Kotimaa-lehdessä (111 vuosikerta, n:o 24, 16.6.2016, s. 9) mielipidekirjoituksessa Toivakan kirkkoherra Panu Partanen määrittelee kristinuskoa lähinnä humaanifilosofiaksi todetessaan: ”Kristillinen usko koostuu hyvistä ajatuksista, rukouksesta. Mutta se on ennen kaikkea toimintaa.” — Siinä mielestäni ollaan jälleen lähinnä sellaisessa uskossa, jota Paavo Ruotsalainen valistusaikaisena uskona ruoski ”aivouskona” todetessaan, että ”Työ philosophit teette saman selevän Roamatusta ko sika pottuhalmeesta.” Paavo asetti filosofisen uskon tilalle aina ja yhä uudelleen elävän ja sisällisen Jumalan tunnon ja elävän uskon.
Johanneksen päivä (24.6.), josta käsite ”juhannus” on johdatettu, on keskellä kesää, kuusi kuukautta ennen joulua. Jeesuksen serkku Johannes kastaja syntyi kuusi kuukautta ennen Jeesusta (Luuk. 1: 26, 36); tänään vietämme siis Johanneksen syntymäpäiväjuhlaa, päivä hänen nimipäiväänsä jälkeen. Tästä lähtien päivät lyhenevät kohti joulua, ja niiden lyheneminen muistuttaa Johanneksen tärkeimmästä ja jaloimmasta virasta viitata Jeesukseen: Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi, sanoi Johannes Jeesukseen nähden (Joh 3:30). Näin Johannes asettaa meille sellaisen peilin eteemme, jossa meidän pitää kutistua, mutta Herran Jeesuksen kasvaa. Se sain kouriintuntuvasti kokea suuren onnettomuuteni jälkeen sairaalassa, jossa viidennen leikkauksen jälkeen vajosin ahdistuksen mustaan aukkoon. Jo pyhässä kasteessa minuun valettu usko sai minua tokaisemaan sairaanhoitajalle, että tarvitsen ehtoollista. Sydämestäni tunsin, että tarvitsen jotain muuta kuin ”hyviä ajatuksia”, joihin ahdistuksessa en edes kyennyt, tai ”toiminta”, johon en pystynyt enkä sairasvuoteeseen sidottuna edes saanut ryhtyä. Herran Jeesuksen Kristuksen pyhä ruumis ja viaton veri minun puolestani annettu ja vuodatettu auttoi minua kutistumaan omissa terveyden harhoissa ja epärealistisissa toiveissani ja myöntymään vain ja ainoastaan Herran Jumalan armoon Kristuksessa. Herra sai kasvaa minussa.
Ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on. Juuri tässä pienessä suvivirren säkeessä esiintyy Johanneksen nimi kaksikin kertaa: Johannes, Juhani, Jussi, Jukka, Juha, Juho, Juhana, Janne, Jani tai kansainvälisesti Giovanni, Juan, Jean, John, Jan, Jens, Ivan, Jánoš ja jopa oma ensimmäinen etunimeni osa Hans, sen suomalaiset kaimat Hannu tai Hannes sekä sisaret Johanna, Jonna, Hanna, Hannele, Joan jne. Kaikki nämä nimet sisältyvät samaan pieneen säkeeseen: ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on. Nimi Johannes ei esiinny Vanhassa testamentissa ja se tulee Apokryfikirjoihin vasta makkabilaiskirjassa n. 100–60 eKr. Nimi tulee hepreasta ja merkitsee ”Herra Jumala antaa armon”, eli ”Jahve on armollinen”, siis myös sitä, että ”armon Herra” ”laupias hän on ”. Tähän nimeen ja kaikkiin sen erilaisiin muotoihin sisältyy Jumalan olemus, hänen uusi ohjelmajulistuksensa maailmalle: Herra on armollinen. Uuden testamentin otsikoksi voitaisiin laittaa Johanneksen nimen sanoma ”Jumala on armollinen sinulle ”. Jumala kumartuu ottamaan lastansa syliinsä. Jumala tulee maailmaan, lähestyy meitä, kun hän antaa Poikansa Vapahtajaksi. Juuri tätä korostetaan, kun ihmetellään Johanneksen nimen ainutkertaisuutta ja sukupolvien saatossa tuntemattomuutta. Vanhan testamentin traditiossa nimi on uusi, ja Uusi Testamentti yhtäkkiä viliseekin erilaisia Johanneksia: siellä on mm. Johannes Kastaja, toinen Johannes oli Jeesuksen opetuslapsi, ja eri Johannes evankeliumin ja kirjeiden kirjoittaja sekä vielä eri Johannes on kirjoittanut ilmestyskirjan.
Johannes on uuden liiton eli Uuden testamentin tienraivaaja. Hän on se huutavan ääni: raivatkaa tie Herralle (Luuk. 3:4). Hän kehottaa parannukseen eli kääntymään Jumalan puoleen, sillä Jumala antaa armon. Johanneksen tie maailmaan on kummallista mykkäkoulua. Viimeinen ja suurin profeetta (vrt. Luuk 7:28), josta sanotaan, että huutavan ääni kuuluu (Jes. 40:3), saatetaan maailmaan hänen isänsä tullessaan mykäksi. Tämä seikka on osoituksena siitä, että Jumalan toimintaa maailmassa kätkeytyy vastakohtaansa eli ristin alle. Tätä uskonpuhdistajamme Martti Luther opettaa meille ristinteologiana eli sellaisena oppirakennelmana, jossa Herra Jumala kätkeytyy vastakohtaansa: ikuinen elämä kätkeytyy kuolemaan, Kristuksen vanhurskaus kätkeytyy syntiin, Kristuksen jumaluus kätkeytyy hänen ihmisyyteen, Jumalan valo kätkeytyy pimeyteen, Jumalan kunnia kätkeytyy ristin häpeään, Jumalan armo kätkeytyy elämän ankaruuteen.
Jeesukseen pyhä Johannes osoittaa ja käskee Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. (Joh 1:29). Johannes kieltää kaikki hänelle osoitetut Vanhan Testamentin rinnastushahmot: en ole messias, en ole Elias, en ole profeetta; en minä, vaan tuo on se, ja paljon enemmän: Hän on Jumalan poika. Hän on se, josta kristikunta tänä päivänä joka messussa veisaa: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä. Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä. Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, anna meille rauha.” — Sitä sairasvuoteellani litistyneellä keuhkolla rukoilin, kun suurista kivuista yöllä en voinut nukkua. Käyttäen vanhan kristikunnan nk. hesykastista rukousta syvään sisään hengittäessäni mielessäni lausuin: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, ja ulos hengittäessäni mielessäni tokaisin: Armahda minua, vaivaista syntistä! Näin kului sairasvuoteen yöni, kunnes uusi aamu valkeni. Se täyttyi tosiaan ”hyvistä ajatuksista, rukouksesta”, mutta ennen kaikkea siitä ainoasta oikeasta uskosta, jossa itse Herra Jeesus Kristus on läsnä. Hän kasvoi. Minä sain vähetä.
Näin tänään pyhä Johannes Kastaja muistuttaa meitä pyhästä kasteestamme, jonka kautta meidät upotettiin Herran Kristuksen kuolemaan ja ylösnostettiin uuteen elämään, jossa Herra Kristus tuli asumaan meihin ja rakas Pyhä Henki yhä uudelleen ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee … ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.”
Siinä, ystävät, tahdon pysyä. Ja se mielestäni on se kristinuskon ydin, johon Jumala Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä tänään Johannes Kastajan välityksellä tahtoo kutsua, koota, valaista, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjella ainoassa oikeassa uskossa. Tämä on varmasti totta. Aamen.